Voi tätä itsesäälin määrää...

Elokuun viimeinen päivä, kesän loppuminen. Liian vähän unta, liikaa kierroksia. Liikaa muutosta, liikaa luopumista. Miksi lähdin tähän? Mikä hulluus minut ajoi jälleen haastamaan itseni ja aloittamaan alusta. Koska siltä minusta tuntuu. Luovun tutusta, turvallisesta ja hyvästä. Hyppään pää edellä tuntemattomaan veteen.

Uuden tiedon määrä on loppumaton, järjestelmät eivät vielä toimi, minulta kysytään jo apuja asioihin, joista en ymmärrä tuon taivaallista. Tunnen itseni koko ajan tyhmäksi. Turhaudun, kun en aina edes tiedä mistä hakea apua ja tietoa. Kaikilla on kiire. Kuka ehtisi auttamaan? Kun kysyn, tunnen, että olen vain muiden työnteon tiellä ja hidasteena. Pudotus asiantuntijasta keltanokaksi on korkea ja se tuntuu. Olen itsenäinen, minä osaan ja kykenen antamaan vastauksia. Tai kykenin. Nyt en osaa mitään. Olen vain väsynyt. Niin väsynyt, että itkettää. Siihen vaikuttaa moni muukin asia, mutta ennen kaikkea ryven itsesäälin syövereissä. Suorastaan kierin siellä. Edes rakkaan ystävän lohtusanat eivät heti tavoita sielua. 

Vasta myöhemmin, kun suon itselleni hetken aikaa endorfiineja hakien ja pakotan itseni ulos liikkeelle. Vasta sitten kun toinenkin työleirini on päättynyt, kun olen illan kuskannut lapsia treeneihin, istunut vanhempain illassa, tehnyt kalakeiton, keittänyt mehua, kuulustellut enkun sanoja. Ulos käskee keho. Ja lainakoira. Kiitos siitä. Pakotat. Se auttaa. Raikas loppukesän ilta, auringonlaskun keltainen, haikea kajo peltojen yllä. Ne hehkuvat okraa ja itäinen taivas tummuu tummenimistaan toisella puolen. 

Toivottomuus ja apeus alkavat väistyä. Eivät kokonaan, mutta jostain pinnan alta esiin pääsee pienen pieniä positiivisia ajatuksen säikeitä. Toistelen lohtusanoja: "ole itsellesi armollinen" . Minä yritän. Elämässäni on niin paljon hyvää vaikka haasteitakin piisaa. 

Jostain kumpuaa kummallisia ajatuksia. Aivot nollautuvat ja kierrokset laskevat samassa suhteessa kuin syke nousee askelten tihentyessä. 

Syrjän veljekset. Miksi heitä edes nyt ajattelen. En edes kuuntele Eppuja. Yleensä. Pitäisikö? Ovatko he neroja? He tietävät mistä laulavat.

"Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa

Joka tuhansiin järviin juosta saa
Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää
Ei mittaa järki eikä kärkimäärä
Joka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit
Ja kiinni pysyvät taivaan portit
Einari Epätoivosta ne kertovat"

Me olemme välillä tällainen kansa. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä varmaan kaikki sairastamme näin alkavan syksyn edessä. Odottaakahan vaan kunhan marraskuu koittaa. Voi luoja.

Huomenna on kuitenkin vasta syyskuu. En ole Einari Epätoivo. Enkä toivoton. Torstai olkoon toivoa täynnä. Ja voimaa uuden oppimiselle. Vanha ovi sulkeutuu ja uusi aukeaa oikeasti. Osaanko edes mennä uuteen työpisteeseeni? Jännittää. Kuin silloin viimeksi, kun aloitin alusta. Selvisin siitäkin.

Runo rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta...

Mä mietin rakkautta vain, ei se ole ollut luonani kait ain. Jos silloin tiennyt olisin tämän, millaiseksi muodostaisimme yhteisen tän elämän. Olisinko tehnyt toisin, tekisinkö nyt jos voisin?
Kuka ei pohtisi moista, kun yhtäkkiä elää ilman toista. Poistuessaan se sydämen tyhjäksi jättää, ja elämä silloin kovuutensa näyttää.
Miten rakkaus voikaan vain siten päättyä, kuolla pois ja näivettyä. Petetyksi silloin itsemme koemme, ja välillä jopa itsellemme mantraa hoemme. Miksi, miksi ja miksi. Vainko siksi. Että epäonnistuimme tehtävässä tärkeimmässä, menetimme pelimme ja rakkauden tässä elämässä.

Mitä se rakkaus oikein on, jos ilman sitä sielumme on osaton. Toiset pelkää sen niin kovasti menettää, että he totuudelta silmänsä sulkee ja itseäänkin pettää. Toiset eivät koskaan uskalla sydäntään sille avata ja mahdollista rakkauttaan tavata. Riskit ovat siinä suuret, siksi kasvata itsellesi niin vahvat juuret. Seisot silloin omilla jaloillasi vankasti, vaikka välillä tuulisi vastaan rankasti.

Niin ne rakkauden lait, jos olet niin onnekas, että sen kohdallesi sait. Kirjoittamattomat ja perin mutkikkaat, johdattavat korkeimman ääreen kuin loppumattomat tikkaat. Koska kauneimmillaan tunne tuo on sanoinkuvaamaton, olo on kuin uudesti syntynyt, läpeensä verraton. Kahden tuntemattoman sielut yhteen nivoutuu, elämät eletyt toisiinsa kuin hiekanjyvät timanteiksi hioutuu. Sanotaan, että kun sen oikean kohtaa, se vain osuu ja kolahtaa. Maailma ja sen värit kauneimmilta näyttää, pakahduttava tunne sydämen täyttää. Ajatukset loputtomat vain toisessa pyörii, perhoset lepattavat vatsassa hyörii. Mikään ei ole enää sen jälkeen kuten ennen, silti otat vastaan sen kaiken tullen mennen. Tunteen täytyy niin vahva olla, että täysin sekaisin menee polla.

Vaikka kaikki näyttäisi kuin sadulta, ei rakkaus aito kävele tuosta noin vastaan kadulta. Kompromisseihin ei voi tyytyä, koska silloin rakkauskin voi matkallensa hyytyä.

Rakkaus, niin kaunis jo tuo sana on, sen osuvan kohdalleni vielä tahdon. Siitä kiitollisempi olisin kuin mistään muusta, kun nuo kolme sanaa päästäisin suusta. Jos sen tänään jollekin sanoa saat, elämän suurimman lahjan silloin jaat.

Rakastakaa toisianne ja osoittakaa se <3

Suhdekiemuroita...ja elämän valintoja..

Muistan kun keskustelimme ex-mieheni kanssa erostamme ja siihen liittyvistä asioista joskus viime talvena ja hän kysyi minulta, että tiedänkö ketään täysin onnellista paria lähipiiristämme, joka olisi ollut pitkään yhdessä? Aivoni raksuttivat ja raksuttivat enkä keksinyt nimetä ketään. Surullista.

Keksin moniakin tuoreempia pareja, jotka ovat toisella kierroksellaan ja osaavat arvostaa sitä kohdalleen osunutta rakkautta ihan eri tavalla. Mutta en heitä ykköskierroksella olevia, joilla ei olisi ollut jotain kipuiluja edes jossain vaiheessa parisuhdetaipaleellaan. Tai jotka olisivat silmin nähden onnellisia keskenään. Älköön kukaan tästä nyt loukkaantuko, koska totuus on, että yksikään ulkopuolinen ei tiedä miten onnellisia tai onnettomia puoliskot ovat parisuhteissaan. Voin siis täysin olla väärässäkin. Mutta ulkopuolisen silmin se äkkiseltään tuntuu ja kuulostaa usein siltä, että pitkissä liitoissa olevat ovat monesti aika leipiintyneitä tai tyytyneitä tilanteeseensa. Etenkin kun sitä ikää on kertynyt vähintään se nelisenkymmentä eli niitä yhteisiä parisuhdevuosia hyvässä lykysssä on takana jo pitkälti toistakymmentä. Toinen rinnalla on enemmänkin velvoite ja tottumus kuin se ihana kumppani, jonka kanssa haluaa tehdä yhdessä asioita ja jonka seurasta oikeasti nauttii. Hoidetaan niitä arkisia askareita ja elämän velvollisuuksia vuosi toisensa perään liiemmälti pysähtymättä onko se elo nyt järin onnellista vai ei. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Kuten tiedätte, kuulun siihen toiseen ääripäähän. Joka kyseenalaistaa.

Mutta mikä ihme tekee parisuhteista niin hankalia? Miksi on lähes väistämätöntä, että me ihmiset jotenkin aina onnistumme sekoittamaan asiamme? Ja miksi on niin, että me usein vasta jälkikäteen tajuamme missä mentiinkin vikaan? Miksemme osaa puhua ja kohdata avoimesti? Miksemme me osaa korjata sitä tilannetta vielä silloin, kun se suunnanmuutos olisi ollut mahdollinen? Tai arvostaa niitä puolisoitamme silloin, kun sillä on vielä toiselle merkitystä?

Kuten kokemuksesta tiedän, rakkaus ei ole aina ikuista. Se voi kuivua ja murentua palasiksi, niin pieniksi, ettei niitä mikään tahdonvoima ja taikatemput enää tee ehjäksi.

Jos ei se parisuhde-elo ole aina niin auvoista herkkua eikä helppoa todellakaan, niin ei se ole sen helpompaa sinkullakaan. Vaikket etsisi kumppania, niin sinulle sitä tyrkytetään ja sinua naitetaan (vaikka väkisin) joka suuntaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset (ja nyt pyydän tässä yhteydessä anteeksi kaikilta sinkku-ystäviltäni, joiden kohdalla olen tähän sortunut itsekin, anteeksi. En tajunnut silloin. Nyt tiedän.) tarjoavat ehdokkaitaan ja haluavat kutsua sinua tilaisuuksiin, joissa esitellä näitä ihania sinkku ystäviään tai sukulaisiaan, jotka taatusti sopisivat sinulle todella hyvin. Uskon sen. En vain halua.

Entä Tinder-peli sitten? Kaikki kysyy, olenko jo siellä tai koska sinne menen? En koskaan. Jos se vain minusta (ja elämästä riippuu). Toivon, ettei tarvitse. Se on aikuisten pelikenttä ja karkkikauppa, jossa ihminen määritellään tasan vain sen kautta millaisen kuvan hän on onnistunut sinne luomaan. Niin pinnallista, että oksettaa. Viimeksi tiistaina katselin huvittuneena (ehkä myös aavistuksen kauhistuneena), kun olin lapseni ja kummilapseni kanssa Hesburgerissa (saa paheksua), kuinka viereisessä pöydässä isä ruokaillessaan huom. lastensa kanssa viuhui sormi punaisena puhelimensa näytöllä. Oikealta vasemmalle. Sellaisella vauhdilla, että sovelluksesta ei voinut erehtyä. Eikö se isä nyt voinut nauttia lastensa seurasta edes sen hetken? Jos olen minäkin puhelin-addikti, niin on minulla sentään jotain tapoja...

Mutta en syyllistä. Uskon sen koukuttavan. Sen verran olen sivusta nähnyt mitä se Tinder-peli teettää. Uutta pukkaa koko ajan, vaikka viuhautat jonkun yhdellä sormen liikkeellä unholaan puhtaasti vaikka vain kuvassa olevien shortsien värien perusteella tai muodista menneen tukkalookin vuoksi (kyllä). Jestas. Itsekin olen sortunut siihen pelleillessäni kaverien luureilla. Tyhmä virnistys. Mitä tää oikein yrittää viestiä, kun se on ottanut itsestään kuvia niin Kilimanjarolla ja syvänmeren sukelluksella? I´m a Extreme-dude, right. Entä ne jotka ovat kuvissa lasten kanssa? Hyväkin, että kertovat avoimesti, että tähän packageen kuuluu muitakin, mutta silti..Ei toimi. Tai ne, joilla on vaan niin sikamagee elämä. Ollaan hulppeiden moottoriveneiden kannella, milloin missäkin eksoottisessa lomakohteessa tai trimmataan täydellistä sixpackia salilla..."haen puhtaasti seksiseuraa" No niinpä. Tai ne, joista tietää, että jaahas...varattuja ovat..Niitä on muuten yllättävän paljon.

Niin aika lailla siinä on aitous kaukana. Ja tunteet. Silti me ollaan nippu niitä ja osa aivan umpisolmussa. Omien kokemustemme ja elämämme muovaamia. Jokaisella omat kipupisteemme, traumamme, painolastimme. Kuka mitäkin hakee? Ja kaipaa? Kuinka löytää se täydellinen kumppani ja elämämme rakkaus? Kaikesta siitä massasta, jota tuntuu riittävän loputtomasti. Silti pettymys seuraa toistaan. Ei se ollutkaan. Koska sitten on vielä se ajoitus. Jos toinen sattuukin ihastumaan, jopa rakastumaan, niin entä se toinen osapuoli. Etsiikö se juuri sillä hetkellä sitä tosikumppania vai onko vasta sinkkuilunsa alkutaipaleella, jolloin kuuluisikin lentää kukasta kukkaan ja nuolla vaan haavojaan. Niin minullekin on hoettu. "Älä nyt missään nimessä ryhdy mihinkään vakavaan tai ainakaan mene rakastumaan. Nyt nautit elämästä ja vapaudesta". Eli Tinder-pelistä ja siitä mitä se tarjoaa? Kenet se oikeasti tekee onnelliseksi?

Jos jotain olen oppinut. Jokainen meistä tehköön omat valintansa ja justiinsa siinä järjestyksessä ja tahdissa kuin se itse kullekin sopii. Ja jokainen tietää parhaiten mikä parisuhdestatus itselle sopii ja on hyväksi. Ja hei, myös toisten virheistä voi oppia. Kaikkia ei tarvitse toistaa itse. Amen.
 

Varasylipalvelua vailla...

Mikä yksinolossa ja -elossa on paskinta? Se, kun on väsynyt, tai kokenut päivässään kovia tai kun elämä käy raskaaksi tai muuten vaan hormonit heittelee ja on se reppana-olo. Tiedätte. Ei ole ketään kenen kainaloon käpertyä piiloon pahalta maailmalta. Ei ketään joka paijaisi ja pussaisilisi päivän pettymykset paremmiksi. Ehei...yksin saat hoitaa kaiken. Ja olla tässä tapauksessa ilman. Tyydyttävä kohtaloonsa.

Ja juuri niinä päivinä koira on pureksinut sohvakankaan rikki tai paskonut lattialle (jos olisi koira), tai tiskikone laukeaa, vaikka olet yrittänyt sitä jo kerran korjata.  Huomaat rättiväsyneenä kaupan kautta kotiin raahautuessa, että olet unohtanut Tortilla-paketin ostamatta, juuri kun olit luvannut lapsille tortilloita. Posti tuo kerrassaan monta kuorta ja ne ovat kaikki laskuja. Jopa sellaisia joiden synnyn ja olemassaolon olet jo unohtanut. Pitikö nekin ostaa kortilla???

Se on justiinsa niin. Samaisena aamuna olet tajunnut, että hame, jonka juuri alkukesästä ostit, ei mene päälle tai jos meneekin, se näyttää aivan karsealta makkarankuorelta. Ja oikeastaan kun tarkemmin katsot peiliin, näet jäätävän tyvikasvun ylikasvaneessa, kesän keltaiseksi haalistamassa hapsenkakan kuivaksi muuttuneessa kuontalossasi. Eikä ne kesän mukanaan tuomat kilot nyt ihan hirveästi kaunista. Ainoa ilo on se, että rypyt ovat silentyneet. Koska posket ovat niiin pyöreät. Niin. Elämä on. Tällaista välillä. Ei aina vain pelkkää ruusuilla tanssimista.

Mutta jos oikein tarkkaan miettii, niin kaikki on oikeasti oikein hyvin. Reppana kaipais vaan vähän syliä. Jos tiedätte, että varasylipalvelua joku tarjoaa, hihkaiskaa...

Teetä & sympatiaa sekä hassuja pohdintoja..

Olen odottanut kasvavalla kauhulla milloin minuun iskee ensimmäistä kertaa katumus. Tai yksinäisyys. Kun olen asunnossani ilman lapsia, ypöyksin. Seinät huutavat tyhjyyttään. Ikävä. Entistä elämää, perheen kanssa yhdessäoloa, lapsia.

Facebookin historia toitottaa joka päivä "Sinulla on muistoja..." Niin minulla on. Rakkaita, elämäntäyteisiä, perhekeskeisiä. Ihmisiä, yhdessä tehtyjä reissuja. Niitäkin joista muistan, ettei se ihan niin auvoista ollut. Että hymy ei aina ylettynyt silmiin asti. Että todellisuus olikin muuta kuin miltä sen halusi näyttävän. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu paljon.

Silti olen niin kiitollinen niistä. Ehkä siksi tuo ikävä tai haikeus ei ole vyörynyt päälle. En kadu ratkaisua omalta kantiltani. Vain sitä, että se satutti muita. Jos voisin, taikoisin sen kivun pois. Olen saanut paljon. Minulla on yhä niin paljon. Olin valmis. Sinut päätökseni kanssa. Jos pienikin haikeuden väre ilmestyy ajatuksiini, se katoaa yhtä nopeasti kun tuleekin. Se ei vain mennyt niin. Ihminen voi olla elämässä, muttei sydämessä. Ja toisin päin.

Eilen oli ystävien teetä ja sympatiaa -iltahetki. Minä olin uusi siinä pöydän äärellä. Tai no en täysin uusi, mutta rikastunut vanhan ystäväni ansiosta. Ajattelin mielessäni, että kun elämälle on avoin, niin kuinka se tuokaan vastavuoroisesti eteeni upeita, avarakatseisia, elämänviisaita ja sielukkaita ihmisiä. Saan viettää aikaani niiden ihmisten parissa, joista saan paljon.

Minulla on näitä ryhmittymiä monta. Työn ja harrastusten kautta elämääni tulleita, lapsuuden ystäviä, elämän eteeni heittämiä sielunpuolikkaita rakasta, arvokasta tukiverkkoani unohtamatta. Minun perheeni. Se on valtaisa rikkaus. Käsittämätöntä. Laaja kirjo upeita ja rakkaita ystäviä. Ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella mistä vain. Jotka eivät tuomitse. Jotka eivät katsele tätä maailmaa vain mustavalkoisten lasien läpi. Jotka ovat kokeneet. Joita on sattunut. Ovat joskus satuttaneetkin. Jotka ymmärtävät millaisia valintoja me kukin omalla matkallamme joudumme tekemään ja kuinka kaikki niistä eivät ole kivuttomia. Kuinka he kannattelevat ja kuinka he aistivat, koska seinät huutavat ja koska kaipaan seuraa. Tai koska haluan olla yksin. Intuitiivisesti he kuuntelevat sydäntään, avaavat sen luottamusta osoittaen. Näyttävät, että voi olla toisinaan heikko. Toisinaan ammentavat eteenin niin paljon voimaa ja viisautta, että menen sanattomaksi.

Olen seesteinen. Oloni on tyyni. Tunnen paljonkin ikävää ja toisinaan polttavaakin kaipuuta. Mutta hyvällä tavalla. Koska se osoittaa, että tunnen. Minulla on sydän ja se on nyt paikoillaan. Saan lapseni tänään luokseni. Tapaan huomenna tukiverkkoni, perheeni. Olen valtavan onnekas.

Viikonloppu saa pian alkaa. Tunteiden kohtaamista ja hetkessä elämistä teille kaikille tähän viikonloppuun. Keski-iän kynnyksellä on hyvä olla. Toivottavasti teilläkin <3.

Fighting against post-holiday depression..ja keinonsa kullakin..

Toista päivää töissä tänään. Huh. Alkaa tuntua siltä, että happi kulkee taas ja jotain tajuaakin. Vaikka olenkin nukkunut viime yönä vain pari hassua tuntia. Mikähän siinä on, että mitä ihanampi loma on takana, sitä enemmän v..ttaa tulla takaisin töihin lomien jälkeen? Ainakin minulla on tuntunut aiempina vuosina, että olen niin pahalla päällä ensimmäiset pari päivää, kun työt taas alkavat. Juuri, kun vasta on päässyt sopivaan lomamoodiin ja kroppa on laskenut kierroksiaan, stressihormonit poistuneet kehosta. On tottunut hitaisiin aamuihin, ihaniin pitkiin iltoihin, heräämisiin ilman kellonsoittoa ja kaikkiin ihaniin kesän rientoihin, niin sitten jo työt taas kutsuvat...Niin se yleensä menee. Viimeisellä lomaviikolla vasta alkaa tajuta olevansa myös henkisesti lomalla. Silloin se arki läsähtää aina kovimmin vasten kasvoja.

Olen antanut tälle oman diagnoosin. Post-Holiday depression. Lomanjälkimasennus. Kesä on ohitse (vaikkei se sitä todellakaan vielä elokuussa ole), seuraavaan lomaan on vuosi aikaa. Pitkä synkkä ja märkä syksy tulossa. Kauheasti töitä eikä yhtään huvita. Ei viiniä lounaalla, ei ex tempore retkiä. Vähemmän ystävien seuraa. Lasten harrasterumba taas käynnistyy. Vähemmästäkin vetää mielen matalaksi.

Tänä vuonna yritin tehdä toisin. Asennoiduin jo ennakkoon, etten ajattele negatiivisesti. En töihin paluuta, en odottavia arkivelvoitteita, en kesän loppumista. Vaan elän hetkessä. Nautin elokuun tummista öistä ja tulevista uusista työkuvioista. En pelkää kasvavaa työkuormaa, vaan otan palan kerrallaan. Olen itselleni armollinen enkä stressaa etukäteen mitään.

Yritin jopa ajatella yltiöpositiivisesti mitä hyötyä loman loppumisesta on. Ei ehdi tuhlaamaan niin paljon, ei myöskään voi tissutella tai herkutella niin paljon, joten vyötärönauhan päälle suloisesti taipuileva, löystynyt vatsamakkara tulee pienenemään ja  kireältä tuntuvat housut alkavat jo parin viikon päästä taas tuntua mukavilta päällä. Toivossa on hyvä elää.

Lähes onnistuin. Tai noh. Ei tämä kyseinen tauti ole ainakaan vielä täydellä painolla iskenyt. Eilen meinasi iskeä synkkyys ja haikeus, mutta se mureni ilmaan ystäväni kannustussanojen ja niin positiivisuutta hehkuvien viestien ansiosta etten vaan voinut.

Viestiketjumme meni jotenkin näin. Minä: "yritän olla vajoamatta synkkyyteen.." Ystäväni: "homot yrittää, tosinainen tekee." "Ja sinä olet todellakin TOSInainen".

Ja kas - kuin taikaiskusta post holiday depression was gone. Ainakin toistaiseksi. Vaikken sortunut edes siihen yhteen lasilliseen kylmää valkkaria, jota kaappiin oli unohtunut. Olen vahva. Todellinen TOSInainen. Mutta vaikka olisit sortunut siihen yhteen lasilliseen, muista ohjeeni. Ole armollinen itsellesi. Meillä kullakin saa olla omat keinomme tässä taistelussa tätä tautia vastaan. Ja jos olet yhä lomalla, nauti siitä. Täysin rinnoin! Koska ystäväiseni lupaan sinulle. TOSInaiset ja TOSImiehet selviävät tästä. Tsemppiä jokaiselle töihin paluuseen. Vielä on kesää jäljellä <3.