Vuoden viimeisiä

Yhtäkkiä sitä on taas sen edessä, että huomenna juhlitaan vuoden vaihtumista uuteen. Siinä on aina jotain niin vastustamatonta symboliikkaa. Jättää vanha vuosi taakseen, aloittaa jotain alusta, ihan puhtaalta pöydältä, olla uuden edessä. 365 uuden vuoden päivää edessä, jotka voivat tuoda mukanaan ihan mitä vaan.  Vaikka loppupeleissä aika harva sitten kuitenkaan tekee isoja muutoksia tai uudistuksia elämässään - ei vaikka kuinka olisi päättänyt tai tehnyt uudenvuoden lupauksia. Tunnetustihan ne kestää sen maksimisissaan kuutisen viikkoa. Sen huomaa jo kuntosaleilla. Ne pullistelevat porukkaa tammikuussa ja kaikki treenaa ihan hulluna monta kertaa viikossa ja viimeistään hiihtolomien jälkeen helmikuussa saleilla alkaa olla taas hyvin tilaa.

Ja ei - älkää käsittäkö väärin. En halua nyt lannistaa ketään  vaan niin se elämä menee. Minä jos kuka olen hienojen uudenvuoden lupausten kannattaja. Se mitä olen oppinut, niin enää en tee sellaisia, joita en pysty pitämään. Ainakaan kovin usein...Enemmänkin olen uudenvuoden toivoja. Minullahan on tämä outo taikausko, että jos juuri sillä hetkellä, kun kellonviisarit vaihtuvat 00.00 ja lähettää yläilmoihin intensiivisen toiveen, niin se toive tulee toteutumaan. En tiedä onko se itseään ohjaava vai mihin tuon toiveen taika oikein perustuu, mutta jollain kummallisella tavalla ne tuntuvat käyneen toteen minulla aiempina vuosina. Ei ehkä aina siten, kuin olen kuvitellut tai jopa halunnut, mutta lopputulema on ollut toiveeni kaltainen. Kenelle silloin voisi reklamoida? Olen tullut tämän taikauskoni kanssa jo niin varovaiseksi etten uskalla toivoa mitään kovin dramaattisia asioita. Luulen tai tiedän, että ne huomenna vuoden vaihtuessa tulevat liittymään siihen, että seuraavasta vuodesta tulisi tämän vuoden kaltainen - rakkautta pursuava, terveyttä ja hyvää oloa läheisille toivova. Minulla on jo kaikki. Kunhan mikään ei muutu. Se lienee se seuraava pelko. Että tapahtuu jotain sellaista mikä tämän seesteisyyden ja onnellisuuden horjuttaa.

Vaikkei tämäkään vuosi pelkkää ruusuilla tanssimista ole ollut. Ei tietenkään. Mutta silti, kun tänään istuimme keittiön pöydän ääressä ja kävimme puolikkaan perheeni kanssa kuluvaa vuotta läpi, niin aika vähän me sieltä löysimme mitään mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Päinvastoin. Ihania muistoja, yhteisiä matkoja, läsnäoloa, tekemistä. Loppupeleissä olemme ehtineet ihan älyttömän paljon kaikkea. Vuottamme kuvaa sanaa onnellisuus ja yhteen nivoutuminen. Etelän ja Pohjanmaan yhdistäminen.

Eihän mikään muutos tapahdu kivuitta tai ilman yhteenottoja, mutta jos tätä kaikkea tapahtunutta tarkastele etäältä, niin voi vaan ihmetellä kuinka sulavasti asiat ovatkaan solahtaneet uomiinsa. Minä, etelän kinkku huomaankin yhtäkkiä olevani salakavalasti yhä enemmän ja enemmän täällä keski-Pohjanmaalla. Kotiutumassa ja kotoutumassa. Jopa oman kuntosalijäsenyyden olen käynyt avaamassa täällä. Ja hiihtoladut olen jo ominut. Heppatallit löytänyt. Tyttärillä on jo omia suosikki-ponejaan. Olen löytänyt suosikki-ravintolani. Suosikki-pyöräily- ja kävelylenkkini. Vallannut vessan itselleni. Tai ainakin lähes. Ostattanut jopa lempilakanani myös tänne ylä-kotiin. Arkikin on astunut rakkautemme pesään. Täältä käsin tehdään myös töitä osan aikaa. Arkiaamut ja -tohinat ovat tulleet jo jos ei tutuiksi, niin koetuksi. Ja onpa ihanaa palata rankan työpäivän jälkeen kotiin, jossa toinen odottaakin valmiin ruoan kanssa. Arjen luksuskin on tullut kohdalle. Sitä on vaan niin kiitollinen siitä. Että joku raahaa väsyneen ja nuutuneen ruhon tuonne pimeään ulos ja kävelyttää ja hapettaa oloa. Ja joku jonka kanssa saunoo arkenakin yhdessä. Tai istuu sohvan nurkissa ja kaivelee nenää katsellen telkkaria. Villasukat jalassa totta kai. Takkatulen ääressä. Se on onnellisuutta. Kun ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on koolla. Vaikka välillä äänet kohoaisivat ja nuoriso mustavalkoisine teini-mielipiteineen nostattaisi verenpaineita. Sitä tämä vuosi on ollut. Elämänmakuista. Täyttä. Kiireistä  - kyllä. Stressaavaa ja väsyttävääkin välillä.

Mutta en tekisi mitään toisin. Tai no. Ehkä jonkun suklaa- ja juustopalasen olisin voinut jättää syömättä. Tai skumppalasin juomatta joinakin kertoina. Mutta jos ajattelen sitä käänteisesti - olisinko nyt yhtään sen onnellisempi tai kiitollisempi hieman pienemmässä vaatekoossa? En. Olisin silti minä. Kokoa pienempänä, ehkä. Tai sitten en. Joten, kun niitä lupauksia taas huomenna teemme. Miettikäämme oikeasti mikä on tärkeää ja olennaista.

Mistä haluatte vuoden 2018 muistaa? Onnellisuudesta, eikö?

Jos teillä jokin asia vuodessa 2017 on sellainen, jolle aidosti haluatte sanoa "GoodBye", se ei tarvitse lupausta, sen ei tarvitse odottaa uutta vuotta vaan jokainen päivä on uuden alku. Kun sulkee yhden oven, aukeaa toinen. Muistakaa se.

Oikein onnellista ja ihanaa uutta vuotta kaikille! Tuokoon se teille kaikille sen mitä toivotte. Lupauksilla tai ilman. Olette rakkaita <3

Ensi vuonna jatketaan! Pus.

Joulu, joulu tullut jo on

En voi käsittää, että pian on taas joulu. Tuntuu, että edellinen oli vain hetki sitten. Muistan sen kuin eilisen. Kaipuun ja ikävän, kun elämäni ensimmäisen joulun lasteni syntymän jälkeen vietin ilman heitä. Kontrastina mielettömän rauhan ja syliinsä sulkevan valtaisan lämmön, jonka tuore rakkaus ja lapin lumo yhdessä saivat aikaan. Se oli aivan poikkeuksellinen joulu, ei mitään traditionaalista, vain me kaksi elämältä hieman eksynyttä, mutta silti yhdessä, kaiken uuden alussa. Se sisälsi koko tunteiden kirjon ja kaikki värit. Haikeana, mutta niin etuoikeutettuna. Kokeneempana, maailmalle ja toiselle auki olevana. Kaikki aistit virittyneinä ja niin elossa.

Siitä tuli unohtumaton kokemus. Koska emme odottaneet mitään. Pelkäsimme, että aiemmat muistot ajaisivat meidät ikävän syövereihin tai ettei joulun tunnelmaa tavoittaisi lainkaan. Lupasimme vain olla toistemme tukena, kun tiukka paikka tulee ja valitsimme neutraalin paikan, jossa kummallakaan ei ollut mitään aiempia kytköksiä eikä perinteitä. Se toimi. Joulun tunnelma löytyi. Jopa niin hyvin, että tänä jouluna jolloin saamme olla kaikki yhdessä, kaipaan tuota viime joulun pakoa kaikesta. Kaipaan sitä vajoamista täydellisen seesteiseen ja rauhanomaiseen pehmeyteen ja hiljaisuuden kuplaan, jonka vain lapin taika voi lumisen ihmeensä kautta tuoda. Tiedän, että jonain päivänä me menemme sinne uudelleen. Ehkä kahdestaan, ehkä koko perheen voimin. Eli itse asiassa on mahdollista, että siitä saikin alkunsa jokin sellainen traditio, joka on jo meidän. Omamme.

Siksi joulu on meille kaikille niin tuiki tärkeä. Siihen liittyy niin paljon erilaisia tunteita, odotuksia, vahvojakin näkemyksiä miten kaikki pitäisi tehdä. Mitä siihen pitää sisältyä. Koska jokaisella meistä on siihen liittyvät omat muistot. Mutta ennen kaikkea joulu on perheen yhteinen. Olen tänä vuonna jostain syystä ajautunut miettimään valtavasti niitä ihmisiä, jotka tahtomattaan joutuvat viettämään joulunsa yksin. Ehkä siihen tunteeseen ajautui ensi kerran jo vuosi sitten. Se tunne riipaisee. Kenenkään ei kuuluisi viettää joulua yksin ellei se ole oma valinta. Lähetän toiveen tontuille. Vaikka vain tänä jouluna. Tuokoon se rauhan ja seesteisyyden tunteiden lisäksi kaikille lämpöisiä, rakkauden ja ilon sekä yhdessäolon täyteisiä hetkiä. Älköön kukaan olko yksin tai yksinäinen. Ei surullinen tai huolissaan.
Nyt on hyvä hetki jättää arjen kiireet hetkeksi taakse ja unohtaa kaikki huolet. Kovalevy kaipaa vapautusta. Lapset ja läheiset kaipaavat läsnäoloa. Me kaikki olemme niin ansainneet tämän joulun.

Annan pikku hiljaa sydämeni avautua joulun taianomaiseen tunnelmaan ja rauhoitun. Tehkää tekin niin. Jos minä pystyn siihen, pystytte tekin.

Ihanaa joulua rakkaat.

ps.pakko jakaa kanssanne tämä muisto viime vuodelta. Se on juuri tältä samaiselta päivältä, 22.12.2016. Teksti meni näin: "Mistä tietää, että on löytänyt perfect matchin? Siitä, että toinen haluaa syödä suklaarasiasta juuri ne mitä sinä et halua - ja päinvastoin"  #elämäon #joulu #eipöllömpää

Kiitollisuuden säikeet

Posket hehkuen, silmät säihkyen. Katson sinua oma ihmeeni. Siinä olet, niin viaton. Ensi-ihastumista täynnä, pulppuillen elämäniloa, huoletonta elämää, ystäviä, alkavaa lomaa. Imen sisuksiini tuota kaikkea. Puhtautta. Oman elämäsi alussa - kuin vastasatanut lumi tai nupullaan oleva ruusu. Yhtä kaunis, koskematon, herkkä ja haavoittuva.
Voi kuinka sinua haluaisin pitää vielä hetken pienenä ja vain omanani, varjella, kasvattaa vahvemmaksi, säästellä huolilta, suruilta ja murheilta. Mutta elämä ei olisi elämä ellei se antaisi meille kaikille sen oman kasvupolkumme.  Olisipa matkasi onnellinen, polkusi pehmeä, soljuva ja vain hieman kuoppainen.
Voi kunpa elämä kohtelisi sinua armollisesti, antaisi rakkauden, näyttäisi kaiken sen kauneuden mitä se voikaan tarjota. Näyttäisi koko sen värien loiston ja kirjon. Enemmän kauneutta, hyvyyttä ja rakkautta. Vähemmän armottomuutta, lohduttomuutta, rumuutta. Sitähän me kaikki vanhemmat lapsillemme toivomme. Miten tuo aika valuukaan sormieni läpi? Vasta eilenhän te olitte siinä. Syliini nukahtaen.

Lapseni, aarteeni. Silittelen teitä ajatuksillani. Saanhan yhä sulkea teidät edes joskus syliini. Rutistaa lujaa. Silittää yhäkin sitä silkinpehmeää, lämpöistä poskennukkaa. Silmäni kostuvat. Jonkun toisen vanhemman kammottavin painajainen kävi eilen toteen, kun tuo vasta 13-vuotias poika löydettiin kuolleena Espoossa. En saata kuvitella kamalampaa tuskaa kenellekään. Kaikesta muusta selviää, mutta oman lapsen kuolema on rangaistuksista pahin. Karman karmaisevin,  opeista julmin. Miksi näin käy?

Tuolle pojalle ei nouse enää ihastuksen puna kasvoille, hän ei iloitse hyvin menneestä kokeesta tai kerro haaveistaan.  Hänen elämänlankansa sammui ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Syvä osanottoni kaikille läheisille ja teille, jotka joudutte tällaista tuskaa kokemaan.

En saata kuvitella.

Vaikka omani ajavat minut usein hermoromahduksen partaalle, vievät aikani, voimani (ja rahani), olen käsittämättömän kiitollinen jopa siitä, että saan ajaa pimeässä vesisateessa hakemaan sinua ystäväsi luota, kun et päässytkään bussilla kotiin. Tai siitä, että saan kuskata toista treeneihin ja olla osa hänen iloaan päivän onnistumisista. Tai siitä, että tiedän kuinka me pian olemme koolla koko joukkio joulun vietossa. Yhdessä. Omat ja bonus-lapsi. Mitä sitten , että tänä vuonna joulurauha jää minulle ehkä abstraktiksi käsitteeksi tai vapaat menisivätkin osin töitä tehden. Se on nyt osa tätä hetkeä. Kuitenkin minulla on se kaikki. Vaikka hieman stressillä höystettynä. Ja pieni toivon ripaus on, että se jouluinen mielikin sieltä vielä löytyisi. Näiden kiitollisuuden säikeiden kautta.

"If I could give you one thing in life, I would give you the ability to see through my eyes. Only then would you realize how special you are to me"

Heikompaa hirvittäisi..

On ollut niin ikävä teitä. Kirjoittamista. Sitä, että aivoissa olisi tilaa omille ajatuksille. Ettei ne pyörisi 24/7 vain työasioiden parissa. Sitä, että vuorokaudessa olisi enemmän tunteja tehdä kaikkia niitä asioita mitä ennenkin. Osasin arvata, että tahti ja alku tulevat olemaan hektisiä ja rankkaakin, mutta sen armottomuus ja kaikkinielevyys ovat osoittautunut ennakoitua kovemmiksi. Niin - uusi työni on totisesti alkanut. Se on kuin pyörremyrsky, joka on imaissut pyörteisiinsä. Se on edelleen jännittävää, kutkuttavaa, kiehtovaa, mielenkiintoista, uutta, voimaannuttavaa - voimia vievää. Se on vallannut ihan koko kapasiteetin. Riittämättömyyden tunne on tullut hetkeksi jäädäkseen. Aikataulut ovat välillä olleet niin tiukkoja, että vessatauotkin on pitänyt miettiä päivään etukäteen. Kyllä - ajankäytön osalta on vielä paljon opittavaa. Ja niin monesta muustakin asiasta. Mutta se into ja tahto yrittää omaksua kaikki asiat ja mielellään heti, nyt, kerralla, on kuin tuli, joka nielaisee kaiken mukanaan.

Uni on kortilla. Jos vaikka ehtisikin nukkua, ei kykene. Jos vähänkään iltaisin on voimia jäljellä, kun kaatuu sänkyyn, niin aivot alkavat työstää tätä kaikkea ja päästä kuuluu vain surinaa, kun synapsiyhteyksiä muovautuu. Ei tunne väsymystä. Sykkeet ovat korkealla ja sitä vain pyörii tuskaisena.
Paitsi aamuisin. Silloin väsyttäisi.  Ja ehkä eilen illalla, kun aamulla olin lähtenyt 6.30 liikkeelle muutaman tunnin yöunien jälkeen ja illalla pääsin 5,5h ajon jäljiltä kotiin klo 21.30. Ajon, jonka taitoin pimeässä ja kaameassa ajokelissä hektisen päivän päätteeksi. Valintojahan nämä. Ihan omia. Mutta ei se naurattanut. Ei ensinkään. Olisin itkenyt, jos olisin uskaltanut. Mutta näköä haittasi jo se sakea pyry ja pimeys ihan riittävästi.

