Elämä on eliksiiriä..

Huomaan tänä talvena usein palaavani vuoden takaisiin elämän vaiheisiini. Ne ovat vielä niin tuoreessa muistissa, ja olivat niin rankkoja aikoja, että voin edelleen menneisyyteeni palatessani tuntea kropassani kaiken sen mustuuden, surun ja tuskan aiheuttaman raskauden, vetämättömyyden, ja pimeyden. Ne eivät kenties unohdu koskaan. Haalistuvat ja laimenevat, mutta nuo koetut vaiheet ovat pysyvästi muuttaneet minua ihmisenä enkä haluakaan siksi niitä täysin unohtaa. Ilman niitä en tänä päivänä olisi se ihminen joka olen. Ja josta olen ylpeä.
Mutta muistan, että oli päiviä, jolloin minun oli yksinkertaisesti keskityttävä vaan siihen, että muistan hengittää ja käskin ja pakotin vain itseni selviytymään siitä päivästä. Konkreettisesti päivä kerrallaan. Saatoin purskahtaa itkuun kesken palaverin. Tai autoa ajaessa. Toisinaan työpäivän jälkeen jouduin raahautumaan kauppaan, jotta olisin saanut tehtyä perheelle ruokaa. Sen jälkeen minusta ei ollut mihinkään muuhun kuin makaamaan peiton alla ja tärisemään. Oli erilaisia päiviä. Surulle piti antaa aikaa. Kaikelle asian työstämiselle, luopumistyölle, eron sulattelulle piti antaa aikaa. Piti jaksaa kävellä se pimeä tunneli alusta loppuun. Petit marché - pienin askelin. Kunnes kykenin jossain vaiheessa näkemään viikon päähän, jopa kuukauden päähän. Ja vähä vähältä valoisia hetkiä oli enemmän ja lopulta mustuus hälveni. Senkin jälkeen tuli vielä hetkiä jolloin notkahdin polvilleni tai vajosin jonnekin kuoppaan, mutta olin jo niin vahva, että pääsin kipuamaan sieltä pian ylös.

Meille kaikille osuu elämämme varrelle näitä mustia hetkiä. Ja jollain tavalla ne jalostavat meitä ihmisinä. Sitä osaa ihan eri tavalla arvostaa nyt niitä valoisia, ihan(an) arkisia asioita. Hetkiä, jolloin voi tarttua onnellisuuden hippusiin. Olla juuri siinä hetkessä niin vahvasti läsnä, että sen tuntee joka solullaan. Tuntee kuinka elää. Tuntee sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei ehkä ihan sellaisena kuin sen aikanaan suunnitteli, mutta silti tyytyväisen onnellisena siitä mitä se on. Vaikkei nytkään jokainen päivä tai hetki suinkaan ole pelkkää euforiaa tai juhlaa, niin silti se on niin palkitsevaa, kun siinä on vain. Elämän eliksiirejä. Värejä. Elämää.

Vaikka tyttäret ovat isällään ja talo on hiljainen. Voisin olla yksinäinen ja ikävöidä. Mutta olenkin vaan. Pysähdyn. Teen itselleni herkkumaksamakkara-voileipiä (Lidlin ihania, tuoreita luomukaurasydänsämpylöitä), kuumaa kaakaota ja meditatiivinen hetki omien ajatusten parissa. Omien kiitollisuusharjoitusten parissa. Kai se on sitä meditaatiota. Vaikkei tällainen sähköjänis ihan kauaksi aikaa jaksa hiljentyä ja mumista mitään mantraa, niin tämä kirjoittaminen laskee kierroksia yhtä tehokkaasti.

Tiedän olevani siunattu. Puhtaasti jo kaikella sillä rakkauden määrällä, joka minua ympäröi. Se luo sellaisen lämmön hehkun sisimpääni, että vaikka olen yksin, en ole yksinäinen. Jos jotain toivoisin kaikille, niin sitä. Ettei kenenkään tarvitsisi olla yksinäinen ja että kaikille löytyisi rakkautta.

Vaikka sinulla ei olisi elämän eliksiirinen olo tai elämänvaihe juuri nyt. Muista nämä sanat ja usko minua. Kun tarvitset apua ja voimaa, pyydä sitä ja huomaat, että saatat saada sitä yllättävältä taholta. Mustuus hälvenee. Aina. Päivä päivältä. Hengitä syvään. Sinä jaksat kyllä. Sinä selviät.

Ihanaa viikonalkua ihmiset. Elämä on. Eliksiiriä. Nautitaan niistä hetkistä, kun se sitä on.