Hellitä Elli hellitä..

Oletko taipuvainen marttyyriuteen? Minä olen. Tai olen sitä ollut. Olen uhrautunut tekemään ja toisinaan teenkin ihan mielelläni.

Jos kukaan ei auta, teet silti. Välistä tuntuu, että kyllä siihen täysinäiseen vesilasiin jää varmasti aukko, jos poistat sormesi sieltä. Olethan korvaamaton ja teet asiat nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin muut. Kuulostaako tutulta?

Sama kaava on toistunut niin töissä, lastenhoidossa ja -kasvatuksessa, parisuhteessa, juhlaorganisaattorina jne. Aina kaikessa päälle päsmäämässä. Äänessä. Tuomassa mielipiteitään kärkkäästikin esille, koska nehän ovat ne kaikista älykkäimmät, nokkelimmat, luovimmat ja varmasti oikeimmat. Ärsyttävä ihmistyyppi. Besser-wisser. Kamala työkaverina. Ahdistava puolisona ja vaativa äitinä. Taatusti olen sortunut noihin kaikkiin ja uskon, että valitettavasti sorrun toisinaan jatkossakin. Koska olen yhä harjoittelija. Tässä elämänpituisessa urakkaduunissani. Yritän olla enemmän korvia kuin suuta. Mutta joskus se on vaan pirun vaikeaa. Opettelen sitä koko ajan.

Yritän nykyään myös olla itselleni armollisempi. Hellittää joskus edes tätä kiihkeää tahtia. Useimmiten se unohtuu, koska nautin siitä menosta ja lievästä stressistä jota kiire ja täysinäinen kalenterini tuo. Se suo myös tyydytyksen tunteen siksi, koska tunnen olevani tarpeellinen. Joku kieroutumahan se on. Tai luonteenpiirre. Tiedä sitä sitten. Olen hyväksynyt sen osana persoonaani. Kun kerran koneisto pelaa ja jaksan.

Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän keho reagoi kaikkeen kiireeseen. Uniongelmat ovat yksi sen ilmentymä. Joskus taas tuntuu siltä, että tapahtuu jotain miksi tahtia on pakko hellittää. Jotain mikä pysäyttää ja palauttaa taas arvomaailmaa oikeammaksi. Terveys on yksi erittäin tehokas keino. Jollain tasolla sitä ei koskaan osaa täysin silloin arvostaa, kun sitä on. Sama pätee kaikkein läheisimpiin ihmisiin. Kun kuolema tai läheisen vakava sairastuminen osuu kohdalle, elämä ikään kuin pysähtyy ja alkaa uudelleen. Jossain vaiheessa. Mutta erilaisena. Kunnes taas kokemukset ja suru ovat haipuneet taustalle ja sitä tuudittautuu tasaiseen arkeen ja uppoutuu oravanpyörään uudelleen. Vain pysähtyäkseen taas kerran uudelleen.

Makasin tänään mammografian jälkeen potilaspedillä odotellen lääkäriä saapuvaksi. Tuijottelin niitä loisteputkilamppuja yläpuolellani ja kuuntelin lääkäriaseman ilmastointilaitteen hurinaa. Muuten oli täysin hiljaista. Aavistin jo ennen ultraamista ettei minulla olisi mitään hätää. Rinnastani muutama viikko sitten löytynyt patti tulisi olemaan vain jotain hyvänlaatuista. Mutta samalla tajuntaani hiipi tietous siitä, että tällä samaisella pedillä on maannut lukuisa joukko minua nuorempia ja vanhempia naisia, joille elämän rajallisuus on paljastanut kasvonsa. He ovat poistuneet näistä ovista huoli ja murhe harteillaan ja sydänala pelosta kaihertaen.

Minä astuin niistä ovista ulos kevein askelin. Ja ihan kuin taivas olisi ollut sinisempi ja aurinko paistanut kirkkaammin kuin sisään tullessani. Vedin keuhkot täyteen pölyistä ilmaa ja nauroin ääneen. Itäkeskuksen puliukot katsoivat perääni ihmeissään. Elämä on.