Elämä on eliksiiriä..

Huomaan tänä talvena usein palaavani vuoden takaisiin elämän vaiheisiini. Ne ovat vielä niin tuoreessa muistissa, ja olivat niin rankkoja aikoja, että voin edelleen menneisyyteeni palatessani tuntea kropassani kaiken sen mustuuden, surun ja tuskan aiheuttaman raskauden, vetämättömyyden, ja pimeyden. Ne eivät kenties unohdu koskaan. Haalistuvat ja laimenevat, mutta nuo koetut vaiheet ovat pysyvästi muuttaneet minua ihmisenä enkä haluakaan siksi niitä täysin unohtaa. Ilman niitä en tänä päivänä olisi se ihminen joka olen. Ja josta olen ylpeä.
Mutta muistan, että oli päiviä, jolloin minun oli yksinkertaisesti keskityttävä vaan siihen, että muistan hengittää ja käskin ja pakotin vain itseni selviytymään siitä päivästä. Konkreettisesti päivä kerrallaan. Saatoin purskahtaa itkuun kesken palaverin. Tai autoa ajaessa. Toisinaan työpäivän jälkeen jouduin raahautumaan kauppaan, jotta olisin saanut tehtyä perheelle ruokaa. Sen jälkeen minusta ei ollut mihinkään muuhun kuin makaamaan peiton alla ja tärisemään. Oli erilaisia päiviä. Surulle piti antaa aikaa. Kaikelle asian työstämiselle, luopumistyölle, eron sulattelulle piti antaa aikaa. Piti jaksaa kävellä se pimeä tunneli alusta loppuun. Petit marché - pienin askelin. Kunnes kykenin jossain vaiheessa näkemään viikon päähän, jopa kuukauden päähän. Ja vähä vähältä valoisia hetkiä oli enemmän ja lopulta mustuus hälveni. Senkin jälkeen tuli vielä hetkiä jolloin notkahdin polvilleni tai vajosin jonnekin kuoppaan, mutta olin jo niin vahva, että pääsin kipuamaan sieltä pian ylös.

Meille kaikille osuu elämämme varrelle näitä mustia hetkiä. Ja jollain tavalla ne jalostavat meitä ihmisinä. Sitä osaa ihan eri tavalla arvostaa nyt niitä valoisia, ihan(an) arkisia asioita. Hetkiä, jolloin voi tarttua onnellisuuden hippusiin. Olla juuri siinä hetkessä niin vahvasti läsnä, että sen tuntee joka solullaan. Tuntee kuinka elää. Tuntee sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei ehkä ihan sellaisena kuin sen aikanaan suunnitteli, mutta silti tyytyväisen onnellisena siitä mitä se on. Vaikkei nytkään jokainen päivä tai hetki suinkaan ole pelkkää euforiaa tai juhlaa, niin silti se on niin palkitsevaa, kun siinä on vain. Elämän eliksiirejä. Värejä. Elämää.

Vaikka tyttäret ovat isällään ja talo on hiljainen. Voisin olla yksinäinen ja ikävöidä. Mutta olenkin vaan. Pysähdyn. Teen itselleni herkkumaksamakkara-voileipiä (Lidlin ihania, tuoreita luomukaurasydänsämpylöitä), kuumaa kaakaota ja meditatiivinen hetki omien ajatusten parissa. Omien kiitollisuusharjoitusten parissa. Kai se on sitä meditaatiota. Vaikkei tällainen sähköjänis ihan kauaksi aikaa jaksa hiljentyä ja mumista mitään mantraa, niin tämä kirjoittaminen laskee kierroksia yhtä tehokkaasti.

Tiedän olevani siunattu. Puhtaasti jo kaikella sillä rakkauden määrällä, joka minua ympäröi. Se luo sellaisen lämmön hehkun sisimpääni, että vaikka olen yksin, en ole yksinäinen. Jos jotain toivoisin kaikille, niin sitä. Ettei kenenkään tarvitsisi olla yksinäinen ja että kaikille löytyisi rakkautta.

Vaikka sinulla ei olisi elämän eliksiirinen olo tai elämänvaihe juuri nyt. Muista nämä sanat ja usko minua. Kun tarvitset apua ja voimaa, pyydä sitä ja huomaat, että saatat saada sitä yllättävältä taholta. Mustuus hälvenee. Aina. Päivä päivältä. Hengitä syvään. Sinä jaksat kyllä. Sinä selviät.

