Vuoden viimeisiä

Yhtäkkiä sitä on taas sen edessä, että huomenna juhlitaan vuoden vaihtumista uuteen. Siinä on aina jotain niin vastustamatonta symboliikkaa. Jättää vanha vuosi taakseen, aloittaa jotain alusta, ihan puhtaalta pöydältä, olla uuden edessä. 365 uuden vuoden päivää edessä, jotka voivat tuoda mukanaan ihan mitä vaan.  Vaikka loppupeleissä aika harva sitten kuitenkaan tekee isoja muutoksia tai uudistuksia elämässään - ei vaikka kuinka olisi päättänyt tai tehnyt uudenvuoden lupauksia. Tunnetustihan ne kestää sen maksimisissaan kuutisen viikkoa. Sen huomaa jo kuntosaleilla. Ne pullistelevat porukkaa tammikuussa ja kaikki treenaa ihan hulluna monta kertaa viikossa ja viimeistään hiihtolomien jälkeen helmikuussa saleilla alkaa olla taas hyvin tilaa.

Ja ei - älkää käsittäkö väärin. En halua nyt lannistaa ketään  vaan niin se elämä menee. Minä jos kuka olen hienojen uudenvuoden lupausten kannattaja. Se mitä olen oppinut, niin enää en tee sellaisia, joita en pysty pitämään. Ainakaan kovin usein...Enemmänkin olen uudenvuoden toivoja. Minullahan on tämä outo taikausko, että jos juuri sillä hetkellä, kun kellonviisarit vaihtuvat 00.00 ja lähettää yläilmoihin intensiivisen toiveen, niin se toive tulee toteutumaan. En tiedä onko se itseään ohjaava vai mihin tuon toiveen taika oikein perustuu, mutta jollain kummallisella tavalla ne tuntuvat käyneen toteen minulla aiempina vuosina. Ei ehkä aina siten, kuin olen kuvitellut tai jopa halunnut, mutta lopputulema on ollut toiveeni kaltainen. Kenelle silloin voisi reklamoida? Olen tullut tämän taikauskoni kanssa jo niin varovaiseksi etten uskalla toivoa mitään kovin dramaattisia asioita. Luulen tai tiedän, että ne huomenna vuoden vaihtuessa tulevat liittymään siihen, että seuraavasta vuodesta tulisi tämän vuoden kaltainen - rakkautta pursuava, terveyttä ja hyvää oloa läheisille toivova. Minulla on jo kaikki. Kunhan mikään ei muutu. Se lienee se seuraava pelko. Että tapahtuu jotain sellaista mikä tämän seesteisyyden ja onnellisuuden horjuttaa.

Vaikkei tämäkään vuosi pelkkää ruusuilla tanssimista ole ollut. Ei tietenkään. Mutta silti, kun tänään istuimme keittiön pöydän ääressä ja kävimme puolikkaan perheeni kanssa kuluvaa vuotta läpi, niin aika vähän me sieltä löysimme mitään mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Päinvastoin. Ihania muistoja, yhteisiä matkoja, läsnäoloa, tekemistä. Loppupeleissä olemme ehtineet ihan älyttömän paljon kaikkea. Vuottamme kuvaa sanaa onnellisuus ja yhteen nivoutuminen. Etelän ja Pohjanmaan yhdistäminen.

Eihän mikään muutos tapahdu kivuitta tai ilman yhteenottoja, mutta jos tätä kaikkea tapahtunutta tarkastele etäältä, niin voi vaan ihmetellä kuinka sulavasti asiat ovatkaan solahtaneet uomiinsa. Minä, etelän kinkku huomaankin yhtäkkiä olevani salakavalasti yhä enemmän ja enemmän täällä keski-Pohjanmaalla. Kotiutumassa ja kotoutumassa. Jopa oman kuntosalijäsenyyden olen käynyt avaamassa täällä. Ja hiihtoladut olen jo ominut. Heppatallit löytänyt. Tyttärillä on jo omia suosikki-ponejaan. Olen löytänyt suosikki-ravintolani. Suosikki-pyöräily- ja kävelylenkkini. Vallannut vessan itselleni. Tai ainakin lähes. Ostattanut jopa lempilakanani myös tänne ylä-kotiin. Arkikin on astunut rakkautemme pesään. Täältä käsin tehdään myös töitä osan aikaa. Arkiaamut ja -tohinat ovat tulleet jo jos ei tutuiksi, niin koetuksi. Ja onpa ihanaa palata rankan työpäivän jälkeen kotiin, jossa toinen odottaakin valmiin ruoan kanssa. Arjen luksuskin on tullut kohdalle. Sitä on vaan niin kiitollinen siitä. Että joku raahaa väsyneen ja nuutuneen ruhon tuonne pimeään ulos ja kävelyttää ja hapettaa oloa. Ja joku jonka kanssa saunoo arkenakin yhdessä. Tai istuu sohvan nurkissa ja kaivelee nenää katsellen telkkaria. Villasukat jalassa totta kai. Takkatulen ääressä. Se on onnellisuutta. Kun ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on koolla. Vaikka välillä äänet kohoaisivat ja nuoriso mustavalkoisine teini-mielipiteineen nostattaisi verenpaineita. Sitä tämä vuosi on ollut. Elämänmakuista. Täyttä. Kiireistä  - kyllä. Stressaavaa ja väsyttävääkin välillä.

Mutta en tekisi mitään toisin. Tai no. Ehkä jonkun suklaa- ja juustopalasen olisin voinut jättää syömättä. Tai skumppalasin juomatta joinakin kertoina. Mutta jos ajattelen sitä käänteisesti - olisinko nyt yhtään sen onnellisempi tai kiitollisempi hieman pienemmässä vaatekoossa? En. Olisin silti minä. Kokoa pienempänä, ehkä. Tai sitten en. Joten, kun niitä lupauksia taas huomenna teemme. Miettikäämme oikeasti mikä on tärkeää ja olennaista.

Mistä haluatte vuoden 2018 muistaa? Onnellisuudesta, eikö?

Jos teillä jokin asia vuodessa 2017 on sellainen, jolle aidosti haluatte sanoa "GoodBye", se ei tarvitse lupausta, sen ei tarvitse odottaa uutta vuotta vaan jokainen päivä on uuden alku. Kun sulkee yhden oven, aukeaa toinen. Muistakaa se.

Oikein onnellista ja ihanaa uutta vuotta kaikille! Tuokoon se teille kaikille sen mitä toivotte. Lupauksilla tai ilman. Olette rakkaita <3

Ensi vuonna jatketaan! Pus.