Olen odottanut kasvavalla kauhulla milloin minuun iskee ensimmäistä kertaa katumus. Tai yksinäisyys. Kun olen asunnossani ilman lapsia, ypöyksin. Seinät huutavat tyhjyyttään. Ikävä. Entistä elämää, perheen kanssa yhdessäoloa, lapsia.
Facebookin historia toitottaa joka päivä "Sinulla on muistoja..." Niin minulla on. Rakkaita, elämäntäyteisiä, perhekeskeisiä. Ihmisiä, yhdessä tehtyjä reissuja. Niitäkin joista muistan, ettei se ihan niin auvoista ollut. Että hymy ei aina ylettynyt silmiin asti. Että todellisuus olikin muuta kuin miltä sen halusi näyttävän. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu paljon.
Silti olen niin kiitollinen niistä. Ehkä siksi tuo ikävä tai haikeus ei ole vyörynyt päälle. En kadu ratkaisua omalta kantiltani. Vain sitä, että se satutti muita. Jos voisin, taikoisin sen kivun pois. Olen saanut paljon. Minulla on yhä niin paljon. Olin valmis. Sinut päätökseni kanssa. Jos pienikin haikeuden väre ilmestyy ajatuksiini, se katoaa yhtä nopeasti kun tuleekin. Se ei vain mennyt niin. Ihminen voi olla elämässä, muttei sydämessä. Ja toisin päin.
Eilen oli ystävien teetä ja sympatiaa -iltahetki. Minä olin uusi siinä pöydän äärellä. Tai no en täysin uusi, mutta rikastunut vanhan ystäväni ansiosta. Ajattelin mielessäni, että kun elämälle on avoin, niin kuinka se tuokaan vastavuoroisesti eteeni upeita, avarakatseisia, elämänviisaita ja sielukkaita ihmisiä. Saan viettää aikaani niiden ihmisten parissa, joista saan paljon.
Minulla on näitä ryhmittymiä monta. Työn ja harrastusten kautta elämääni tulleita, lapsuuden ystäviä, elämän eteeni heittämiä sielunpuolikkaita rakasta, arvokasta tukiverkkoani unohtamatta. Minun perheeni. Se on valtaisa rikkaus. Käsittämätöntä. Laaja kirjo upeita ja rakkaita ystäviä. Ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella mistä vain. Jotka eivät tuomitse. Jotka eivät katsele tätä maailmaa vain mustavalkoisten lasien läpi. Jotka ovat kokeneet. Joita on sattunut. Ovat joskus satuttaneetkin. Jotka ymmärtävät millaisia valintoja me kukin omalla matkallamme joudumme tekemään ja kuinka kaikki niistä eivät ole kivuttomia. Kuinka he kannattelevat ja kuinka he aistivat, koska seinät huutavat ja koska kaipaan seuraa. Tai koska haluan olla yksin. Intuitiivisesti he kuuntelevat sydäntään, avaavat sen luottamusta osoittaen. Näyttävät, että voi olla toisinaan heikko. Toisinaan ammentavat eteenin niin paljon voimaa ja viisautta, että menen sanattomaksi.
Olen seesteinen. Oloni on tyyni. Tunnen paljonkin ikävää ja toisinaan polttavaakin kaipuuta. Mutta hyvällä tavalla. Koska se osoittaa, että tunnen. Minulla on sydän ja se on nyt paikoillaan. Saan lapseni tänään luokseni. Tapaan huomenna tukiverkkoni, perheeni. Olen valtavan onnekas.
Viikonloppu saa pian alkaa. Tunteiden kohtaamista ja hetkessä elämistä teille kaikille tähän viikonloppuun. Keski-iän kynnyksellä on hyvä olla. Toivottavasti teilläkin <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti