Mä olen tiettekö miettinyt. En syntyjä syviä. En edes mitään kovin järjellistä. Vaan aika monta kertaa ihan puuta heinää ja yhtä tyhjän kanssa. Kuten eilen. Ja tänään.
Sellaisia elämän ihmeellisyyksiä kuten vaikkapa miksei minun lakanakaapissa ole täydellisen sileitä, silitettyjä tai mankeloituja pinoja?
Miksei minun vaate- tai astiakaapit koskaan pysy kauan järjestyksessä?
Miksi muuten muiden ihmisten päällä olevat jännätkin yhdistelmät eri tyyppisiä vaatteita näyttävät upeilta, kekseliäiltä ja mätsäävät täydellisesti kynsiin, kenkiin tai huulipunaan. Jos minä päätän olla yhtä luova, näytän vain variksenpelättimeltä. Siksipä kaapissani onkin lähes vain mustia ja valkoisia vaatteita. Ne kuulemma sopivat aina yhteen. Jos joskus erehdyn ostamaan jotain värillistä, niin en osaa yhdistää sitä kuin saman väriseen. Miksen?
Miksei minun meikkini näytä raikkaalta kuin korkeintaan kolme minuuttia ja miksi viimeistään iltapäivällä huolella peittämäni näppylät loistaa naamalta kirkkaana ja ainoa väri mikä naamataulussa on jäljellä on alaluomen alle varissut ripsari? Tai miksi hiukseni näyttävät aina vain joko lattanoilta, värit haalistuneilta tai seksikästä ja huoletonta pörröä havitellessani pelkästään vaan sotkuiselta?
Miksi minusta tuntuu toisinaan siltä, ettei osaa mitään. Vaikka osaankin hitokseen kaikenlaista. Joskus vaan on päiviä, jolloin mitään ei tapahdu. Koti jää siivoamatta, roskat viemättä, pyykit pesemättä ja vaatteet kasoihin lattioille.
En tarkoita tällä avautumisella nyt itsesäälissä rypemistä tai alemmuuskomplekseja vaikka joskus on niitäkin. Toisinaan tulee vain tällainen Big L Day. Looseri-päivä. Ei huvita mikään. Elämä on tylsää. Vaikka sitä ei todellakaan ole ollut.
En saisi kirjoittaa näinä päivinä mitään. Se on kuulemma säälittävää luettavaa. Kukaan ei sellaisesta innostu. Mutta yritäpä saada jotain luovaa aikaiseksi, kun olet täydellisen onnellinen? Ei tahdo syntyä mitään. Tai jos syntyykin, niin se kuulostaa omissa korvissanikin liian epäuskottavalta. Liian amerikkalaiselta siirapilta. Miksemme me suomalaiset olemme tällaisia synkkämielisiä?
Miksi taiteilija tarvitsee angstia, alavireisyyttä ja ahdistusta? Siihen minulla on vastaus. Ollakseen tuottava. Kuinka moni upea, riipaiseva ja surullinen laulu olisi jäänyt kirjoittamatta ilman melankolista luonteenlaatuamme. Tai taulu maalaamatta tai kirja kirjoittamatta?
Tässä täydellisyyttä hipovassa ja korostavassa ajassa on jotain sellaista, jonka vuoksi sitä unohtaa toisinaan, että elämän pitää joskus olla tylsääkin. Jostain syystä päässäni alkaa soimaan Eput. Jotkut saattavat muistaa, etten niin kauheasti edes pidä niistä, mutta jostain ihmeen syystä Syrjän sanoitukset vaan osuvat, kun niitä alkaa miettimään.
"Silmämme avataan ja suljetaan
me maailmanpyörällä kuljetaan
ylöspäin ja alas ja ympäri hei
maailmanpyöräni vei
Elämäni oli tylsää niin
sitä tylsyyttä katselin silmät kii
Silmäni avasin ja maailman näin
maailmaani katsomaan jäin."
Me todella kuljemme täällä isolla maailmanpyörällä. Pidetään liiaksi ne silmät kiinni eikä osata nähdä maailmamme kauneutta. Joskus on vaan tylsempää kuin usein. Se kuuluu elämään. Päätän avata silmäni taas. Minullahan on täydellinen elämä. Vaikka olenkin kaukana täydellisestä. Ja lakanoissa tulee jatkossakin olemaan ne rypyt. Huomenna laitan tipun keltaisen paidan päälle - ihan uhallanikin.
Aurinkoa & linnunlaulua päiväänne. Vaikka olisi vähän tylsempääkin.
maanantai 29. toukokuuta 2017
keskiviikko 24. toukokuuta 2017
Kaksijakoisuutta ja puutarhaoppeja
Tuntuuko sinusta, että sisälläsi asuu kaksi eri ihmistä? Se toinen on positiivisuuden ilmentymä, yltiöoptimisti, hyvään uskova, joka mielellään leijailee muutaman metrin korkeudessa kuin taapertaa tasamaalla. Valtaosan ajasta.
Se toinen on alavireisyyteen taipuvainen, synkkiä pilviä itsekseen taivaalle kehittävä inhorealisti, joka analysoi ja pohtii turhankin monelta kantilta asioita - tunne edellä. Harmiksi se toinenkin puoli toisinaan nostaa päätään. Juuri silloin kun sitä ei välttämättä kaipaisi. Tai no. Oikeastaan sen puoliskon olemassaolon haluaisi unohtaa kokonaan.
Koska tilanne on toisinaan se, ettei aina edes tiedä miksi ja miten, saati milloin tuo inhorealisti synkkämieli päättää tulla kylään. Se hiipii usein niin hitaasti, ettei siihen osaa reagoida. Ensin se heittää ylle vain varjon, raottaa ovea ja kuin varkain puikahtaa sisälle. Koska hän on alkuun hyvinkin äänetön, et kenties heti edes havaitse hänen olemassaoloaan, koska se kovaäänisempi, iloinen pulputtaja peittää monet asiat alleen. Ja hitto kun sitä synkkämieltä on toisinaan vaikea karkottaa. Se kylvää niin salakavalasti mielipiteidensä siemeniä mieleen ja sydämeen, että niitä ei edes huomaa heti kitkeä pois, jolloin nuo harmautta ympärilleen heittävät aihiot jäävät itämään ja otollisessa maaperässä saattavat kasvaa isoiksikin. Hetkessä. Ne ovat kuin koiran- tai vuohenputkia. Erittäin vaikeita hävittää kokonaan.
Kun elämä koettelee ja heittää eteen vastoinkäymisiä tai isoja muutoksia, eihän se ihme ole,etteikö välillä niin kävisi, että kasvusto on päässyt villiintymään ja se vaatii rajumpaa kitkemistä. Luojan kiitos emme ole siinä tehtävässä yksin. Jokainen tarvitsee tällöin oman asiantuntijan eli puutarhurin apua. Jollekin se on oma kumppani, toiselle ystävä, kolmannelle joku muu.
Minun onneni on se, että rinnallani on mitä uskomattomin ja taitavin puutarhuri, joka hallitsee sitkeimpienkin rikkaruohojen kadottamistemput ja kestää kaksijakoisen luonteeni. Osaa sitä jopa käsitellä taiten. Minun ja puutarhurini oppi on yksinkertainen. Oikeastaan siihen ei ole kuin yksi konsti. Tätä villiintynyttä ei-toivottua kasvustoa aletaan pilkkoa pienempiin osiin, pala kerrallaan. On alettu heti alun perinkin. Perustuen raadollisen rehelliseen ja avoimeen keskusteluyhteyteen. Kuoritaan kerroksia, nypitään vaikka lehti lehdeltä. Otetaan esiin ne tuskallisimmatkin kipupisteet. Pehmitetään maaperää, jotta lopulta juuretkin saa vain vetämällä ylös. Jotta siihen samaan muhevaan maaperään voi kylvää jotain kaunista, toivottua ja palkitsevaa. Ja kuten kaikessa puutarhanhoidossa, vaikka olisit kuinka hyvin kuorinut maakerrokset pois, peittänyt pohjan sanomalehdellä, laittanut maisemointikankaat ja levittänyt kuorikatteet mullan päälle, aika ajoin sinne pompsahtaa joku salakavala vieras. Mutta kun on tehnyt pohjatyön huolella ja hellien ja vaalien hoitaa puutarhaa, niin ne yksittäiset rikkaruohot voi leikiten nyppiä pois. Laiminlyönnit kostautuvat. Puutarhanhoito kuten parisuhdekin vaativat jatkuvaa huomiota. Ja rakkautta.
Näiden puutarhaoppien myötä ihanaa helatorstain pyhää kaikille. Kitkeminenkin kuuluu elämään.
Se toinen on alavireisyyteen taipuvainen, synkkiä pilviä itsekseen taivaalle kehittävä inhorealisti, joka analysoi ja pohtii turhankin monelta kantilta asioita - tunne edellä. Harmiksi se toinenkin puoli toisinaan nostaa päätään. Juuri silloin kun sitä ei välttämättä kaipaisi. Tai no. Oikeastaan sen puoliskon olemassaolon haluaisi unohtaa kokonaan.
Koska tilanne on toisinaan se, ettei aina edes tiedä miksi ja miten, saati milloin tuo inhorealisti synkkämieli päättää tulla kylään. Se hiipii usein niin hitaasti, ettei siihen osaa reagoida. Ensin se heittää ylle vain varjon, raottaa ovea ja kuin varkain puikahtaa sisälle. Koska hän on alkuun hyvinkin äänetön, et kenties heti edes havaitse hänen olemassaoloaan, koska se kovaäänisempi, iloinen pulputtaja peittää monet asiat alleen. Ja hitto kun sitä synkkämieltä on toisinaan vaikea karkottaa. Se kylvää niin salakavalasti mielipiteidensä siemeniä mieleen ja sydämeen, että niitä ei edes huomaa heti kitkeä pois, jolloin nuo harmautta ympärilleen heittävät aihiot jäävät itämään ja otollisessa maaperässä saattavat kasvaa isoiksikin. Hetkessä. Ne ovat kuin koiran- tai vuohenputkia. Erittäin vaikeita hävittää kokonaan.
Kun elämä koettelee ja heittää eteen vastoinkäymisiä tai isoja muutoksia, eihän se ihme ole,etteikö välillä niin kävisi, että kasvusto on päässyt villiintymään ja se vaatii rajumpaa kitkemistä. Luojan kiitos emme ole siinä tehtävässä yksin. Jokainen tarvitsee tällöin oman asiantuntijan eli puutarhurin apua. Jollekin se on oma kumppani, toiselle ystävä, kolmannelle joku muu.
Minun onneni on se, että rinnallani on mitä uskomattomin ja taitavin puutarhuri, joka hallitsee sitkeimpienkin rikkaruohojen kadottamistemput ja kestää kaksijakoisen luonteeni. Osaa sitä jopa käsitellä taiten. Minun ja puutarhurini oppi on yksinkertainen. Oikeastaan siihen ei ole kuin yksi konsti. Tätä villiintynyttä ei-toivottua kasvustoa aletaan pilkkoa pienempiin osiin, pala kerrallaan. On alettu heti alun perinkin. Perustuen raadollisen rehelliseen ja avoimeen keskusteluyhteyteen. Kuoritaan kerroksia, nypitään vaikka lehti lehdeltä. Otetaan esiin ne tuskallisimmatkin kipupisteet. Pehmitetään maaperää, jotta lopulta juuretkin saa vain vetämällä ylös. Jotta siihen samaan muhevaan maaperään voi kylvää jotain kaunista, toivottua ja palkitsevaa. Ja kuten kaikessa puutarhanhoidossa, vaikka olisit kuinka hyvin kuorinut maakerrokset pois, peittänyt pohjan sanomalehdellä, laittanut maisemointikankaat ja levittänyt kuorikatteet mullan päälle, aika ajoin sinne pompsahtaa joku salakavala vieras. Mutta kun on tehnyt pohjatyön huolella ja hellien ja vaalien hoitaa puutarhaa, niin ne yksittäiset rikkaruohot voi leikiten nyppiä pois. Laiminlyönnit kostautuvat. Puutarhanhoito kuten parisuhdekin vaativat jatkuvaa huomiota. Ja rakkautta.
Näiden puutarhaoppien myötä ihanaa helatorstain pyhää kaikille. Kitkeminenkin kuuluu elämään.
sunnuntai 21. toukokuuta 2017
Elämäsi opettajat
Sielussani läikähtää lämmin tunne, kun näen kuinka isä opettaa lastaan jalkapallokentällä, eläytyy, ohjeistaa kuinka lapsi potkaisee palloa ja hurraa kädet ylhäällä, kun lapsi tekee maalin. Tai kun äiti nostaa hiihtoladulla pystyyn jälleen kerran suksilla lipsuvaa lastaan ja rohkaisee tätä kiukunharmista huolimatta lempeästi ja kärsivällisesti. Siitä se syntyy. Yhdessä tekemisestä. Lapsi on luonnostaan utelias ja innokas. Rohkaisemalla ja kannustamalla mukaan, oman esimerkin avulla, se into saadaan säilymään. Se vetää hieman "henkeä" siinä teini-iän kuohuissa, mutta jos siemen on kylvetty hyvin, hedelmät kyllä kypsyvät myöhemmin. Luotetaan siihen vaikka teini näyttäisikin toisinaan pitkää naamaa eikä suostu lähtemään mihinkään missä ei Wi-Fi toimi tai luuria voi räplätä samaan aikaan.
Jokainen meistä tarvitsee opastusta elämän eri vaiheissa. Siunattuja ovat he, joille suodaan rakastavat, kypsyydellään, viisaudellaan ja kärsivällisyydellään lastaan ohjaavat ja kasvattavat vanhemmat. He luovat perustuksen, jolle kaikki muu rakennetaan myöhemmin. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Elämä on yhtä oppimista ja erilaisia opettajia.
Koska..Niin kuin joku viisas on joskus todennut. Toiset tulevat elämääsi opetuksina, toiset siunauksina. Toiset heistä risteävät elämässäsi vain pienen hetken mutta heillä voi silti olla valtavan suuri merkitys kokonaiskuvan kanssa. Toiset ovat elämässäsi mukana kaiken aikaa ja silti heillä ei välttämättä ole niin paljon annettavaa kuin pitäisi tai heille kuuluisi. Se jos mikä, on surullista.
Jokainen meistä tarvitsee opastusta elämän eri vaiheissa. Siunattuja ovat he, joille suodaan rakastavat, kypsyydellään, viisaudellaan ja kärsivällisyydellään lastaan ohjaavat ja kasvattavat vanhemmat. He luovat perustuksen, jolle kaikki muu rakennetaan myöhemmin. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Elämä on yhtä oppimista ja erilaisia opettajia.
Koska..Niin kuin joku viisas on joskus todennut. Toiset tulevat elämääsi opetuksina, toiset siunauksina. Toiset heistä risteävät elämässäsi vain pienen hetken mutta heillä voi silti olla valtavan suuri merkitys kokonaiskuvan kanssa. Toiset ovat elämässäsi mukana kaiken aikaa ja silti heillä ei välttämättä ole niin paljon annettavaa kuin pitäisi tai heille kuuluisi. Se jos mikä, on surullista.
Ketkä henkilöt elämässäsi ovat niitä, jotka ovat muovanneet sinua eniten sinuksi? Suo heille hetki ajatuksistasi ja kiitä. Koska ilman heitä ja kaikkea kokemaasi et olisi se sinä, joka juuri tänään olet.
Suo myös niille tärkeille elämäsi tukipilareille ajatus, jotka pyyteettömästi tulevat avuksesi, jotka opettavat ja ohjaavat sinua matkasi varrella, koska Sinä olet heille tärkeä. Sinun elämäsi on heille tärkeä. Osoita se myös heille tärkeille takaisin.
Rakkaus ei ole sanoja, se on tekoja.
Suo myös niille tärkeille elämäsi tukipilareille ajatus, jotka pyyteettömästi tulevat avuksesi, jotka opettavat ja ohjaavat sinua matkasi varrella, koska Sinä olet heille tärkeä. Sinun elämäsi on heille tärkeä. Osoita se myös heille tärkeille takaisin.
Rakkaus ei ole sanoja, se on tekoja.
keskiviikko 10. toukokuuta 2017
Kohti nirvanaa..keskiviikon kummallisia pohdiskeluja..
Olette törmänneet aiemmin minunkin blogi-teksteissäni viittauksia Havaintoja parisuhteeseen-blogin Sami Minkkisen ajatuksiin ja kirjoituksiin. Olen pitänyt häntä parisuhteen rehellisenä tulkkina ja kääntäjänä. Miehenä, joka osaa sanoittaa syvimmätkin tunteet auki ja kertoa tarinoita miehen ja naisen välisestä suhteesta, sen haasteista, rakkaudesta ja rakastamisen ihanuudesta aidosti, hersyvästi ja siten, että me kaikki olemme voineet niihin tarinoihin samaistua.
Sunnuntaina kun avasin hänen bloginsa, meinasin saada sydärin. Hänhän on siis mies, joka on jo kerran eronnut, mennyt naimisiin toistamiseen ja sai juuri vauvan pari kuukautta sitten. Ja nyt hän kirjoittaa näin:
"Istuin sohvan reunalla ja sanoin ne lauseet, joita ei koskaan haluaisi joutua sanomaan. Lauseet, joiden jokaisessa sanassa asui iso merkitys. Minä haluan, että jatketaan tästä eteenpäin yhdessä vanhempina, mutta emme enää toistemme puolisoina. Siinä hetkessä ei ole muuta kuin paljas totuus. Turva kertoa sanoja, joita ei koskaan tahtoisi sanoa, mutta jotka on vain sanottava. Minulla on tunteita toista ihmistä kohtaan. Olen rakastunut toiseen ihmiseen. En ole uskaltanut kertoa."
Tarina jatkuu ja Minkkinen puhuu itsensä kohtaamisesta, siitä että haluaa olla vihdoin rehellinen itselleen, siitä olisiko pitänyt jättää tämä kirjoittamatta vain siksi, että tietää mitä se tulee aiheuttamaan. Vai tajusiko sittenkään? Miten naiset samaistuvat siihen tilanteeseen mitä vastasynnyttänyt nainen kokee? Miltä se tuntuisi, jos mies juuri sillä hetkellä sanoisi nuo sanat? Jättäisi kaiken uuden rakkauden takia. Rakastumisen huuman vuoksi.
En peittele sitä ettenkö minäkin olisi ensiksi ollut tyrmistynyt, pettynyt ja jopa tuominnut tämän kyseisen henkilön ratkaisun. Se tuntuu käsittämättömältä, että kukaan voisi tehdä noin. Kuka on noin raukkamainen mies, että hylkää vastasyntyneen ja tämän äidin, oman puolisonsa, tuolla hetkellä?
Luin Minkkisen tekstin tänään uudelleen ja tavasin niitä satoja vihan, syytösten, epäuskon, raivon ja halveksunnan täyteisiä kommentteja ja mietin vain kuinka mielenkiintoista on seurata tällaista keskustelua ja syntynyttä some-raivoa. Havainnoida ihmisten käyttäytymistä ja sitä, kuinka vahvasti osa reagoi. Oli mukana toki myös asiaan neutraalimman lähestymisen ottaneita, jopa ymmärtäviä saman kokeneita.Petettyjä, jätettyjä, jättäjiä, ja heidän tarinoitaan, joissa puolusteltiin rakkautta tai sitä, että jos ei rakasta, niin kannattaako olla yhdessä vain lasten takia. Tai elää valheellista elämää.
Huomaan, etten tuomitse enää. Koska mikä oikeus minulla siihen olisi? En tunne ihmistä, en hänen puolisoaan. En tiedä heidän taustojaan. En välttämättä hyväksy tätä tekoa tai ainakaan sen ajankohtaa. Tunnen valtavaa myötätuntoa. Heitä kaikkia kohtaan. Ja tulen surulliseksi. Koska tiedän osan siitä tuskasta, mitä noiden erosanojen ja tuon päätöksen taakse kätkeytyy.
En ole koskaan osannut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat voivansa tuomita toisten käytöstä. Ajattelen niin, että joko he eivät tiedä tästä elämästä ja sen eri väreistä vielä riittävästi tai heillä on itsellään käsittelemättömiä ongelmia. He eivät ole vielä valaistuneet elämälle, kuten buddhalainen ajattelee. En tiedä buddhismista riittävästi, mutta mitä enemmän olen elämääni elänyt ja kokemuksia kartuttanut kirstuuni, alan olla sitä mieltä, että Siddhartha Gautama oli sangen viisas mies. Hänen elämänfilosofiansa, siksi sitä sanon, koska buddhismi ei ole uskonto, tähtää nirvanaan eli valaistumiseen. Tilaan, jossa me olemme vapautettuja kärsimyksestä. Tilaan johon päästäksemme meidän täytyy keskittyä hyvyyteen ja viisauden kehittämiseen.
Minkkisen tarina on hyvä esimerkki. En osaa ajatella häntä pahana ihmisenä. Keskeneräisenä ehkä. Kuten en monia muitakaan. Vaikka he olisivat minua loukanneet. Siksi en sorru tuomitsemiseen vaikka ymmärränkin ihmisten reaktioita. Mutta vaikka jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen heidän paskamaistenkin tekojensa tai sanojensa jälkeen, en ole sinisilmäinen tai naiivi. En ole myöskään mikään pyhimys, jolla on iso sydän. Se on iso vain heille ketkä ovat rakkauteni arvoisia. Jatkan valaistumiseni tiellä ja keskityn hyvään ja laajentamaan maailmankatsomustani. Ehkä saan seuraavassa elämässäni jatkaa tätä hyväksynnän ja valaistumisen tien opettamista muille buddhistien tapaan. Koska maailma ei suinkaan ole vielä valmis. Viha asuu niin monessa meissä.
Sunnuntaina kun avasin hänen bloginsa, meinasin saada sydärin. Hänhän on siis mies, joka on jo kerran eronnut, mennyt naimisiin toistamiseen ja sai juuri vauvan pari kuukautta sitten. Ja nyt hän kirjoittaa näin:
"Istuin sohvan reunalla ja sanoin ne lauseet, joita ei koskaan haluaisi joutua sanomaan. Lauseet, joiden jokaisessa sanassa asui iso merkitys. Minä haluan, että jatketaan tästä eteenpäin yhdessä vanhempina, mutta emme enää toistemme puolisoina. Siinä hetkessä ei ole muuta kuin paljas totuus. Turva kertoa sanoja, joita ei koskaan tahtoisi sanoa, mutta jotka on vain sanottava. Minulla on tunteita toista ihmistä kohtaan. Olen rakastunut toiseen ihmiseen. En ole uskaltanut kertoa."
Tarina jatkuu ja Minkkinen puhuu itsensä kohtaamisesta, siitä että haluaa olla vihdoin rehellinen itselleen, siitä olisiko pitänyt jättää tämä kirjoittamatta vain siksi, että tietää mitä se tulee aiheuttamaan. Vai tajusiko sittenkään? Miten naiset samaistuvat siihen tilanteeseen mitä vastasynnyttänyt nainen kokee? Miltä se tuntuisi, jos mies juuri sillä hetkellä sanoisi nuo sanat? Jättäisi kaiken uuden rakkauden takia. Rakastumisen huuman vuoksi.
En peittele sitä ettenkö minäkin olisi ensiksi ollut tyrmistynyt, pettynyt ja jopa tuominnut tämän kyseisen henkilön ratkaisun. Se tuntuu käsittämättömältä, että kukaan voisi tehdä noin. Kuka on noin raukkamainen mies, että hylkää vastasyntyneen ja tämän äidin, oman puolisonsa, tuolla hetkellä?
Luin Minkkisen tekstin tänään uudelleen ja tavasin niitä satoja vihan, syytösten, epäuskon, raivon ja halveksunnan täyteisiä kommentteja ja mietin vain kuinka mielenkiintoista on seurata tällaista keskustelua ja syntynyttä some-raivoa. Havainnoida ihmisten käyttäytymistä ja sitä, kuinka vahvasti osa reagoi. Oli mukana toki myös asiaan neutraalimman lähestymisen ottaneita, jopa ymmärtäviä saman kokeneita.Petettyjä, jätettyjä, jättäjiä, ja heidän tarinoitaan, joissa puolusteltiin rakkautta tai sitä, että jos ei rakasta, niin kannattaako olla yhdessä vain lasten takia. Tai elää valheellista elämää.
Huomaan, etten tuomitse enää. Koska mikä oikeus minulla siihen olisi? En tunne ihmistä, en hänen puolisoaan. En tiedä heidän taustojaan. En välttämättä hyväksy tätä tekoa tai ainakaan sen ajankohtaa. Tunnen valtavaa myötätuntoa. Heitä kaikkia kohtaan. Ja tulen surulliseksi. Koska tiedän osan siitä tuskasta, mitä noiden erosanojen ja tuon päätöksen taakse kätkeytyy.
En ole koskaan osannut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat voivansa tuomita toisten käytöstä. Ajattelen niin, että joko he eivät tiedä tästä elämästä ja sen eri väreistä vielä riittävästi tai heillä on itsellään käsittelemättömiä ongelmia. He eivät ole vielä valaistuneet elämälle, kuten buddhalainen ajattelee. En tiedä buddhismista riittävästi, mutta mitä enemmän olen elämääni elänyt ja kokemuksia kartuttanut kirstuuni, alan olla sitä mieltä, että Siddhartha Gautama oli sangen viisas mies. Hänen elämänfilosofiansa, siksi sitä sanon, koska buddhismi ei ole uskonto, tähtää nirvanaan eli valaistumiseen. Tilaan, jossa me olemme vapautettuja kärsimyksestä. Tilaan johon päästäksemme meidän täytyy keskittyä hyvyyteen ja viisauden kehittämiseen.
Minkkisen tarina on hyvä esimerkki. En osaa ajatella häntä pahana ihmisenä. Keskeneräisenä ehkä. Kuten en monia muitakaan. Vaikka he olisivat minua loukanneet. Siksi en sorru tuomitsemiseen vaikka ymmärränkin ihmisten reaktioita. Mutta vaikka jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen heidän paskamaistenkin tekojensa tai sanojensa jälkeen, en ole sinisilmäinen tai naiivi. En ole myöskään mikään pyhimys, jolla on iso sydän. Se on iso vain heille ketkä ovat rakkauteni arvoisia. Jatkan valaistumiseni tiellä ja keskityn hyvään ja laajentamaan maailmankatsomustani. Ehkä saan seuraavassa elämässäni jatkaa tätä hyväksynnän ja valaistumisen tien opettamista muille buddhistien tapaan. Koska maailma ei suinkaan ole vielä valmis. Viha asuu niin monessa meissä.
torstai 4. toukokuuta 2017
Hellitä Elli hellitä..
Oletko taipuvainen marttyyriuteen? Minä olen. Tai olen sitä ollut. Olen uhrautunut tekemään ja toisinaan teenkin ihan mielelläni.
Jos kukaan ei auta, teet silti. Välistä tuntuu, että kyllä siihen täysinäiseen vesilasiin jää varmasti aukko, jos poistat sormesi sieltä. Olethan korvaamaton ja teet asiat nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin muut. Kuulostaako tutulta?
Sama kaava on toistunut niin töissä, lastenhoidossa ja -kasvatuksessa, parisuhteessa, juhlaorganisaattorina jne. Aina kaikessa päälle päsmäämässä. Äänessä. Tuomassa mielipiteitään kärkkäästikin esille, koska nehän ovat ne kaikista älykkäimmät, nokkelimmat, luovimmat ja varmasti oikeimmat. Ärsyttävä ihmistyyppi. Besser-wisser. Kamala työkaverina. Ahdistava puolisona ja vaativa äitinä. Taatusti olen sortunut noihin kaikkiin ja uskon, että valitettavasti sorrun toisinaan jatkossakin. Koska olen yhä harjoittelija. Tässä elämänpituisessa urakkaduunissani. Yritän olla enemmän korvia kuin suuta. Mutta joskus se on vaan pirun vaikeaa. Opettelen sitä koko ajan.
Yritän nykyään myös olla itselleni armollisempi. Hellittää joskus edes tätä kiihkeää tahtia. Useimmiten se unohtuu, koska nautin siitä menosta ja lievästä stressistä jota kiire ja täysinäinen kalenterini tuo. Se suo myös tyydytyksen tunteen siksi, koska tunnen olevani tarpeellinen. Joku kieroutumahan se on. Tai luonteenpiirre. Tiedä sitä sitten. Olen hyväksynyt sen osana persoonaani. Kun kerran koneisto pelaa ja jaksan.
Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän keho reagoi kaikkeen kiireeseen. Uniongelmat ovat yksi sen ilmentymä. Joskus taas tuntuu siltä, että tapahtuu jotain miksi tahtia on pakko hellittää. Jotain mikä pysäyttää ja palauttaa taas arvomaailmaa oikeammaksi. Terveys on yksi erittäin tehokas keino. Jollain tasolla sitä ei koskaan osaa täysin silloin arvostaa, kun sitä on. Sama pätee kaikkein läheisimpiin ihmisiin. Kun kuolema tai läheisen vakava sairastuminen osuu kohdalle, elämä ikään kuin pysähtyy ja alkaa uudelleen. Jossain vaiheessa. Mutta erilaisena. Kunnes taas kokemukset ja suru ovat haipuneet taustalle ja sitä tuudittautuu tasaiseen arkeen ja uppoutuu oravanpyörään uudelleen. Vain pysähtyäkseen taas kerran uudelleen.
Makasin tänään mammografian jälkeen potilaspedillä odotellen lääkäriä saapuvaksi. Tuijottelin niitä loisteputkilamppuja yläpuolellani ja kuuntelin lääkäriaseman ilmastointilaitteen hurinaa. Muuten oli täysin hiljaista. Aavistin jo ennen ultraamista ettei minulla olisi mitään hätää. Rinnastani muutama viikko sitten löytynyt patti tulisi olemaan vain jotain hyvänlaatuista. Mutta samalla tajuntaani hiipi tietous siitä, että tällä samaisella pedillä on maannut lukuisa joukko minua nuorempia ja vanhempia naisia, joille elämän rajallisuus on paljastanut kasvonsa. He ovat poistuneet näistä ovista huoli ja murhe harteillaan ja sydänala pelosta kaihertaen.
Minä astuin niistä ovista ulos kevein askelin. Ja ihan kuin taivas olisi ollut sinisempi ja aurinko paistanut kirkkaammin kuin sisään tullessani. Vedin keuhkot täyteen pölyistä ilmaa ja nauroin ääneen. Itäkeskuksen puliukot katsoivat perääni ihmeissään. Elämä on.
Jos kukaan ei auta, teet silti. Välistä tuntuu, että kyllä siihen täysinäiseen vesilasiin jää varmasti aukko, jos poistat sormesi sieltä. Olethan korvaamaton ja teet asiat nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin muut. Kuulostaako tutulta?
Sama kaava on toistunut niin töissä, lastenhoidossa ja -kasvatuksessa, parisuhteessa, juhlaorganisaattorina jne. Aina kaikessa päälle päsmäämässä. Äänessä. Tuomassa mielipiteitään kärkkäästikin esille, koska nehän ovat ne kaikista älykkäimmät, nokkelimmat, luovimmat ja varmasti oikeimmat. Ärsyttävä ihmistyyppi. Besser-wisser. Kamala työkaverina. Ahdistava puolisona ja vaativa äitinä. Taatusti olen sortunut noihin kaikkiin ja uskon, että valitettavasti sorrun toisinaan jatkossakin. Koska olen yhä harjoittelija. Tässä elämänpituisessa urakkaduunissani. Yritän olla enemmän korvia kuin suuta. Mutta joskus se on vaan pirun vaikeaa. Opettelen sitä koko ajan.
Yritän nykyään myös olla itselleni armollisempi. Hellittää joskus edes tätä kiihkeää tahtia. Useimmiten se unohtuu, koska nautin siitä menosta ja lievästä stressistä jota kiire ja täysinäinen kalenterini tuo. Se suo myös tyydytyksen tunteen siksi, koska tunnen olevani tarpeellinen. Joku kieroutumahan se on. Tai luonteenpiirre. Tiedä sitä sitten. Olen hyväksynyt sen osana persoonaani. Kun kerran koneisto pelaa ja jaksan.
Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän keho reagoi kaikkeen kiireeseen. Uniongelmat ovat yksi sen ilmentymä. Joskus taas tuntuu siltä, että tapahtuu jotain miksi tahtia on pakko hellittää. Jotain mikä pysäyttää ja palauttaa taas arvomaailmaa oikeammaksi. Terveys on yksi erittäin tehokas keino. Jollain tasolla sitä ei koskaan osaa täysin silloin arvostaa, kun sitä on. Sama pätee kaikkein läheisimpiin ihmisiin. Kun kuolema tai läheisen vakava sairastuminen osuu kohdalle, elämä ikään kuin pysähtyy ja alkaa uudelleen. Jossain vaiheessa. Mutta erilaisena. Kunnes taas kokemukset ja suru ovat haipuneet taustalle ja sitä tuudittautuu tasaiseen arkeen ja uppoutuu oravanpyörään uudelleen. Vain pysähtyäkseen taas kerran uudelleen.
Makasin tänään mammografian jälkeen potilaspedillä odotellen lääkäriä saapuvaksi. Tuijottelin niitä loisteputkilamppuja yläpuolellani ja kuuntelin lääkäriaseman ilmastointilaitteen hurinaa. Muuten oli täysin hiljaista. Aavistin jo ennen ultraamista ettei minulla olisi mitään hätää. Rinnastani muutama viikko sitten löytynyt patti tulisi olemaan vain jotain hyvänlaatuista. Mutta samalla tajuntaani hiipi tietous siitä, että tällä samaisella pedillä on maannut lukuisa joukko minua nuorempia ja vanhempia naisia, joille elämän rajallisuus on paljastanut kasvonsa. He ovat poistuneet näistä ovista huoli ja murhe harteillaan ja sydänala pelosta kaihertaen.
Minä astuin niistä ovista ulos kevein askelin. Ja ihan kuin taivas olisi ollut sinisempi ja aurinko paistanut kirkkaammin kuin sisään tullessani. Vedin keuhkot täyteen pölyistä ilmaa ja nauroin ääneen. Itäkeskuksen puliukot katsoivat perääni ihmeissään. Elämä on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)