Muistan kun keskustelimme ex-mieheni kanssa erostamme ja siihen liittyvistä asioista joskus viime talvena ja hän kysyi minulta, että tiedänkö ketään täysin onnellista paria lähipiiristämme, joka olisi ollut pitkään yhdessä? Aivoni raksuttivat ja raksuttivat enkä keksinyt nimetä ketään. Surullista.
Keksin moniakin tuoreempia pareja, jotka ovat toisella kierroksellaan ja osaavat arvostaa sitä kohdalleen osunutta rakkautta ihan eri tavalla. Mutta en heitä ykköskierroksella olevia, joilla ei olisi ollut jotain kipuiluja edes jossain vaiheessa parisuhdetaipaleellaan. Tai jotka olisivat silmin nähden onnellisia keskenään. Älköön kukaan tästä nyt loukkaantuko, koska totuus on, että yksikään ulkopuolinen ei tiedä miten onnellisia tai onnettomia puoliskot ovat parisuhteissaan. Voin siis täysin olla väärässäkin. Mutta ulkopuolisen silmin se äkkiseltään tuntuu ja kuulostaa usein siltä, että pitkissä liitoissa olevat ovat monesti aika leipiintyneitä tai tyytyneitä tilanteeseensa. Etenkin kun sitä ikää on kertynyt vähintään se nelisenkymmentä eli niitä yhteisiä parisuhdevuosia hyvässä lykysssä on takana jo pitkälti toistakymmentä. Toinen rinnalla on enemmänkin velvoite ja tottumus kuin se ihana kumppani, jonka kanssa haluaa tehdä yhdessä asioita ja jonka seurasta oikeasti nauttii. Hoidetaan niitä arkisia askareita ja elämän velvollisuuksia vuosi toisensa perään liiemmälti pysähtymättä onko se elo nyt järin onnellista vai ei. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Kuten tiedätte, kuulun siihen toiseen ääripäähän. Joka kyseenalaistaa.
Mutta mikä ihme tekee parisuhteista niin hankalia? Miksi on lähes väistämätöntä, että me ihmiset jotenkin aina onnistumme sekoittamaan asiamme? Ja miksi on niin, että me usein vasta jälkikäteen tajuamme missä mentiinkin vikaan? Miksemme osaa puhua ja kohdata avoimesti? Miksemme me osaa korjata sitä tilannetta vielä silloin, kun se suunnanmuutos olisi ollut mahdollinen? Tai arvostaa niitä puolisoitamme silloin, kun sillä on vielä toiselle merkitystä?
Kuten kokemuksesta tiedän, rakkaus ei ole aina ikuista. Se voi kuivua ja murentua palasiksi, niin pieniksi, ettei niitä mikään tahdonvoima ja taikatemput enää tee ehjäksi.
Jos ei se parisuhde-elo ole aina niin auvoista herkkua eikä helppoa todellakaan, niin ei se ole sen helpompaa sinkullakaan. Vaikket etsisi kumppania, niin sinulle sitä tyrkytetään ja sinua naitetaan (vaikka väkisin) joka suuntaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset (ja nyt pyydän tässä yhteydessä anteeksi kaikilta sinkku-ystäviltäni, joiden kohdalla olen tähän sortunut itsekin, anteeksi. En tajunnut silloin. Nyt tiedän.) tarjoavat ehdokkaitaan ja haluavat kutsua sinua tilaisuuksiin, joissa esitellä näitä ihania sinkku ystäviään tai sukulaisiaan, jotka taatusti sopisivat sinulle todella hyvin. Uskon sen. En vain halua.
Entä Tinder-peli sitten? Kaikki kysyy, olenko jo siellä tai koska sinne menen? En koskaan. Jos se vain minusta (ja elämästä riippuu). Toivon, ettei tarvitse. Se on aikuisten pelikenttä ja karkkikauppa, jossa ihminen määritellään tasan vain sen kautta millaisen kuvan hän on onnistunut sinne luomaan. Niin pinnallista, että oksettaa. Viimeksi tiistaina katselin huvittuneena (ehkä myös aavistuksen kauhistuneena), kun olin lapseni ja kummilapseni kanssa Hesburgerissa (saa paheksua), kuinka viereisessä pöydässä isä ruokaillessaan huom. lastensa kanssa viuhui sormi punaisena puhelimensa näytöllä. Oikealta vasemmalle. Sellaisella vauhdilla, että sovelluksesta ei voinut erehtyä. Eikö se isä nyt voinut nauttia lastensa seurasta edes sen hetken? Jos olen minäkin puhelin-addikti, niin on minulla sentään jotain tapoja...