Noh, lohduttaudun ajatuksella, että kaikesta selviää. Ajan kanssa. Niin tästäkin. Joka päivä olen lähempänä sitä hetkeä, kun yks kaks huomaankin, että hei, minähän osaankin jotain.  Ymmärrän sen mistä ympärilläni puhutaan. Tunnen ihmiset, tunnen organisaation tavat, tunnen olevani osa muuta joukkoa.

Sitä päivää odotellessa. Mutta tästäkin ajasta täytyy osata nauttia. Yritän muistaa sen silloinkin, kun tunnen itseni täysin keltanokaksi, untuvikoksi, uunoksi, torveloksi. Nimikkeitä on paljon. Ulkopuoliseksikin.

Tiedän, että tulen tekemään virheitä ja vääriäkin päätöksiä. Toivon, etten tekisi niitä kriittisissä kohdissa.
Toivon, että kykenisin pysähtymään olennaisten asioiden äärelle ja tunnistamaan ne kaikista tärkeimmät. Toivon, että minulla olisi silloin kykyä, näkemystä ja uskallusta kyetä tekemään oikeita päätöksiä ja valintoja. Toivon, että kykenen ohjaamaan hienoja ajatuksia ja ideoiden aihioita käytäntöön ja konkretiaksi. Ennen kaikkea toivon, että osaisin olla esimerkillinen esimies, joka ajan myötä ansaitsisi alaistensa luottamuksen ja saisin omalta osaltani luotua organisaatioon jokaisen työpanosta arvostavan ilmapiirin ja avoimen vuorovaikutuksellisen työyhteisön, jossa kaikki viihtyisivät.

Utopiaako? Naiiviutta? Ehkä niitäkin. Tavoitteet pitää asettaa korkealle.

Kirjaan havaintojani ylös. Joka hetki, kaikkialla. Palasia, hajatelmia, langanpätkiä, joista ei vielä tiedä missä ne toisiinsa yhtyvät. Päässäni muhii mieletön määrä ideoita, keskeneräisiä, tekemättömiä asioita. Lista pitenee joka päivä. Mutta priorisoitavat asiat ovat nousemassa selkeämmin esiin. Suunta lienee oikea, kun törmään samoihin ongelmakohtiin muistakin lähteistä. "Nämä kuuluu sinun tontille. Ota homma haltuun ja mieti ratkaisuja. Sinä päätät". Kuulostaa helpolta, mutta kun yhtäkkiä vastuu päätöksistä onkin vain sinun, etkä voikaan piiloutua enää kenenkään esimiehen taakse, niin sitä alkaakin pohtia asioita hyvin eri näkökulmista. Valta tuo vastuuta. Vastuu painaa. Mausteet kaikkeen tuovat ne ihmiset. Sinun joukkosi. Jotka haluat tuntea, joihin haluat luoda yhteyden. Rakentaa luottamuksen. Se ei synny yhdessä yössä. Silti se on helppoa ja samanaikaisesti niin vaikeaa. Ihmisten johtaminen. Me olemme kaikki niin erilaisia emmekä me toimi samalla tavoin. Ei samoista napeista painamalla. Mikä toimii toiselle, ei toimi toiselle.

Ihmisten johtaminen on pääosin kuuntelua. Sitä, että on aidosti kiinnostunut, arvostava, ei tyrmää. Tukee ja sparraa. Antaa tilaa tehdä itsenäisiä valintoja, mutta on tavoitettavissa, kun tarvitaan. Kykenee tekemään päätöksiä oikeissa paikoissa. Kerää tietoja ja ymmärrystä kokonaisuuksista, prosesseista, yrittää löytää sudenkuoppia ja pullonkauloja, joihin voisi yhdessä kehittää parempia toimintatapoja tai työkaluja.

Olen niin alussa. Mutta silti niin vakuuttunut, että tämä tie on juuri se tie, jolla haluan nyt kulkea. Vaikken näe vielä yhtään mihin se on johtamassa. Siksi se onkin niin kiehtovaa. Vaikka välillä hirvittääkin.