Ihanaa viikonalkua ihmiset. Elämä on. Eliksiiriä. Nautitaan niistä hetkistä, kun se sitä on.

Sähköjäniksen maanantai-syndrooma...

Mihin tämä aika juoksee? Miten nuo lapset kasvavatkaan niin nopeasti? Eikö olekin suoraan keski-ikäisen suusta?
Sitä vaan alkaa oikeasti tajuamaan vasta tässä iässä, että ajan käsite muuttuu koko ajan. Aika oikeasti kuluu nopeammin kuin silloin, kun sitä oli nuori tai lapsi. Silloin yksi kesäkin tuntui kestävän ikuisuuden.
Nyt huomaan ajattelevani, että vuosi mennä suhahtaa niin nopeasti, että hädin tuskin ehtii pysähtymään ja nauttimaan näistä alati vaihtuvista vuodenajoista. Sitä ei puksuta eteenpäin kuin höyryjuna vaan enemmänkin kiitää kuin Shinkansen, Japanin sähkömagnetismiin perustuva superjuna, jonka maksiminopeusennätys lienee jo yli 600km/h..Välillä minusta tuntuu, että haluaisin olla se höyryjuna..tai edes Pendolino tai Intercity..

Meidän ajassamme on jotain järkyttävän hektistä. Kaikki tämä reaaliaikainen tavoitettavuus ja tiedon jatkuva tulva ja seuraamisen velvoitteet saati vastaamisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä yhtä kaaosta. Kaiken tietomäärän käsittely & jatkotyöstäminen vie valtaosan ajasta. Saati palavereissa istuminen. Milloin tehdään niitä oikeita töitä?

Muistan ajan jolloin joskus ehti työkavereiden kanssa istumaan kahville, nyt nekin napataan lennossa mukaan, kun kiitää palaverista toiseen. Tai nautitaan koneen ääressä (useimmiten kylmänä), kun puhelut ja avokonttorin kakofonia katkovat keskittymistä. Unohtuuhan se kuppi silloin siihen pöydän kulmalle varmasti. Hyvä kun muistaa hakea edes sitä kahvia..Ei se ihme ole, että sitä toisinaan jää ns. työmoodi päälle, kun ryntäilee koko ajan jonnekin. Kotimatkallakin hoitaa vastaamattomia puheluita ja liikennevaloissa lukee lukemattomia sähköposteja tai kuittailee päivän aikana tulleita mese- ja whatsapp-viestejä. Koska asiakkaat ovat joka tuutissa. Myös somessa. Mikään ei ole enää pyhää. Ja jos et vastaa, niin jo tulee uutta kysymästä seuraavana päivänä tai kuittailuja siitä, ettei saada kiinni..Saati se oma huono omatunto, joka alkaa soimata, kun sähköpostissa keikkuu vino pino avaamattomia viestejä..Eikö olisi ihana palata aikaan, jolloin saattoi lähettää huoletta faksin ja odotella vastausta parikin päivää ilman, että siitä piti ottaa stressiä? Ei ollut sähköposteja eikä älypuhelimia. Jos puhuit jonkun kanssa, niin toinen odotti vuoroaan ja yritti myöhemmin uudelleen. Jos asia oli vielä ajankohtainen. Aikaa säästyi aika lailla moneen olennaiseen..Onkohan kukaan koskaan laskenut kuinka paljon meiltä kaikilta työssä käyviltä kuluu turhaa aikaa kaiken tämän tiedon käsittelemiseen ja tavoitettuna olemiseen? Saati siihen, että jokainen meistä multitaskaa miljoonaa asiaa samanaikaisesti ja keskittyminen on kateissa kaikista niistä..Nimímerkillä quilty as charged..

Sähköjänis. Se lienee lempinimenikin nykyisin. Jonkin sortin ADHD meille kaikille tässä ajassa työssä käyville kehittyy. Enkä ihmettele. Surinaa kuuluu välillä omissa korvakäytävissäkin.

Oikeastaan minun ei pitänyt avautua lainkaan tällaisesta aiheesta tänään, mutta sattui sangen hektinen maanantai olemaan kyseessä..Esimieskin totesi, että nyt tiedät mitä tarkoitetaan maanantai-syndroomalla..En tiedä olisinko halunnut tietää,että tälle löytyy tautiluokitus ja diagnoosi. Toisaalta kaikkeen on olemassa lääkkeet. Ja vaihtoehdot. Voisihan sitä vaikka lotota..Tai myisi koko omaisuutensa ja jättäisi kaiken taakseen ja tekisi jotain hyggeä. Tai slowta. En lainkaan ihmettele miksi ne ovat trendikkäitä juuri nyt. Tai miksi saamme lukea totaalisen suunnanmuutoksen tehneistä uraihmisistä. Miksi luovutaan hyvästä asemasta ja statuksesta? Siksi, että elämässä on muutakin. Jotain merkityksellisempää. Kuin sähköjäniksenä oleminen.

Kelailin tänään (missäs muualla kuin wc.ssä istuessani) mitkä ne lääkkeet tässä hektisessä arjessa sitten oikein voisivat olla. Lottovoitosta ja kaiken jättämisestä haaveilun lisäksi? Mitä oikeasti konkreettista me oravanpyörässä henki hieverissä juoksevat urahamsterit voisimme tehdä?

Tässä minun selviytymisohje. Angstiin ja maanantai-syndroomia varten.

Päivien laskeminen. Kun on aina jotain ihanaa mitä odottaa tulevaksi, niin ne hieman kurjemmatkin tunnit tai päivät tai kuukaudet siinä välissä kestää. Tee välietappeja. Kolme yötä rakkaan näkemiseen. Kuukausi yhteiseen lomaan. 2,5kk vappuun (ja siitähän alkaa jo kesä, eikö?) Ja niin edelleen. Jos ei ole tai et keksi mitään ihanaa mihin laskea päiviä, sovi vaikka yhteisestä illanvietosta ystävien kanssa. Järjestä niitä wow-hetkiä. Tiedän - tämä ei täysin istu tähän carpe diem -aikaan, mutta toimii. Etenkin silloin, kun niihin kaikkiin elämän hetkiin ei vaan jaksa tarttua..Tai nauttia niistä carpe diem -hengessä ;)

Muistelu. Kaiken ihanan kaivelu muistiluun kätköistä. Mistä ilahduin viimeksi? Milloin olinkaan todella onnellinen tai milloin nauroin vedet silmistä valuen. Millainen olikaan edellinen loma ja mitä kaikkea ihanaa olenkaan ehtinyt jo kokea ja tehdä. Yksin tai yhdessä rakkaimpieni kanssa. Väkisin muuten hauskat ja ihanat muistot nostattavat hymyn kasvoille ja aurinko paistaa harmaanakin päivänä.

Ilahduta itseäsi ja/tai ystävää/vanhaa sukulaista, joko järjestämällä jonkun pienen yllätyksen tai vaikka soittamalla iäkkäälle sukulaiselle, joka ilahtuu taatusti jo pelkästään siitä, että muistat heitä soitollasi. Tee päivän hyvätyö. Avaa ovi kollegalle. Keitä kahvit juotujen tilalle. Osta kukkia kotiin tai yllätä puolisosi hieronnalla, pienellä lahjalla tai vaikkapa vain halauksilla ja pusuilla. Juhlista arkea hakemalla ex tempore kiinalaista tai muuta noutoruokaa. Helpotat muuten samalla arkeasi, kun ei tarvitse laittaa sitä ruokaa..

Itsensä hemmottelu. Jos olet varoissasi, käytä rahaa "surutta". Osta uudet kengät. Tai laukku. Varaa matka. Tai hemmottele itseäsi hoidoin. Jos et ole varoissasi, hemmottele itseäsi aineettomilla asioilla. Kuten tekemällä jalkahoidon itsellesi. Sytytellen kynttilöitä, käpertyen vällyjen väliin suklaan ja hyvän kirjan kanssa. Sulkemalla puhelimen ja somen..Hyggeilemällä kotona. Mieluiten oman kullan kainalossa toisianne silmiin tuijotellen. Tai tantra-seksin pariin paneutuen..

Maailma on loppujen lopuksi mieletön kattaus valintoja. Jos nämä kaikki keksii "nopean vessa-asian" aikana, niin entä silloin, kun oikeasti laskee kierroksia ja palauttelee itsensä adhd-moodista normaalille tasolle? Olen nyt jo paljon rauhallisempi. Taidan ilahduttaa itseäni ja ystävääni ja tartun pian luuriin. Suklaa sulaakin jo suussani..

Ihanaa ja toivottavasti nautinnollista viikkoa kaikille rakkaat <3

Viikon viipyileviä viisauksia...olenko kypsynyt?

Otsikko sinänsä ehkä johtaa harhaan, jos satuitte lukemaan tuon edellisviikon sunnuntaisen päivityksen. En ehkä vieläkään ole toipunut täysin tuosta kaameasta kankkusesta ja olotilasta, koska flunssa iski jälleen päälle ja olen köhinyt koko viikon. Niin, luoja lisäsi tautia. Lienen kuitenkin pikku hiljaa kärsineeni sen..Kypsä, kypsempi tai kypsynyt. En elämääni vaan ihmisenä. Ehkä vihdon alan ymmärtää mitä aikuisuus on? Ja jopa pidän siitä olotilasta.
Tämä viikonloppu oli ihmisiä täynnä. Synttärijuhlia, ystävien kyläilyä, perhettä ja rakkaita. Parikin minut vuosia tuntenutta ystävää sanoi, että olen muuttunut ihmisenä. Olen seesteisempi. Enemmän jotain mitä aiemmin. Aikuisuutta kenties? Kypsempää. Sisäistä jotain. Niin olen. En ole enää se sama ihminen kuin vaikka vuosi sitten. Enkä haluaisikaan olla. Rankoissakin vaiheissa on ollut tarkoitus.

Taisi olla joku artikkeli hiljakkoin - muistaakseni Maria Veitolasta, jolta kysyttiin, kun hän oli menettänyt läheisiään, että pelkäätkö kuolemaa, johon Veitola vastasi:"en,mutta pelkään sitä surua. Koska suru on kuin pitkä, pimeä tunneli, jonka kuljettuaan läpi ei ole enää sama ihminen kuin sinne mennessä". Olen täysin samaa mieltä. Paitsi siinä että pelkäisin surua. Se on osa elämää ja kaikille meille tulee jaksoja, joihin kuuluu surua. Elämän kuuluukin meitä opettaa ja kasvattaa ihmisinä. Uskon jollain tasolla karmaan. Se on koulumme, joka meidän tulee käydä muovautuaksemme sellaisiksi kuin meidät on tarkoitettu. Saamme mitä ansaitsemme. Sen vuoksi tahdon uskoa siihen, että kun hyvän laittaa kiertoon, se palautuu hyvänä takaisin. Ja päinvastoin. Jos haluat toiselle pahaa tai aiheutat sitä, se löytää taatusti sinut.

Tämä viikko opetti myös monia asioita. Jälleen kerran muistutti siitä, kuinka kiitollinen sitä saa olla niin monesta asiasta. Että elämässä todellakin hetkessä voi koko omaisuus mennä, tai onni haihtua. Kuinka hauras onkaan ihmisen elo. Kuinka loppujen lopuksi millään muulla kuin terveydellä ei ole niin suurta merkitystä, ja jos kaikki rakkaat ihmiset lähellä ovat vielä siinä. Ja terveinä, niin kuinka onnekas sitä onkaan? Tämä viikko muistutti myös siitä, että kun pysähtyy hetkeen ja iloitsee siitä mitä on, sielun saa jälleen hymyilemään. Kuinka loppujen lopuksi pienillä harmeilla ei ole paskankaan merkitystä jos isossa kuvassa on onnellinen. Ja mikä loppujen lopuksi sen onnellisuuden avain on? Oma asenne. Arjen pienet hetket ja niihin pysähtyminen. Lasten kanssa touhuaminen. Ihminen rinnalla, jonka kanssa olet enemmän kuin sinä yksin. Yhteys. Yhdessäolo. Ystävät. Perhe.

Siinä se on. Elämän tärkeys.

Voihan itseinho..ja morkkiksien morkkis..

En oikein tiedä kehtaisinko edes kirjoittaa tästä. Tämä kun alkaa olla niin vanhanaikaista, tuomittavaa ja ala-arvoista. Tässä iässä vielä. Mutta koska ansaitsen hieman itseni rankaisua ja piiskaamista nyt, niin menköön samaan rahaan ja toimikoon vaikka opetuksena teille muille, että älkää te tehkö näin.  Luulisi, että sitä tähän mennessä olisi jo oppinut sen? Että tunnistaisi rajansa ja osaisi ottaa maltillisemmin? Mutta kun ei. Joskus lähtee ihan lapasesta. Niin kävi nyt perjantaina. Oli kyllä tunne jo etukäteen, että aika rankkoja työviikkoja tässä on takana ja että kaipaa hieman "nollausta". Rehellisesti sanottuna kaipaa nousuhumalan kuplivan kaunistavaa ja hilpeää olotilaa. Sitä, että pääsee näkemään vähän yöelämää toisilla leveyksillä. Pitämään hauskaa oman rakkaan kanssa. Kenties tapaamaan hänen tärkeitä ihmisiään ja ystäviään. Mutta olisihan se ollut kamalan paljon mukavampaa, jos olisi ollut enempi selvin päin...

Alkuun menikin oikein mallikkaasti. Mitä nyt olin aika tunteellisella päällä. Kaunistahan se tietenkin on, että sitä vaan pursuaa rakkautta ympäriinsä, mutta ne ihmisparat, jotka osuivat tiellemme eivät ehkä olleet ihan samalla aaltopituudella. Mutta se varmaan annettakoon anteeksi. Enhän puhunut mitään kamalaa. Päinvastoin. Olin vaan niin täynnä puhdasta iloa ja onnentunteita, että ne vyöryivät yli. Veli-parka. Sai ehkä osakseen hieman enemmän halailua minulta kuin olisi ollut suotavaa. Ja jotain elämänviisauksia. Kait. Maailmanparantajan vikaa löytyy. Vaan ei ihan tarkkaa muistikuvaa siitä mitä kaikkea sitä tulikaan höpöteltyä. Sehän tästä tekeekin ihan kammottavan. Keneltä lähtee muisti loppuillasta? Tai kuka hukkaa puhelimensa? Kaatuu juostessaan paniikissa sitä etsimässä? Kännisen tuuria ettei käynyt pahemmin. Eikä niissä promilleissa edes huomannut, että oli satuttanut. Puolustukseksi voitaneen sanoa, että tiet olivat peilijäässä alijäähtyneen veden jäätymisestä niiden pintaan ja ne 10cm tolppakorot eivät ehkä olleet ihan parhaimmat juoksukengät..Puhelinkin lopulta löytyi. Sankari-mieheni ansiosta.

Sain rangaistuksen. Kärsin siitä yhä. Toivon, että muistan tämän olotilan loppuelämäni. Nyt nimittäin loppuu tuo viinalla läträäminen. Siinä ei ole mitään järkeä. Kuinka voikaan ottaa päähän se, että hukkaa kokonaisen päivän vähäisestä yhteisestä ajasta siihen, ettei oikein kykene tekemään mitään. Sitä on vaan ja puhaltelee. Roikkuu sohvalla. Kankkusolotila joka kestää yli vuorokauden. Tämä morkkis kestänee vielä pidempään. Totaalinen väsymys, päänsärkyä, ruokahaluttomuutta, palelemista mutta pahinta on tämä henkinen olotila. Itseinho pursuaa jokaisesta ihohuokosesta, se näkyy valjusta täplikkäästä naamasta ja silmistä, joiden pilke on jos ei nyt täysin sammunut, niin ainakin samea. Tympeää, niin tympeää. Miksi kukaan haluaisi ehdoin tällaista olotilaa? Tuntuu, että flunssakin meinaa iskeä päälle. Eikä ihme. Onhan tuollainen kankkunen kropalle kamala shokkitila. Luoja tautia lisätköön kuulen äitini sanat korvissani. Olen samaa mieltä. Julkinen esiintulo lisätköön tätä häpeää.

Pakko yrittää ajatella, että kaikessa on jotain hyvääkin. Kerrankin en voinut sykkiä joka suuntaan ja säätää menemään. Oli pakko oikeasti laskea kierrokset aika minimiin. Olla vaan. Kun muuhun ei pystynyt. Keho sanoi piip heti jos yritti hieman sykkeitä nostaa. Tänään onneksi päästiin ulos meren jäälle ja saatiin edes joku lenkki tehtyä. Ja oltiinhan me perjantaina salilla onneksi. Ei ihan harakoille mennyt tämäkään viikonloppu. Ehkä, jos oikein taltioin tämän itseinhon muistiluuhuni pysyväisjäljeksi voin kääntää sen voimavarakseni. Miksi haluaisin turruttaa ihanaa elämääni ja hukata sen kallisarvoisia hetkiä tällaiseen paskaolotilaan?

Häpeä on hyvä asia. On olemassa edes jokin yliminä, jolta kaikki moraali ja oikeat arvot eivät ole eksyneet elämään. Itseinhossakin on puolensa. Kun katselee peiliin ja tuntee vastenmielisyyttä itseään kohtaan, tajuaa, että on vain yksi tie. Se on ylöspäin. Tänään minulla on ne kaikki avaimet kädessäni, joilla voin sen muutoksen tehdä. Jos ja kun haluan voida vaan hyvin. Kohtuus on kaunista. Kohtuuttomuudessa puolestaan ei ole mitään kaunista.

Sellainen viikonloppu. Morkkis-muija palaa kotiin. Ei voi sanoa, että akut olisi ihan ladattuna, mutta ainakin kovalevy on nollaantunut. Ja mahtuihan tähän viikonloppuun monta ihanaakin asiaa & yhdessäoloa. No. Huomenna on uusi päivä. Ja uusi viikko. Nöyrtyminen on kasvattavaa.

Ehkä jo ensi viikolla kykenen taas katsomaan itseäni peilistä tuntematta tätä vastenmielisyyttä..
Älkää siis tehkö kuten minä tein, tehkää kuten minä sanon. Terveellistä uuden viikon aloitusta kaikille.

Otteita elävästä elämästä...saako näin sanoa?

Kateuden pistoja. Ihmisten ajattelemattomuutta. Itsekeskeisyyttä. Vaiko vain luonnollinen osa ihmisen mielenliikkeitä?
En tiedä miettivätkö muut ihmiset niin paljon eri asioita ja niiden taustoja. Analysoivatko kaikki ihmiset niin paljon toistensa sanomisia, niiden merkityksiä vai onko se vain meidän naisten helmasynti? Tai onko se synti lainkaan?

Niin tai näin, mutta oletteko koskaan pohtineet mitä tietyissä tilanteissa saisi sanoa ja mitä ei?
Saako hoikka nainen valittaa hieman pulleammalle sitä, että on lihonut? Tai että on tyytymätön itseensä? Saako fyysisesti terve ihminen harmitella tulossa olevaa flunssaa henkilölle, jolla on pysyvä sairaus? Entä saako varoissaan oleva, hyvin toimeentuleva ihminen kertoa hankinnoistaan ja huolettomasta elämästään ystävälleen, jolla on tiukkaa rahasta?

Saako juuri aurinkolomalta palannut narista Suomen ankeasta ja pimeästä talvesta henkilölle, joka ei ole päässyt aurinkoa näkemään aikoihin? Tai saako ihminen, joka on tottunut reissaamaan paljon mutta ei hetkeen ole päässyt mihinkään, surkutella kohtaloaan toiselle, jolla ei juuri koskaan ole taloudellisesti ollut mahdollista matkustaa mihinkään?

Saako töihinsä hukkuva valittaa työtaakkaansa tahattomasti työttömäksi joutuneelle tai yrittäjäystävälleen, joka tuskailee liian vähäisen asiakasvirran vuoksi?
Entä saako rasittunut kotiäiti surkutella väsymystään lapsettomalle ystävälleen, jonka suurin haave olisi saada lapsia? Tai saako parisuhteeseen hieman kyllästynyt nalkuttaa kumppanistaan vuosia sinkkuna olleelle ystävälleen, joka vaan tahtoisi löytää sen oman rakkaan?

Näitä esimerkkejä löytyy lukuisia meidän jokapäiväisestä arjesta. Miksi se olisi pois meiltä, jos jollain toisella menee jokin osa-alue elämässään paremmin kuin meillä itsellämme juuri sen osalta? Eikö meidän tulisi osata iloita ja olla onnellisia ystäviemme puolesta, jos näitä on kohdannut sellainen onni, jonka me kenties omalle kohdallekin soisimme.

Tiedän. Kyllä meidän pitäisi. Ja useimmiten osaammekin. Aina se ei ole niin helppoa. Etenkin, jos elämä murjoo vähän joka suunnalta.

Mutta muistakaa minun elämän ohjeeni silloin. Tulee aina aika, jolloin on Sinun vuorosi loistaa. Niinhän ihana Juha Tapiokin laulaa. Se ei välttämättä ole tänään tai huomenna. Mutta kun sen eteen tekee töitä, asettaa tavoitteita, rämpii välillä suossa, ja pusketaan eteenpäin harmaassa arjessa hartiat tanassa, se tuntuukin joltain. Ansaitusti.

Joten vastaus on. Saa. Ja pitää. Jos joku on onnestasi tai sinua kohdanneesta menestyksestä kateellinen, se joku ei ole todellinen ystäväsi.

Muista silloin tämä.

Sääliä saa jokainen, kateus ansaitaan.