Mutta en syyllistä. Uskon sen koukuttavan. Sen verran olen sivusta nähnyt mitä se Tinder-peli teettää. Uutta pukkaa koko ajan, vaikka viuhautat jonkun yhdellä sormen liikkeellä unholaan puhtaasti vaikka vain kuvassa olevien shortsien värien perusteella tai muodista menneen tukkalookin vuoksi (kyllä). Jestas. Itsekin olen sortunut siihen pelleillessäni kaverien luureilla. Tyhmä virnistys. Mitä tää oikein yrittää viestiä, kun se on ottanut itsestään kuvia niin Kilimanjarolla ja syvänmeren sukelluksella? I´m a Extreme-dude, right. Entä ne jotka ovat kuvissa lasten kanssa? Hyväkin, että kertovat avoimesti, että tähän packageen kuuluu muitakin, mutta silti..Ei toimi. Tai ne, joilla on vaan niin sikamagee elämä. Ollaan hulppeiden moottoriveneiden kannella, milloin missäkin eksoottisessa lomakohteessa tai trimmataan täydellistä sixpackia salilla..."haen puhtaasti seksiseuraa" No niinpä. Tai ne, joista tietää, että jaahas...varattuja ovat..Niitä on muuten yllättävän paljon.
Niin aika lailla siinä on aitous kaukana. Ja tunteet. Silti me ollaan nippu niitä ja osa aivan umpisolmussa. Omien kokemustemme ja elämämme muovaamia. Jokaisella omat kipupisteemme, traumamme, painolastimme. Kuka mitäkin hakee? Ja kaipaa? Kuinka löytää se täydellinen kumppani ja elämämme rakkaus? Kaikesta siitä massasta, jota tuntuu riittävän loputtomasti. Silti pettymys seuraa toistaan. Ei se ollutkaan. Koska sitten on vielä se ajoitus. Jos toinen sattuukin ihastumaan, jopa rakastumaan, niin entä se toinen osapuoli. Etsiikö se juuri sillä hetkellä sitä tosikumppania vai onko vasta sinkkuilunsa alkutaipaleella, jolloin kuuluisikin lentää kukasta kukkaan ja nuolla vaan haavojaan. Niin minullekin on hoettu. "Älä nyt missään nimessä ryhdy mihinkään vakavaan tai ainakaan mene rakastumaan. Nyt nautit elämästä ja vapaudesta". Eli Tinder-pelistä ja siitä mitä se tarjoaa? Kenet se oikeasti tekee onnelliseksi?
Jos jotain olen oppinut. Jokainen meistä tehköön omat valintansa ja justiinsa siinä järjestyksessä ja tahdissa kuin se itse kullekin sopii. Ja jokainen tietää parhaiten mikä parisuhdestatus itselle sopii ja on hyväksi. Ja hei, myös toisten virheistä voi oppia. Kaikkia ei tarvitse toistaa itse. Amen.
Keksin moniakin tuoreempia pareja, jotka ovat toisella kierroksellaan ja osaavat arvostaa sitä kohdalleen osunutta rakkautta ihan eri tavalla. Mutta en heitä ykköskierroksella olevia, joilla ei olisi ollut jotain kipuiluja edes jossain vaiheessa parisuhdetaipaleellaan. Tai jotka olisivat silmin nähden onnellisia keskenään. Älköön kukaan tästä nyt loukkaantuko, koska totuus on, että yksikään ulkopuolinen ei tiedä miten onnellisia tai onnettomia puoliskot ovat parisuhteissaan. Voin siis täysin olla väärässäkin. Mutta ulkopuolisen silmin se äkkiseltään tuntuu ja kuulostaa usein siltä, että pitkissä liitoissa olevat ovat monesti aika leipiintyneitä tai tyytyneitä tilanteeseensa. Etenkin kun sitä ikää on kertynyt vähintään se nelisenkymmentä eli niitä yhteisiä parisuhdevuosia hyvässä lykysssä on takana jo pitkälti toistakymmentä. Toinen rinnalla on enemmänkin velvoite ja tottumus kuin se ihana kumppani, jonka kanssa haluaa tehdä yhdessä asioita ja jonka seurasta oikeasti nauttii. Hoidetaan niitä arkisia askareita ja elämän velvollisuuksia vuosi toisensa perään liiemmälti pysähtymättä onko se elo nyt järin onnellista vai ei. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Kuten tiedätte, kuulun siihen toiseen ääripäähän. Joka kyseenalaistaa.
Mutta mikä ihme tekee parisuhteista niin hankalia? Miksi on lähes väistämätöntä, että me ihmiset jotenkin aina onnistumme sekoittamaan asiamme? Ja miksi on niin, että me usein vasta jälkikäteen tajuamme missä mentiinkin vikaan? Miksemme osaa puhua ja kohdata avoimesti? Miksemme me osaa korjata sitä tilannetta vielä silloin, kun se suunnanmuutos olisi ollut mahdollinen? Tai arvostaa niitä puolisoitamme silloin, kun sillä on vielä toiselle merkitystä?
Kuten kokemuksesta tiedän, rakkaus ei ole aina ikuista. Se voi kuivua ja murentua palasiksi, niin pieniksi, ettei niitä mikään tahdonvoima ja taikatemput enää tee ehjäksi.
Jos ei se parisuhde-elo ole aina niin auvoista herkkua eikä helppoa todellakaan, niin ei se ole sen helpompaa sinkullakaan. Vaikket etsisi kumppania, niin sinulle sitä tyrkytetään ja sinua naitetaan (vaikka väkisin) joka suuntaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset (ja nyt pyydän tässä yhteydessä anteeksi kaikilta sinkku-ystäviltäni, joiden kohdalla olen tähän sortunut itsekin, anteeksi. En tajunnut silloin. Nyt tiedän.) tarjoavat ehdokkaitaan ja haluavat kutsua sinua tilaisuuksiin, joissa esitellä näitä ihania sinkku ystäviään tai sukulaisiaan, jotka taatusti sopisivat sinulle todella hyvin. Uskon sen. En vain halua.
Entä Tinder-peli sitten? Kaikki kysyy, olenko jo siellä tai koska sinne menen? En koskaan. Jos se vain minusta (ja elämästä riippuu). Toivon, ettei tarvitse. Se on aikuisten pelikenttä ja karkkikauppa, jossa ihminen määritellään tasan vain sen kautta millaisen kuvan hän on onnistunut sinne luomaan. Niin pinnallista, että oksettaa. Viimeksi tiistaina katselin huvittuneena (ehkä myös aavistuksen kauhistuneena), kun olin lapseni ja kummilapseni kanssa Hesburgerissa (saa paheksua), kuinka viereisessä pöydässä isä ruokaillessaan huom. lastensa kanssa viuhui sormi punaisena puhelimensa näytöllä. Oikealta vasemmalle. Sellaisella vauhdilla, että sovelluksesta ei voinut erehtyä. Eikö se isä nyt voinut nauttia lastensa seurasta edes sen hetken? Jos olen minäkin puhelin-addikti, niin on minulla sentään jotain tapoja...
Mutta en syyllistä. Uskon sen koukuttavan. Sen verran olen sivusta nähnyt mitä se Tinder-peli teettää. Uutta pukkaa koko ajan, vaikka viuhautat jonkun yhdellä sormen liikkeellä unholaan puhtaasti vaikka vain kuvassa olevien shortsien värien perusteella tai muodista menneen tukkalookin vuoksi (kyllä). Jestas. Itsekin olen sortunut siihen pelleillessäni kaverien luureilla. Tyhmä virnistys. Mitä tää oikein yrittää viestiä, kun se on ottanut itsestään kuvia niin Kilimanjarolla ja syvänmeren sukelluksella? I´m a Extreme-dude, right. Entä ne jotka ovat kuvissa lasten kanssa? Hyväkin, että kertovat avoimesti, että tähän packageen kuuluu muitakin, mutta silti..Ei toimi. Tai ne, joilla on vaan niin sikamagee elämä. Ollaan hulppeiden moottoriveneiden kannella, milloin missäkin eksoottisessa lomakohteessa tai trimmataan täydellistä sixpackia salilla..."haen puhtaasti seksiseuraa" No niinpä. Tai ne, joista tietää, että jaahas...varattuja ovat..Niitä on muuten yllättävän paljon.
Niin aika lailla siinä on aitous kaukana. Ja tunteet. Silti me ollaan nippu niitä ja osa aivan umpisolmussa. Omien kokemustemme ja elämämme muovaamia. Jokaisella omat kipupisteemme, traumamme, painolastimme. Kuka mitäkin hakee? Ja kaipaa? Kuinka löytää se täydellinen kumppani ja elämämme rakkaus? Kaikesta siitä massasta, jota tuntuu riittävän loputtomasti. Silti pettymys seuraa toistaan. Ei se ollutkaan. Koska sitten on vielä se ajoitus. Jos toinen sattuukin ihastumaan, jopa rakastumaan, niin entä se toinen osapuoli. Etsiikö se juuri sillä hetkellä sitä tosikumppania vai onko vasta sinkkuilunsa alkutaipaleella, jolloin kuuluisikin lentää kukasta kukkaan ja nuolla vaan haavojaan. Niin minullekin on hoettu. "Älä nyt missään nimessä ryhdy mihinkään vakavaan tai ainakaan mene rakastumaan. Nyt nautit elämästä ja vapaudesta". Eli Tinder-pelistä ja siitä mitä se tarjoaa? Kenet se oikeasti tekee onnelliseksi?
Jos jotain olen oppinut. Jokainen meistä tehköön omat valintansa ja justiinsa siinä järjestyksessä ja tahdissa kuin se itse kullekin sopii. Ja jokainen tietää parhaiten mikä parisuhdestatus itselle sopii ja on hyväksi. Ja hei, myös toisten virheistä voi oppia. Kaikkia ei tarvitse toistaa itse. Amen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti