Otsikko sinänsä ehkä johtaa harhaan, jos satuitte lukemaan tuon edellisviikon sunnuntaisen päivityksen. En ehkä vieläkään ole toipunut täysin tuosta kaameasta kankkusesta ja olotilasta, koska flunssa iski jälleen päälle ja olen köhinyt koko viikon. Niin, luoja lisäsi tautia. Lienen kuitenkin pikku hiljaa kärsineeni sen..Kypsä, kypsempi tai kypsynyt. En elämääni vaan ihmisenä. Ehkä vihdon alan ymmärtää mitä aikuisuus on? Ja jopa pidän siitä olotilasta.
Tämä viikonloppu oli ihmisiä täynnä. Synttärijuhlia, ystävien kyläilyä, perhettä ja rakkaita. Parikin minut vuosia tuntenutta ystävää sanoi, että olen muuttunut ihmisenä. Olen seesteisempi. Enemmän jotain mitä aiemmin. Aikuisuutta kenties? Kypsempää. Sisäistä jotain. Niin olen. En ole enää se sama ihminen kuin vaikka vuosi sitten. Enkä haluaisikaan olla. Rankoissakin vaiheissa on ollut tarkoitus.
Taisi olla joku artikkeli hiljakkoin - muistaakseni Maria Veitolasta, jolta kysyttiin, kun hän oli menettänyt läheisiään, että pelkäätkö kuolemaa, johon Veitola vastasi:"en,mutta pelkään sitä surua. Koska suru on kuin pitkä, pimeä tunneli, jonka kuljettuaan läpi ei ole enää sama ihminen kuin sinne mennessä". Olen täysin samaa mieltä. Paitsi siinä että pelkäisin surua. Se on osa elämää ja kaikille meille tulee jaksoja, joihin kuuluu surua. Elämän kuuluukin meitä opettaa ja kasvattaa ihmisinä. Uskon jollain tasolla karmaan. Se on koulumme, joka meidän tulee käydä muovautuaksemme sellaisiksi kuin meidät on tarkoitettu. Saamme mitä ansaitsemme. Sen vuoksi tahdon uskoa siihen, että kun hyvän laittaa kiertoon, se palautuu hyvänä takaisin. Ja päinvastoin. Jos haluat toiselle pahaa tai aiheutat sitä, se löytää taatusti sinut.
Tämä viikko opetti myös monia asioita. Jälleen kerran muistutti siitä, kuinka kiitollinen sitä saa olla niin monesta asiasta. Että elämässä todellakin hetkessä voi koko omaisuus mennä, tai onni haihtua. Kuinka hauras onkaan ihmisen elo. Kuinka loppujen lopuksi millään muulla kuin terveydellä ei ole niin suurta merkitystä, ja jos kaikki rakkaat ihmiset lähellä ovat vielä siinä. Ja terveinä, niin kuinka onnekas sitä onkaan? Tämä viikko muistutti myös siitä, että kun pysähtyy hetkeen ja iloitsee siitä mitä on, sielun saa jälleen hymyilemään. Kuinka loppujen lopuksi pienillä harmeilla ei ole paskankaan merkitystä jos isossa kuvassa on onnellinen. Ja mikä loppujen lopuksi sen onnellisuuden avain on? Oma asenne. Arjen pienet hetket ja niihin pysähtyminen. Lasten kanssa touhuaminen. Ihminen rinnalla, jonka kanssa olet enemmän kuin sinä yksin. Yhteys. Yhdessäolo. Ystävät. Perhe.
Siinä se on. Elämän tärkeys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti