Heikompaa hirvittäisi..

On ollut niin ikävä teitä. Kirjoittamista. Sitä, että aivoissa olisi tilaa omille ajatuksille. Ettei ne pyörisi 24/7 vain työasioiden parissa. Sitä, että vuorokaudessa olisi enemmän tunteja tehdä kaikkia niitä asioita mitä ennenkin. Osasin arvata, että tahti ja alku tulevat olemaan hektisiä ja rankkaakin, mutta sen armottomuus ja kaikkinielevyys ovat osoittautunut ennakoitua kovemmiksi. Niin - uusi työni on totisesti alkanut. Se on kuin pyörremyrsky, joka on imaissut pyörteisiinsä. Se on edelleen jännittävää, kutkuttavaa, kiehtovaa, mielenkiintoista, uutta, voimaannuttavaa - voimia vievää. Se on vallannut ihan koko kapasiteetin. Riittämättömyyden tunne on tullut hetkeksi jäädäkseen. Aikataulut ovat välillä olleet niin tiukkoja, että vessatauotkin on pitänyt miettiä päivään etukäteen. Kyllä - ajankäytön osalta on vielä paljon opittavaa. Ja niin monesta muustakin asiasta. Mutta se into ja tahto yrittää omaksua kaikki asiat ja mielellään heti, nyt, kerralla, on kuin tuli, joka nielaisee kaiken mukanaan.

Uni on kortilla. Jos vaikka ehtisikin nukkua, ei kykene. Jos vähänkään iltaisin on voimia jäljellä, kun kaatuu sänkyyn, niin aivot alkavat työstää tätä kaikkea ja päästä kuuluu vain surinaa, kun synapsiyhteyksiä muovautuu. Ei tunne väsymystä. Sykkeet ovat korkealla ja sitä vain pyörii tuskaisena.
Paitsi aamuisin. Silloin väsyttäisi.  Ja ehkä eilen illalla, kun aamulla olin lähtenyt 6.30 liikkeelle muutaman tunnin yöunien jälkeen ja illalla pääsin 5,5h ajon jäljiltä kotiin klo 21.30. Ajon, jonka taitoin pimeässä ja kaameassa ajokelissä hektisen päivän päätteeksi. Valintojahan nämä. Ihan omia. Mutta ei se naurattanut. Ei ensinkään. Olisin itkenyt, jos olisin uskaltanut. Mutta näköä haittasi jo se sakea pyry ja pimeys ihan riittävästi.

Noh, lohduttaudun ajatuksella, että kaikesta selviää. Ajan kanssa. Niin tästäkin. Joka päivä olen lähempänä sitä hetkeä, kun yks kaks huomaankin, että hei, minähän osaankin jotain.  Ymmärrän sen mistä ympärilläni puhutaan. Tunnen ihmiset, tunnen organisaation tavat, tunnen olevani osa muuta joukkoa.

Sitä päivää odotellessa. Mutta tästäkin ajasta täytyy osata nauttia. Yritän muistaa sen silloinkin, kun tunnen itseni täysin keltanokaksi, untuvikoksi, uunoksi, torveloksi. Nimikkeitä on paljon. Ulkopuoliseksikin.

Tiedän, että tulen tekemään virheitä ja vääriäkin päätöksiä. Toivon, etten tekisi niitä kriittisissä kohdissa.
Toivon, että kykenisin pysähtymään olennaisten asioiden äärelle ja tunnistamaan ne kaikista tärkeimmät. Toivon, että minulla olisi silloin kykyä, näkemystä ja uskallusta kyetä tekemään oikeita päätöksiä ja valintoja. Toivon, että kykenen ohjaamaan hienoja ajatuksia ja ideoiden aihioita käytäntöön ja konkretiaksi. Ennen kaikkea toivon, että osaisin olla esimerkillinen esimies, joka ajan myötä ansaitsisi alaistensa luottamuksen ja saisin omalta osaltani luotua organisaatioon jokaisen työpanosta arvostavan ilmapiirin ja avoimen vuorovaikutuksellisen työyhteisön, jossa kaikki viihtyisivät.

Utopiaako? Naiiviutta? Ehkä niitäkin. Tavoitteet pitää asettaa korkealle.

Kirjaan havaintojani ylös. Joka hetki, kaikkialla. Palasia, hajatelmia, langanpätkiä, joista ei vielä tiedä missä ne toisiinsa yhtyvät. Päässäni muhii mieletön määrä ideoita, keskeneräisiä, tekemättömiä asioita. Lista pitenee joka päivä. Mutta priorisoitavat asiat ovat nousemassa selkeämmin esiin. Suunta lienee oikea, kun törmään samoihin ongelmakohtiin muistakin lähteistä. "Nämä kuuluu sinun tontille. Ota homma haltuun ja mieti ratkaisuja. Sinä päätät". Kuulostaa helpolta, mutta kun yhtäkkiä vastuu päätöksistä onkin vain sinun, etkä voikaan piiloutua enää kenenkään esimiehen taakse, niin sitä alkaakin pohtia asioita hyvin eri näkökulmista. Valta tuo vastuuta. Vastuu painaa. Mausteet kaikkeen tuovat ne ihmiset. Sinun joukkosi. Jotka haluat tuntea, joihin haluat luoda yhteyden. Rakentaa luottamuksen. Se ei synny yhdessä yössä. Silti se on helppoa ja samanaikaisesti niin vaikeaa. Ihmisten johtaminen. Me olemme kaikki niin erilaisia emmekä me toimi samalla tavoin. Ei samoista napeista painamalla. Mikä toimii toiselle, ei toimi toiselle.

Ihmisten johtaminen on pääosin kuuntelua. Sitä, että on aidosti kiinnostunut, arvostava, ei tyrmää. Tukee ja sparraa. Antaa tilaa tehdä itsenäisiä valintoja, mutta on tavoitettavissa, kun tarvitaan. Kykenee tekemään päätöksiä oikeissa paikoissa. Kerää tietoja ja ymmärrystä kokonaisuuksista, prosesseista, yrittää löytää sudenkuoppia ja pullonkauloja, joihin voisi yhdessä kehittää parempia toimintatapoja tai työkaluja.

Olen niin alussa. Mutta silti niin vakuuttunut, että tämä tie on juuri se tie, jolla haluan nyt kulkea. Vaikken näe vielä yhtään mihin se on johtamassa. Siksi se onkin niin kiehtovaa. Vaikka välillä hirvittääkin.