Mä olen tiettekö miettinyt. En syntyjä syviä. En edes mitään kovin järjellistä. Vaan aika monta kertaa ihan puuta heinää ja yhtä tyhjän kanssa. Kuten eilen. Ja tänään.
Sellaisia elämän ihmeellisyyksiä kuten vaikkapa miksei minun lakanakaapissa ole täydellisen sileitä, silitettyjä tai mankeloituja pinoja?
Miksei minun vaate- tai astiakaapit koskaan pysy kauan järjestyksessä?
Miksi muuten muiden ihmisten päällä olevat jännätkin yhdistelmät eri tyyppisiä vaatteita näyttävät upeilta, kekseliäiltä ja mätsäävät täydellisesti kynsiin, kenkiin tai huulipunaan. Jos minä päätän olla yhtä luova, näytän vain variksenpelättimeltä. Siksipä kaapissani onkin lähes vain mustia ja valkoisia vaatteita. Ne kuulemma sopivat aina yhteen. Jos joskus erehdyn ostamaan jotain värillistä, niin en osaa yhdistää sitä kuin saman väriseen. Miksen?
Miksei minun meikkini näytä raikkaalta kuin korkeintaan kolme minuuttia ja miksi viimeistään iltapäivällä huolella peittämäni näppylät loistaa naamalta kirkkaana ja ainoa väri mikä naamataulussa on jäljellä on alaluomen alle varissut ripsari? Tai miksi hiukseni näyttävät aina vain joko lattanoilta, värit haalistuneilta tai seksikästä ja huoletonta pörröä havitellessani pelkästään vaan sotkuiselta?
Miksi minusta tuntuu toisinaan siltä, ettei osaa mitään. Vaikka osaankin hitokseen kaikenlaista. Joskus vaan on päiviä, jolloin mitään ei tapahdu. Koti jää siivoamatta, roskat viemättä, pyykit pesemättä ja vaatteet kasoihin lattioille.
En tarkoita tällä avautumisella nyt itsesäälissä rypemistä tai alemmuuskomplekseja vaikka joskus on niitäkin. Toisinaan tulee vain tällainen Big L Day. Looseri-päivä. Ei huvita mikään. Elämä on tylsää. Vaikka sitä ei todellakaan ole ollut.
En saisi kirjoittaa näinä päivinä mitään. Se on kuulemma säälittävää luettavaa. Kukaan ei sellaisesta innostu. Mutta yritäpä saada jotain luovaa aikaiseksi, kun olet täydellisen onnellinen? Ei tahdo syntyä mitään. Tai jos syntyykin, niin se kuulostaa omissa korvissanikin liian epäuskottavalta. Liian amerikkalaiselta siirapilta. Miksemme me suomalaiset olemme tällaisia synkkämielisiä?
Miksi taiteilija tarvitsee angstia, alavireisyyttä ja ahdistusta? Siihen minulla on vastaus. Ollakseen tuottava. Kuinka moni upea, riipaiseva ja surullinen laulu olisi jäänyt kirjoittamatta ilman melankolista luonteenlaatuamme. Tai taulu maalaamatta tai kirja kirjoittamatta?
Tässä täydellisyyttä hipovassa ja korostavassa ajassa on jotain sellaista, jonka vuoksi sitä unohtaa toisinaan, että elämän pitää joskus olla tylsääkin. Jostain syystä päässäni alkaa soimaan Eput. Jotkut saattavat muistaa, etten niin kauheasti edes pidä niistä, mutta jostain ihmeen syystä Syrjän sanoitukset vaan osuvat, kun niitä alkaa miettimään.
"Silmämme avataan ja suljetaan
me maailmanpyörällä kuljetaan
ylöspäin ja alas ja ympäri hei
maailmanpyöräni vei
Elämäni oli tylsää niin
sitä tylsyyttä katselin silmät kii
Silmäni avasin ja maailman näin
maailmaani katsomaan jäin."
Me todella kuljemme täällä isolla maailmanpyörällä. Pidetään liiaksi ne silmät kiinni eikä osata nähdä maailmamme kauneutta. Joskus on vaan tylsempää kuin usein. Se kuuluu elämään. Päätän avata silmäni taas. Minullahan on täydellinen elämä. Vaikka olenkin kaukana täydellisestä. Ja lakanoissa tulee jatkossakin olemaan ne rypyt. Huomenna laitan tipun keltaisen paidan päälle - ihan uhallanikin.
Aurinkoa & linnunlaulua päiväänne. Vaikka olisi vähän tylsempääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti