Olen pitkään jo pohtinut sitä, että mikä minua tietyissä ihmisissä on alkanut tökkiä. Miksi etäännyn tai etäännytän itseäni tietyistä ihmisistä - jopa sellaisista, joita olen joskus ystäviksenikin kutsunut? Oen syyllistänyt itseäni kapea-alaisuudesta tai jopa kysynyt itseltäni kysymyksiä, että olenko kateellinen tai katkera ihminen tai voisiko vika yksinkertaisesti vain olla minussa?
Käytin viime viikon oppiakseni psykologi Carl Jungin teorioista lisää. Siihen liittyen minullekin tehtiin Jungin teorioihin pohjautuva käyttäytymisprofiili. Mielenkiintoinen sukellus minuuteen ja sen saloihin. Se oli merkillinen havahtuminen kerta kaikkiaan. Tajusin jotain hyvin olennaista. En ole enää sama ihminen kuin olin ennen (minulle on siis tehty ko.profiili vuosia sitten). Olen todellakin muuttunut. Aivan erilaiset käyttäytymistyylit, energiat ja preferenssit, joiksi Jung niitä kutsui, ovat nousseet esiin. Empatiakyky, arvot, niiden mukainen käyttäytyminen, toisten huomioon ottaminen ovat selkeästi vallanneet tilaa monelta muulta jopa pinnalliseksi kutsutulta, menestystä, huomiota ja podium-paikkaa janoavilta voimilta. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, tasavertaisuus, eettisyys , aito välittäminen ovat nousseet asteikolla ns. kovien arvojen ohi. Punainen on väistynyt vihreän tieltä. Olen inhimillistynyt. Voisiko sitä kokemukseksi ja oppimiseksikin kutsua? Elämä on osunut.
Siksi pysähdyin tähän alkuperäiseen ajatukseen uudelleen. Ei, en ole katkera tai kateellinen tietyille ihmisille. Olen vain allergisoitunut. En vain kestä enää arvojeni vastaista toimintaa, pyrkyryyttä, teennäisyyttä tai asettumista toisten yläpuolelle. Että käytetään toista - vain silloin, kun siitä on itselle hyötyä tai se pönkittää tai tukee omaa itsetunoa.
Intuitiivisena ihmisenä aistin välittömästi mitä toisen kulissin takana on. On turha yrittää kätkeä niitä ajatuksia tai tunteita. Näen läpi. Olen tullut tulokseen, että minun on vain pakko etäännyttää itseni sellaisista ihmisistä joiden energiat, käyttäytymistyylit tai prefenrenssit eivät sovi omien kanssa yksiin. Sellaiset ihmiset eivät tuo energiaa, ainoastaan vievät. He saavat toki jatkaa matkaansa valitsemallaan tiellä. En tuomitse, mutta se ei ole vain minua varten. Miksi pitäisin heitä matkassani? Velvollisuudesta? En ole kenellekään heistä velkaa mitään, usein jopa päinvastoin. Mitä oikeastaan olen saanut vastineeksi?
Ei se silti helppoa ole. Tunnen valtavaa suruakin. Mutta en vain jaksa enää mitää epäaitoa tai teeskentelyä. Jos en kelpaa tällaisena tai tällaisilla ajatuksilla ja tuntemuksilla, niin sitten matka jatkukoon ilman. Elämä on luopumista. Muutenkin ja monilta osin. Tähän ikään mennessä pitää osata myös päästää irti toksisista ihmissuhteista.
Tunnistatko itsesi aina antavana osapuolena? Olkapäänä muille? Saatko lohtua ja tukea silloin, kun itse olet sitä vailla? Vai oletko Sinä aina se, joka antaa? Tai koet pettymyksiä tai petetyksi tulemista muiden toimista? Ehkä on tullut silloin aika päästää irti niistä asioista ja ihmisistä, jotka vain vievät voimia eivätkä koskaan tee sitä vastineeksi elleivät itse hyödy siitä. Muista - se on heidän menetyksensä, ei sinun. Halusin kirjoittaa tämän tekstin ennen kaikkea itselleni. Voimaantuakseni. Kyetäkseni päästämään irti. Mutta myös Sinulle samaiseksi ohjeeksi, joka kamppailet näiden asioiden kanssa. Ehkä jonain päivänä olen kerännyt riittävästi rohkeutta sanoakseni nämä sanat myös suoraan näille ihmisille. Tai ehkä jo olenkin. Koska elämä on nyt. Tarvitsen kaikki voimani, jotta minulla on varattuna ne heille, jotka välittävät. Aidosti.
