Nainen matkalle lähdössä..

En voinut olla huvittumatta pari viikkoa sitten, kun luin Havaintoja Parisuhteesta-blogin ylläpitäjän, huippujerryn-heittäjän, idolini Sami Minkkisen hilpeää läpändeerosta heidän valmistautumisestaan perhe-lomalle. Lähinnä minua huvitti suuresti Samin kuvailemat pakkaamisoperaatiot hänen puolisonsa osalta...Niin sanotusti osui ja upposi..


Kaikki naiset tietävät sen miten kamalaa on miettiä mitä ottaisi matkalle mukaan. Riippuu tietenkin kohteesta ja matkan pituudesta, mutta pääsääntöisesti nainen haluaa varautua aina kaikkeen. Voi sataa, voi olla lämmintä. Päivävaatteita, urheiluvaatteita ja iltavaatteita. Määrällisesti tämä kaikki tietenkin kertautuu mikäli reissussa ollaan useampia päiviä, koska eihän samoissa vaatteissa mennä eri iltoina illalliselle.. Luonnollisesti eri asujen kanssa tarvitaan tilanteeseen sopivia kenkiä, mahdollisesti laukkuja, koruja jne. Se on loputonta. Ja oman haasteensa tähän tuo, jos seurueessa on muita naisia, koska silloin ainakin niitä vaatekertoja täytyy vaihdella...myös päivisin.


Näinä halpalentoyhtiöaikoina oman mausteensa tähän tuo se, että laukut eivät yleensä kuulu lippujen hintaan vaan ne pitää ostaa erikseen..ja siis tietää jo kenties puolta vuotta aikaisemmin kuinka monta laukkua aikoo raahata mukanaan. Mistä kummasta voi tietää paljonko sitä tavaraa kulloinkin tulee ottaneeksi mukaan? Koska eihän voi tietää vielä millä fiiliksellä on asukokonaisuuksien suhteen.
Tämä on siis jo lähinnä vitsi meidänkin perheessä ja ystävämmekin tietävät tämän. Saimme lahjaksi heiltä kerran tuon matkalaukun punnitsijan (juu, sellainen on olemassa), kun he todistivat vieressä kuinka mieheni kävi vaa´alla ilman laukkua ja laukun kanssa...


Eräänkin kerran meidän olohuoneen lattialla on siis vielä hetki ennen taksin tuloa punnittu ylipainavaa matkalaukkua, joka saumat pullistellen on hädin tuskin saatu kiinni..Tai on jokusen kerran käynyt niinkin, että lentokentän hallin lattialla on vaatteita puettu lisää päälle ja tavaroita siirrelty laukuista toiseen...Näitä ystäviämme, jolta tuon lahjan saimme, taisi tuollainen episodi nolottaa, kun siinä check-in:ssä niitä tavaroitamme veivailtiin..Tuolloin ylipainon aiheutti omat viinit, jotka roudasimme Suomesta asti Kroatian lomallemme mukaan. Haluttiin varmistua, että saamme hyviä viinejä nauttia.. Mietittiin siinä aamu viiden aikaan silloin, että pitäisikö ne heittää huiviin...


Sikäli tämä pakkaus-syndrooma on myös kohtuullisen noloa, koska olen aikanani työskennellyt matkailualalla yli 13 vuotta ja totuin matkustamaan, paljon. En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja kentälle menossa laukkuineni. Lisäksi viimeiset liki kuusi vuotta olen matkustanut työkseni. Joka viikko pakkaan laukkuni ja aika hyväksi olen jo kehkeytynyt. Työreissuilla. Noh, asiakkaat välillä nauravat kun raahaan neljän päivän pohjoisen kiertueelle isoa vetolaukkua, käsilaukkua, läppärilaukkua ja usein myös jotain viemisiä...Mutta kun kelit voivat muuttua..ja Suomi on pitkä maa. Pitää varautua. Mutta ehkä jotain olen jo kuitenkin oppinut.


Niin. Olen täällä vaan kirjoittamassa ja itse asiassa minun pitäisi olla pakkaamassa. Tai miettimässä mitä otan viikonloppureissulle mukaan. En osaa yhtään päättää. Perjantaille on luvattu liki hellettä, lauantaille ja sunnuntaille sateita ja viileää. Tarvitsen ainakin hyvät kävelykengät, salilenkkarit, parit korkokengät, jumppakamat, päivävaatteita, eri illoille siistimpää vaatekertaa..Eikä siinä vielä kaikki. Mikä purnukka- ja puteliarsenaali nykyään pitääkään raahata mukana. Ei ziisus. Enää ei riitä yksi hillittömän kokoinen meikkilaukku vaan hiustuotteille ja kihartimille on kokonaan omansa. Vaikka osan vakiotuotteistaan jättäisikin kotiin..Tiesittekö muuten, että ne painavat n. 3 kg? Siis minulla. Ainakin sen punnitsijan mukaan. On siinä purnukoita rivissä...


Luojan kiitos norjalaiselle yhtiölle, saa viedä 23kg laukun ruumaan. Eikä ole lapsia mukana (sitä tavaramäärää muistelen edelleen kauhulla mitä tarvittiin, kun lapset olivat vaunuiässä...) Silloin meni hermotkin. Aina. Siihen pakkaamiseen. Ja saatiin aikaiseksi joku riita vähintään puolison kanssa mitä pitää karsia pois.


Nykyään mieskään ei urputa, kun jaksan raahata omat bagaasini ihan itse. Ja maksan omat matkatavarani. Menköön vaan yhdellä pienellä kabiini-laukullaan. Ja myhäilköön vaan. Lopputulos on kuitenkin hyvä. Nainen on tyytyväinen, kun on muistanut kaiken tarvitsemansa ja voi nauttia minilomastaan.


Ai niin..tarvitsen mukaani myös varmaan jonkun kevyen takin..vai tarvitsisiko iltaa varten jo ihan kunnon takkia...Tai ihan sadetakkia? Vai sateenvarjo pelkästään? Entä jos tuulee kovasti? Viinejä ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse raahata mukana. Italiasta löytyy niitä kyllä. Hyviä. Buon Viaggio Maledetta Primavera! Kantakaamme omat laukkumme ylpeydellä - nytkin.

Myötäelämisen taito.

Empaattisuus. Mitä se oikeastaan on ja mistä sitä voi ammentaa? Joillakin sitä on, kaikilla ei.


Sillä pääsee pitkälle. Että on kyky oikeasti asettua toisen ihmisen asemaan ja kokea hänen tunnetilansa niin vahvasti kuin se olisi omalle kohdalle osunut. Myötäeläminen. Näin viime viikolla Linkedin:ssä artikkelin, jossa arvioitiin johtajan parhaita ominaisuuksia 5:llä e-alkuisella sanalla. Empaattisuus oli niistä ensimmäinen. Ne muut olivat, jos jotain uteliasta kiinnostaa...Ennustettavuus, elastisuus, eettisyys ja energisyys. Couldn´t agree more.


Kehityspsykologit sanovat, että empatiakyky alkaa muodostumaan jo varhaisessa vauvaiässä. Kaikilla on siihen valmiudet, mutta lopputulos riippuu vanhempien vuorovaikutustaidoista - vauvan tarpeiden, hoivan, hellyyden ja huomioinnin yhteistuotoksena. On surullista, jos tuo tunnetaito ei pääse kehittymään. Sen läsnäolo tai puute vaikuttaa elämässä kuitenkin niin monessa eri tilanteessa niin työpaikalla, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa. Kaikessa.




Vaikka ihmisalun lähtökohdat olisivatkin olleet kaikkea muuta kuin empatiaa lisääviä, niin toisaalta olen sitä mieltä, että empatiaa voi ja pystyy harjoittamaan läpi koko elämän. Kokemus tuo viisautta ja lisää empatiakykyä, jos on sille vastaanottavainen. On paljon helpompi asettua toisen ihmisen ahdinkoon, jos itse on joutunut kokemaan vastaavanlaisia vastoinkäymisiä. Nämä herkästi empaattiset, ison ja viisaan sydämen omaavat ihmiset harvoin myöskään lähtevät kyseenalaistamaan tai tuomitsemaan muiden tekemiä ratkaisuja.


Olen miettinyt monesti näitä ihmisiä, jotka herkästi asettuvat arvostelemaan muita, tai asettuvat toisen yläpuolelle, jopa tuomitsevat. Millä oikeudella? On luonnollista, että kaikkia muiden tekemiä päätöksiä ei tarvitse hyväksyä mutta kenellä meistä on varaa mustavalkoisesti tuomita tai arvottaa muita heidän ratkaisuistaan ja laittaa itsensä yli muiden? Se heittäköön ensimmäisen kiven ken voi...




Vietin lauantai-iltaa rakkaiden lapsuusystävieni seurassa ja siinä turistessamme mietin, että naisten syvällisissä keskusteluissa on yksi eräs merkittävä piirre, josta miehet jäävät usein paitsi. He jakavat tietojaan ja viisauksiaan elämänsä ihmisistä, myös tuttaviensa kokemuksista. Joku sanoisi, että naiset siellä vaan juoruilevat mutta toinen puoli asiassa on yhteisöllinen oppiminen. Eikö ole hieno oivallus ;)? Käytetään tätä seuraavan kerran kun juoruillemme...Mutta todellakin, siinä yhteydessä kuulemme traagisiakin tarinoita toistemme läheisten ihmiskohtaloista ja saamme samalla syvyyttä ja tietoa siitä miten eri tavalla asiat voivatkaan mennä eri ihmisten elämässä. Se jos mikä laajentaa maailmankuvaamme ja mahdollistaa myötäelämisemme taidon kehittymisen. Sen vuoksi nelikymppinen nainen on jo niin viisas :) On ehditty aika paljon juoruilemaan...Anteeksi, oppimaan yhteisöllisesti naisten kesken.




Niin, empaattinen ihminen on minusta viisas ja ennen kaikkea laaja-alainen. Tuomitseva ei. Hänen maailmankuvansa on monesti hyvin suppea. Empaattisen ihmisen sielu on vanha. Tietämys ja kokemuksen kautta tulleet opit ovat mahdollistaneet tälle ihmiselle niin laajan perspektiivin, että hän kykenee näkemään asioissa monia eri syvyyksiä ja värejä. Jos uskoisin kuolemanjälkeiseen sielunvaellukseen, väittäisin, että hyvin empaattisilla ihmisillä on jo monta kierrosta allaan. He harvoin tuomitsevat ketään, koska he tiedostavat, että kaikissa asioissa on monta eri puolta. Se ei silti tarkoita sitä, että kaikkea tarvitsisi hyväksyä. Riittää, kun ymmärtää. Harjoitetaan siis myötäelämisemme taitoja. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Pinnallisuudesta.

Tämä nykyajan elämä on aika pinnallista, eikö totta? Lööpit huutavat jatkuvasti kurkkimaan mitä upeimpia photoshopattuja vartaloita..On fitness-buumia ja jos jonkinlaista dieettiä ja laihdutusohjelmaa käynnissä. On Tinderit, snapchatit ja instagramit.  Parhaimman näköiset saavat työpaikkoja helpommin kuin tavallisemman näköiset - tutkitusti. Ulkonäkö sitä, ulkonäkö tätä. Onko se ihme, jos meillä välillä hämärtyy oma ajattelumme? Tai jos ei meillä, niin ainakin nuorilla, joilta puuttuu vielä se meidän saavuttamamme elämänkokemus?


Entä millaista on itsestään huolta pitävällä, hyvännäköisellä? Onko kyseinen henkilö väistämättä pinnallinen? Tällaiseen stereotypiaan törmään itse aika usein. Ja myönnän, olen syyllistynyt siihen itsekin joidenkin kohdalla. Hätiköidysti. En ole halunnut katsoa pintaa syvemmälle. Avoimena, sosiaalisena, iloisena ja hymyilevänä minut lokeroidaan aika nopeasti myös pinnalliseksi. Väitän, etten ole. Se on vain ulkokuorta, toki osa persoonaani ja vaikka haluankin näyttää myös hyvältä, niin ennen kaikkea haluan voida hyvin. Olen voinut huonostikin enkä halua palata siihen olomuotoon - itseni vuoksi. Tekeekö se minusta pinnallisen?


Toki myönnän, että etenkin nuorempana sitä kiinnitti hyvin paljon enemmän huomiota hauskannäköisiin miehiin, menestyksen statussymboleihin ja glamouriin. Ja onhan se edelleen ilo silmälle, kun joku on sinut itsensä kanssa ja pitää itsestään huolta. Mutta täytyy muistaa, että kauneus on katsojan silmässä ja persoonan kokonaisuus muodostuu hyvin paljon muustakin kuin mitä ulkokuori antaa. Jos sisus humisee tyhjyyttään ja sielu on ontto, niin se ei paljon lohduta, että on kaupungin kaunein tai komein...Tiedätte sen kokemuksesta, että kun joku ihminen muodostuu läheisemmäksi, ja saat kokonaisvaltaisemman kuvan hänestä, tuosta ihmisestä tulee silmissäsi päivä päivältä kauniimpi. Edellyttäen, että se sisusta antaa siihen eväitä. Koska onhan käynyt myös päinvastoin. Erittäin hyvännäköisestä ihmisestä voi tulla huomattavasti rumempi, jos hän on pelkkää onttoa kuorta..


Mihin tällä kirjoituksellani pyrin? Komea puoliso, menestyksekäs ura, upea koti...Monelle varmasti sellaisia tavoitteita, joita on itselleen nuorempana asettanut. Mutta ne yksinään eivät takaa onnellisuutta. Se kumpuaa aivan muista asioista. Ikä tuo tässäkin asiassa laajempaa perspektiiviä ja uudenlaista näkemystä tarkasteluun. En tarkoita, että menestystä tavoittelevat ihmiset tai nämä asiat elämässään saavuttaneet olisivat sen pinnallisempia kuin muutkaan, mutta jos ne ovat ainoita ohjaavia tekijöitä, niin hukassa ollaan. Onhan se varmasti upeampaa itkeä siellä limusiinin takapenkillä kuin vanhassa, hikisessä Nissanissa, mutta kuten tiedämme, raha ei tuo onnea. Se mahdollistaa asioita, mutta siihen se jääkin. Vaikka olisihan se joskus hauska kokeilla miltä tuntuu, kun olisi loputtomasti rahaa...edes päivän.


Kyllä. Tässä iässä on niin paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä. Aivan turhaan pelätään ikääntymistä. On niin siistiä huomata itsessään paljon mittavampaa kehitystä kuin aiemmin uskoikaan. Jei, olen pian nelikymppinen ja viisastun koko ajan..Kypsyminen on siis alkanut. Mihinhän se vielä minut viekään?

Äidit ja tyttäret

Väitetään, että äidit ja tyttäret riitaantuvat helpommin kuin äidit ja pojat? Miksi?
Tutkijat sanovat, että syynä voi olla naisten keskinäinen nokkimisjärjestys, erityisen hyväksynnän hakeminen samaa sukupuolta olevalta vanhemmalta, oikeassa olemisen ikuinen taisto - jopa kateus. Kuulostaa hankalalta kombinaatiolta.




Minulla on onni olla kahden voimakastahtoisen, jääräpäisen, ihastuttavan ja välillä niin ärsyttävän tyttölapsen äiti. Sukumme naisissa on aina piillyt temperamenttia ja rohkeutta ilmaista sitä. Oma rakas äitini aina sanoi (tai uhkaili) minulle, kun olin kamala teini ja paiskoin ovia, että luoja sinua rankaiskoon omalla tyttärellä. Sain niitä kaksi. Minulla olikin aika haastava murrosikä. Ehkä siis ansaitsin sen...




Toisaalta omat tyttäreni eivät ole vielä tulleet täysin tuohon kamalimpaan murkkuikään, joten toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että se on myös tuplamäärä onnea. Hetkittäin. Lauantai-iltaan osui yksi tällainen tuokio, joka piirtyi muistisoluihini lähtemättömästi. Kuin valokuvana. Olimme laittautumassa nukkumaan ja makasin jo vällyjeni alla, kun molemmat lapsukaiseni kaivautuivat kainalooni. Höpistiin tyttöjen juttuja.


Yht´äkkiä nuorempi tyttäreni sanoo: "äiti on aika outo. Se tekee niin hassuja ilmeitä, kun se on kännykällä". Aha. Jäin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa vaikka tunsinkin pienen vihlaisun sydämessäni. Saatan olla ajoittain aika paljon luuri kädessä. Kun yritin aloittaa puolustuspuheenvuoroni, isompi innostuu ja komppaa siskoaan esittäen mitä ilmeisimmin minua oivallisessa demonstraatiossaan väännellessään naamaansa mitä kummallisimpiin asentoihin. Heillä on niin hauskaa. Nauraa rätkättävät ja minä koitan pitää pokkaa, koska väitän huom. että naamani ei edes väänny moisiin asentoihin. Tai sitten todellakin eläydyn lukemaani autuaan tietämättömänä miltä ulospäin näytän...


Mutta ei tämä tähän jäänyt. He ovat selvästi päässeet vasta alkuun analysoinnissani. Isompi jatkaa pian lisää löylynheittoa. "Äiti on muutenkin tosi omalaatuinen" johon nuorempi nyt vuorostaan säestää: "Niin on. Se laulaakin aina autossa". Isompi innostuu: "Joo, vaikka olis kavereitakin kyydissä. Tooosi ärsyttävää...ja niiiin noloa" ja venyttää tuota, ah, niin ihanaa esiteini-nasaaliaan. Yritän saada tähän väliin jotain sanottua, mutta en ehdi, kun isompi vielä jatkaa: "tai ei se (=siis minä) aina niin kauhea ole vaik se laulaa".


Siihen sydämeni sulaa. Esiteinin rakkaudentunnustus. Tuo hetki. Onni on niin vahvasti läsnä. Se tarttuu nauruumme ja ikuistaa tuon tunteen kovalevylleni. Huomenna kenties taas jo paiskotaan ovia ja ärsytetään toisiamme mutta nyt tuolla hetkellä rakastan nuppujani yhtä lailla kuin silloin valoisana kesäyönä, kun minusta ensimmäistä kertaa tuli äiti. Silloin kun ensi kertaa tuo nyt jo pelkkää raajaa oleva pikku-nainen laskettiin ensimmäistä kertaa rinnoilleni ja ymmärsin, että koko maailmani tulisi mullistumaan. Silloin ymmärsin mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella. Leijonaemo minussa heräsi ja synnytti niin vahvan suojeluvaiston, jollaista en ollut koskaan aiemmin kokenut. Tuijottelimme toisiamme silmiin läpi yön siinä Naistenklinikan käytävällä (oli 2003 synnytysbuumi ja kaikki huoneet käytössä), aamun sarastaessa vaaleasti läpi isoista ikkunoista eikä maailmaamme mahtunut muuta. Luulin, että olin kokenut jo kaiken rakkauden mutta kumma kyllä - sitä riittää. Tuo toinen tulokas, pieni, täydellinen nukkeni näki tämän maailman ensimmäisen kerran kirpeänä pakkasyönä kuun valossa eikä ollut epäselvyyttä etteikö rakkautta riittäisi...tai ovatko hänen keuhkonsa kunnossa. Sitä voimaa ei hevin unohda mikä tuosta pienestä vartalosta tärähti ilmoille. Ja sitä riittää yhä. Ääntä ja elämää, kuten kuuluukin.




Nuppuseni. Pysykää vielä hetki siinä. Äiti rakastaa teitä. Aina. Vaikka onkin välillä vähän outo. Ja nolo.

40-kympin kriisi?

Ei liene sattumaa, että termit kolmen- tai neljänkympin kriisi, tai viidenkympin villitys ovat meille kaikille tuttuja. Jotain tuntuu tapahtuvan monelle meistä näissä elämämme matkalle osuvissa virstanpylväissä. Olen miettinyt sitä itse todella paljon viime aikoina ja jos joku olisi kysynyt minulta vaikka kuukausi sitten podenko neljänkympin kriisiä, olisin vastannut, että en. Nyt en ole enää niinkään varma. Vaikka elämässäni moni asia on todellakin enemmän kuin hyvin.


Koin aikanaan aika rajun kolmenkympin myllerryksen ja kyseenalaistin koko siihenastisen elämäni ja kuvittelin, kun elämä taas siitä normalisoitui ja palasi uomaansa, että tässähän sitä mennään, ihanan seesteisenä vuosi toisensa perään. Jos tarkemmin punnitsen viime vuosia, niin tokihan siellä sitä kyseenalaistamista on ollut näköpiirissä jo aiemmin. Lähdin opiskelemaan työn ohessa, koska tuntui, että minusta on vielä moneksi. Tuntui, etten ollut löytänyt täysin omaa paikkaani. Tuo tunne ei ole väistynyt. Mutta se on jalostunut ja saanut syvyyttä. Alan ymmärtämään pikkuhiljaa mihin suuntaan minun täytyy mennä.


Tämä kirjoittaminen on myös yksi asia, joka on saanut minut tutkiskelemaan itseäni syvällisemmin kuin pitkiin aikoihin. Se on jo nyt avannut minussa jotain kosmisia kanavia ja tuntuu, että olen auki. Enemmän kuin koskaan aiemmin. Sieluuni näkee kurkottaa, jos on siihen halukas. Ja kyvykäs.


Kriisi on minusta negatiivinen sana ja se tuo mieleeni jostain syystä aina sen, että sen lopputuotoksena aiheutuu kipua. Itselle sekä usein myös monelle siinä lähipiirissä. Paineessa ne timantitkin hioutuvat ja tavallaan on totta, että kaiken uuden synnyttäminen tuottaa jonkinasteista kipua. Se on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta sen ei tarvitse olla vain niin. Enemmän kuin muuta, miellän nämä siihenastisen elämän valintojen punninnat ja pohdiskelut ikään kuin välitilinpäätöksiksi. Mitä on tapahtunut tähän mennessä, missä ollaan nyt ja ennen kaikkea mihin halutaan olla menossa. Onko minulla vielä toteuttamattomia haaveita tai unelmia? Teenkö niitä asioita elämässäni, jotka koen tärkeiksi ja joita haluan vastaisuudessakin tehdä? Olenko onnellinen? Isoja kysymyksiä. Niihin vastaaminen vaatii ponnisteluja, aikaa ja usein, jos on aidosti rehellinen itselleen, se voi johtaa muutokseen. Joka puolestaan voi tuottaa kipua.


Tämä viikko on ollut täynnä ihania, vapauttavia, syväluotaavia ystäväkokemuksia. Olen puhunut syvällisiä paljon. Enemmän kuin vuosiin.Olen nauranut vedet silmistä valuen lounaalla, terapioinut äitini kanssa ja kirsikkana kakun päällä oli eilisilta. Istuin iltaa kahden minulle erittäin tärkeän ihmisen seurassa ja puhuimme todella syntyjä syviä. Kun on tuntenut jonkun ihmisen liki koko elämänsä, ei tarvitse esittää mitään ja voi olla sellainen juuri kuin on. Eilen oli jostain syystä äärimmäisen syvällinen ja herkkä ilta (jänniä nämä minun perjantait viime aikoina...erittäin tunnepitoisia). Teimme eräänlaista välitilinpäätöstä, yhdessä. Sydämeni täytti niin suuri lämpö ja varmuus siitä, että kävi miten kävi, tulkoon mikä kriisi ja millaisena tahansa tässä elämässä nyt tai myöhemmin, niin minulla on niin ihania ystäviä, että kaikki on hyvin. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa. 

Karvoista.

On loppupeleissä muuten aika helppoa kirjoittaa syntyjä syviä mutta yritäpä olla hauska. Ei olekaan niin helppoa. Minut tuntevat henkilöt tietävät, että seurassani sattuu ja tapahtuu ja elämäni on yleensä yhtä koheltamista. Koetan sanoa, että en ole yhtään niin synkkä tai totinen kuin mitä ehkä aiemmat kirjoitukseni saattavat antaa ymmärtää. Olen hauska! Uskotteko?

No juu. Taitolaji tämäkin. Mutta mietin mitä hauskaa oikein osaisin kirjoittaa. Koska kukaan ei voi loukkaantua siitä, päätin nauraa itselleni.  Se taito on pakko ollut oppia. Nimimerkillä nolojen tilanteiden nainen. Toivottavasti edes pienen vinon hymyn saan aikaiseksi..

Muistan eräänkin kerran kun olimme ystävättäreni kanssa liikenteessä lomanaloitusta juhlimassa. Hyvä fiilis, ensimmäiset Mansikkamargaritat käsissämme. Halu tehdä näyttävä sisääntulo. Olla kohtalokas La Femme. Apollo-yökerhon alabaari ja terassi täynnä kansaa. Kaunis kesäilta.  Lähden lipumaan tyylikkäästi paria rappusta alas terassille. Paksu punainen matto peittää rappuset ja hups. Korko tarttuu jämäkästi kiinni mattoon ja lennän täyttä pituuttani rähmälleni suoraan kansoitetun baarin eteen. Hame korvissa, polvista iho palaneena mattoon. Mutta hei, Margaritat eivät läikkyneet. Tärkeintä täytyy vaalia. Nehän maksoivatkin yli 10€ kipale. Se siitä Femme Fatale –tunnelmasta. Tuleehan noita.

Tai entä se kerta, kun olin palaamassa kolmen päivän työreissulta ja tein viime hetken ostoksia Barcelonan lentokentän Tax-Freessä. Olin saanut korini jo melkein täyteen, kun iski ihan armoton pieruhätä. Hätä ei lue lakia ja tarkastelin lähiympäristöni erittäin tarkasti ja koska en nähnyt ketään lähellä, niin päätin päästää ihan pienen, pikkuriikkisen päästön ja helpottaa oloani. Kolmen päivän juhlimisen ja ylensyönnin seurauksena päästöstäni aiheutui melkoinen ”tuoksu” ja juuri kun ajattelin liueta kauniisti paikalta äkkäsin jalkojeni juuressa myymälän henkilökuntaan kuuluvan espanjattaren lajittelemassa hyllyjä… Kori jäi liikkeeseen ja tuliaiset ostamatta sillä kertaa. Vieläkin kuumottaa.

Keski-Suomessa minut tunnetaan ihan toisella nimellä kuin muualla. Etenkin Muuramessa. Olen ”Se Piia” – nainen, joka pissasi pitkin tietä..En tarkoituksellisesti. Tilanne: Naiset vapaalla pitkästä aikaa synnytyksen ja vauvailun jälkeen. Yhdestä tuli kaksi, ehkä kolme. Rakko täynnä, vain lyhyt matka kämpille ja päätin sinnitellä. Ylämäessä kompuroin (liekö niitä sitten ollut kolme..), repesin nauramaan, kun makoilin siinä tiellä pitkin pituuttani ja niin sitä vaan lirahti. Eikä se loppunut. Koska oli kesä ja hame päällä, niin kivasti valui alas mäkeä. Keskellä kirkasta kesäiltaa. Sattuuhan noita. Sittemmin kun olen tavannut uusia ihmisiä siellä suunnalla ystävieni kautta, olen oman nimeni esiteltyäni saanut kuulla huudahduksia: ” Ai sinä olet "Se-Piia"?”. Jep. That´s me.

Mutta niin. Ne karvat. Olen aina hieman kärsinyt ohuista hiuksistani, jotka eivät oikein tahdo jaksaa kasvaa katkeilematta. Niinpä olen kokeillut jos jonkinlaista konstia ja jos joku vaan jotain seerumia, ihmeainetta tai pilleriä on suositellut hiusten vahvistamiseen, olen sitä testannut. Niin nytkin. En raaski ostaa Priorin-kapseleita apteekista, koska ne ovat niin julmetun kalliita. Ja niitä pitää syödä monta kuukautta ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Niinpä kun kollegani kertoi Jenkeissä myytävistä biotiini-kapseleista, jotka tehoavat heti, sanoin saman tein, että minulle kans purkki. Nyt olen syönyt tätä ihme-pilleriä pian kolme viikkoa. Karvoja juu kasvaa. Päästä en tiedä, mutta ihan joka paikkaan. Kainaloissa on yhden yön jälkeen jo suorastaan viidakko ja säärikarvat, joita olen tähän asti voinut yksitellen nyppiä pinseteillä, rehottavat mustina, erittäin näkyvinä ja erinomaisen elinvoimaisina. Jopa kulmakarvat, joita minulle ei ole lisääntynyt enää vuosiin nuoruusvuosien nyppimismuodin seurauksena, ovat päättäneet alkaa laajentaa elintilaa silmäluomien ja ohimoiden suuntaan.

Järkyttävintä tässä karvankasvussa on todellakin se, että niitä vaan tulee – paikkoihin, joihin en niitä niin kaipaa ja mikä kamalinta – myös täysin harmaana?! Luulin oikeasti vitsiksi sitä, kun kolmikymppisenä sain ihanalta kosmetologi-ystävättäreltäni pinkin (?!) alapääkarvoitusvärin. Luit oikein. Puska pinkiksi.. Se oli varmaan kymmenen vuotta sitten muotia. Tunnustan. En käyttänyt sitä koskaan. Kuka haluaa värjätä alapään karvansa pinkiksi? Silloin tuntui aivan käsittämättömältä, että kukaan haluaa mitään väriä alakertaansa laittaa – noh, ei tunnu enää.

Mutta siis – huikeita pillereitä nämä Jenkki-ystäväni. En tiedä mitä hormoneja olen kroppaani pumpannut, mutta yläkuontalossa se ei vielä näy. Paitsi että ehkä minulle kohta alkaa kasvamaan parta. Pitäisiköhän hommata jo joku trimmeri? Sinä päivänä, kun minun nenäkarvat tai korvakarvat alkavat kasvaa ulos onkaloistaan, niin lakkaan syömästä noita pieniä valkoisia pipanoita. Lupaan. Toistaiseksi napsin niitä siinä uskossa, että hiukseni hulmuavat pian paksuina ja pitkinä…ja sheivaan. Joka päivä.

Naurattiko? Edes vähän? Tai nolostuttiko? Arvaa vaan. Tää on myös niin mun elämää.

Elämä on jännä laji.

Tänään olen taas pyöritellyt syviä asioita. Elämä on jännä laji, se tuo eteemme erilaisia valintoja ja toisinaan aivan yllättäen ja pyytämättä. Sitä pohtii aina välillä onko niillä joku korkeampi tarkoitus? Ohjaileeko tätä koko touhua joku jostain kaukaa ja leikkii meillä kuin pelinappuloilla? Tai tuo eteen aika ajoin vaikeitakin kasvun paikkoja - tarkoituksella?


Oletteko nähneet sen elokuvan Sliding Doors, jossa Gwyneth Paltrown esittämä nainen lähtee yllättäen kesken päivän töistä ja myöhästyy metrosta sillä seurauksella, että hänen petturi-poikaystävänsä ehtii lopettaa touhut ajoissa eikä tyttöystävä saa tietää mitään. Elokuvan juoni on, että rinnalla kulkee sama tarina, jossa Gwyneth ehtii siihen aiempaan metroon. Elokuva ei ole kaksinen mutta se tarinan kohtalonomaisuus jotenkin kiehtoo. Meille kaikille tulee näitä hetkiä eteen. Toisinaan ne ovat tietoisia valintoja, toisinaan puhdasta sattumaa.


Entä jos en olisi koskaan lähtenyt sinkku-ystäväni kanssa "Kaksi Ladya yhden hinnalla" -risteilylle silloin vappuna 1998? En ehkä koskaan olisi tavannut nykyistä miestäni ja vaikka minulla voisi olla lapsia, niin ne eivät olisi juuri nuo lapset, jotka nyt on, ehkä. En ehkä eläisi tätä elämää, jota nyt elän. Tai jos en olisi nuorena opiskelijatyttönä rakastunut tulisesti, niin olisinko lähtenyt Macaoon opiskelemaan ja elämä olisi voinut mennä ihan toisin? Missähän sitä olisi nyt....


Joskus nämä valinnat ovat myös huomattavasti traagisempia. Joku miettii, että jos olisi lähtenyt liikenteeseen vaikka vain minuuttia tai puolta minuuttia myöhemmin, kohtalokasta kolaria ei olisi tapahtunut...Tai jos olisi valinnut toisen laivan kuin Estonian silloin kohtalon matkalla 28.9.1994. Onneksi omalle kohdalleni ei ole vielä noin traagisia asioita sattunut. Mutta kyllä minäkin mietin yhä joskus, että jos olisin valinnut silloin reilu puolitoista vuotta sitten muut kuin leveälestiset talvikengät ratsastustunnilleni, niin en olisi todennäköisesti jäänyt jalustimeen kiinni pudotessani ja saattaisin yhä kyetä juoksemaan. Olisinko juossut jo sen puolikkaani, johon silloin treenasin? Kenties. Nyt se jää kokematta.


Niin, elämä on usein myös sattumuksista kiinni ja niillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Siitä huolimatta en ole katkeruuteen taipuvaista sorttia. Kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa, näin uskon. Koetut asiat ja ne ikävimmätkin sattumukset ovat muovanneet meitä juuri tällaisiksi kuin olemme nyt. Useinkaan sitä ei kadu sitä mitä on tullut tehtyä ja koettua, kuin sitä mitä jättää tekemättä. Niin kuin se etten sinne Macaoon lähtenyt...


Elämänhalu. Niin, se on välillä vaikea säilyttää ja ylläpitää, kun tuulee kovaa ja vastaisesti. Silti itse lukeudun siihen onnekkaiden joukkoon, etten ole sitä vielä onnistunut kadottamaan - päinvastoin. Antaa tulla vaan, minä kestän. Kaikella on tarkoituksensa. Serendipity. Sattumuksellisuus. Se on elämän suola. Nautitaan kaikista kohdallamme osuvista valintatilanteista ja sattumuksista. Koskaan ei tiedä mihin ne meidät vievät. Ellei joku sitä tuolta korkealta kuiskaa korvaamme..

Suomalainen mies.

2 691 863 on luku. Se oli suomalaisten miesten määrä 31.12.2014 vuoden lopussa. Pitää sisällään myös pikku-miehet, nuo ihanat suomalaisen miehen alut. Vaikka heitä, noita ihania jörriköitä on jo tuo liki 2,7 miljoonaa, niin voidaan todeta, että maailman miesten väkilukuun nähden he ovat jokseenkin harvinaisia…Suomalaisten miesten osuus kaikista maailman miehistä on vain n. 0,0077 % vaikka miehiä onkin liki 60 miljoonaa enemmän koko maailmassa kuin naisia. Suomessa luvut ovat muuten toisin päin..Meillä naisia on n. 100.000 enemmän kuin miehiä. No juu. Pikkutilastotieto tähän väliin vaan. Mutta takaisin meidän harvinaisiin jörriköihin.

Minusta suomalainen mies on täysin aliarvostettu. Tämän toteamuksen jälkeen naisaktiivit ja feministit todennäköisesti alkavat vihata minua, mutta jonkun täytyy heitä puolustaa. Perskules. Ei mennä nyt tasa-arvokysymyksiin. Tiedostan tosiasiat. Tuo kiistelty naisen euro on katsantokannasta riippuen joko 83, 94 tai 97 senttiä mutta niin tai näin, pienempi. Meillä on Suomessa 119 pörssiyhtiötä, joista vain yhtä luotsaa nainen. Marimekkoa. Ainakin tässä käsityksessä olen, että näin yhä on..Jotta nainen voi yletä yrityksessä, hänen täytyy olla käsittämättömän pätevä, monipuolisesti lahjakas ja parempi kuin miesten. Usein naiset törmäävät lasikattoon. Rajusti ja kovaa. Been there, know that. Hyvä velikerho pitää puoliaan saunailtojen ja yhteisten golf-reissujen mahdollistamana. Naisia ei kutsuta. Mutta ei mennä nyt silti tähän.

Tänään puhun yleensä miehestä. Enkä mistä tahansa miehestä, vaan suomalaisesta miehestä.

Minulla on ollut etuoikeus työskennellä nyt liki 6 vuotta miesvaltaisella alalla ja olen törmännyt ja tutustunut työni kautta satoihin miehiin. Olen myös seurustellut lähes tauotta 13-vuotiaasta saakka ja kokemusta on kolmesta merkittävästä, elämääni mullistaneesta parisuhteesta ja jokunen vähemmän merkittävä kokeilu. Väitän, että minulle on kertynyt kohtuullisen kattava otanta näistä empiirisistä tutkimuksistani ja havainnoistani. Suomalainen mies on mahtava, joskin kiistanalainen – jopa uhanalainen, pian katoava luonnonvara, jos emme tee naiset jotain. Suomalainen mies ansaitsee tunnustuksen! Älkää muuttako häntä liikaa!

Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Kyllä hän sen tekee, kun on asiaa. Tai kun tekköö mieli. Suomalainen on perusjäyhä, myönnetään, mutta parhaimmillaan niin aito, suora ja rehellinen. Sanoo asiasta ja siihen sanaan voi luottaa. Ei turhia mielistelyjä tai kaunisteluja – vaikka naiset, kuten tiedätte, suomalainen mies osaa myös kehua, kun on aihetta. Ja silloin se vasta tuntuu. Luissa ja ytimissä. Onhan meilläkin jo nähty näitä Bile-Daneja ja muita playereita, jotka lirkuttavat ummet ja lammet kuin etelän gigolot konsanaan. Mutta jostain syystä en nyt ajattele bile-daneja tässä yhtälössä. Mies on mies. Hyypiöt ovat erikseen.

Ja se pussaaminen. Ei mitään lääpiskelyä vaan se on totista ja tulista, kun niikseen tulee. Ihan turhaan olemme naiset suomalaisen miehen itsetuntoa lyöneet maanrakoon rakastajan taidoistaan. Vaikkei ne lanteet nyt lattareiden tahtiin pyörisikään, niin kyllä suomalaisessa miehessä on silti jotain alkukantaista hekumaa ja kiihkoa. Pohjolan viileydellä. Ja eikös se sanonta kuulu, että ei makiaa mahan täydeltä? Välillä on hyväkin, ettei naista pyöritetä kuin kiihkeän salsan rytmiin vaan tulinen, hitaampi tangokin käy. Mehän olemme tango-kansaa, vai mitä?

No entä ne rakkaudentunnustukset, joita me kaikki naiset janoamme? No tiedetään. Kun suomalainen mies on kertaalleen alttarilla sanonut tahtovansa, niin seuraavan kerran kertoo sitten jos tilanne muuttuu…Onhan näitäkin tapauksia, juu. Mutta muutosta on nähtävissä. Nuoremmissa ikäluokissa (luen meidät keski-iän kynnykselläkin olevat tähän huom) tilanne on jo aivan toinen. Mitä aiemmassa rakastumis-tekstissä mainitsinkaan. Mies vannoo rakkauttaan selkeästi aiemmassa vaiheessa kuin nainen. Ja itse asiassa myös yhteisen taipaleen varrella. Monesti. Me naiset emme vaan aina tahdo nähdä tai kuulla sitä. Odotamme niitä romanttisia yllätyksiä ja kukkapuskia ja loppujen lopuksi suomalainen mies toteuttaa rakkaudentunnustuksiaan meille harva se päivä – siinä yhteisessä arjessamme. Miksi me silti vaan kaipaamme niitä romanttisia eleitä? Eikö meille mikään riitä?

Last but not least. Suomalaista miestä on aina moitittu hänen pukeutumisestaan, kännäämisestään ja yleisestä junttimaisuudestaan. Katsokaapa ympärillenne tarkemmin. Vaikka iltapäivälehtien kuvia ja lööppejä. Aika monessa niissä pääosassa on suomalainen nainen – eikä niin edustavassa valossa aina hänkään. Entäpä baareissa perjantai-iltana? Kyllä se suomalainenkin nainen osaa jo tuon kännäämisen jalon taidon. Taitaa ollakin niin, että me naiset olemme ikävä kyllä tässä asiassa lähentyneet meidän rakasta perusjunttiamme ja ne miehemme ovat jo way ahead. Eikä valkoisia tennissukkiakaan käytä enää kukaan. Kiitos siitä Lenita!

Olen puhunut. Rakastakaa ja arvostakaa suomalaista miestä ennen kuin muut hoksaa kuinka ihana se on. Ja vie sen. Ei mulla muuta.

Rakastumisesta.

Tämän viikon parisuhdeteemaa jatketaan. Tosin jos tarkkoja ollaan - tästä olisi kai pitänyt aloittaa...


Rakastuminen. Se on sananakin niin kaunis. Mutta mitä se oikeastaan on? Oletteko koskaan miettineet? Selailin nettiä tässä yksi kaunis päivä (niin, olen aina verkossa, myönnän). Törmäsin tähän Emilia Vuorisalmen,Mikko Leppilammen ex, nykyisellään häntä tituleerataan rakkauslääkäriksi,  kirjoittamaan Sekaisin Lovesta -teokseen ja siitä innostuneena tutkin erilaisia tieteellisiä tutkimustuloksia mitä aivoissamme ja elimistössämme oikein tapahtuu, kun ihminen rakastuu. Olipa mielenkiintoista kerrassaan. En aio nyt pitkästyttää teitä puhumalla mantelitumakkeesta, tunneaivoista tai limbisestä järjestelmästä. Tai dopamiinin aineenvaihdunnasta, kortisolista, serotoniinista, oksitosiinista tai mistään muistakaan hormoneista ja aivotoimintamme ihmeellisyyksistä. Ihan siitä syystä, etten ymmärrä niistä itsekään juuri mitään...


Paitsi, että oksitosiinista on pakko puhua. Kaikki synnyttäneet naiset tietää tämän kyseisen aineen. Se on se sama hormoni, jolla moni synnytys käynnistetään, koska se saa kohdun supistelemaan ja loppupeleissä synnytyksen jälkeen maidon herumaan. Se on sama hormoni, jota erittyy orgasmissa tai ylipäätään seksuaalista mielihyvää tuntiessa. Se vähentää pelkoa, kipua ja ahdistusta. Ei pöllömpää kamaa, eihän? Saako sitä ostaa jostain?


Entä kortisoli? Meidän kaikkien tuntema, ei-niin mukava kumppani, jota ainakin itse tiedän annostelevani ihan riittävästi. Mutta itse asiassahan kortisolissa on paljon hyvääkin. Se valpastuttaa meidät. Saa meidät keskittämään kaikki energiamme haastavimpiin tehtäviin ja auttaa myös suoriutumaan niistä. Antaa meille fokuksen. Sama pätee rakastumisessa. Keskitymme tähän uuteen kumppaniin täysillä juuri kortisolin ansiosta. Mutta entä kun se poistuu? Kaikki tiedämme tunnollisen työntekijän syndrooman. Heti kun loma alkaa, sairastuu. Elimistöllä on lupa hellittää. Tai käy niin kuin minulla. Mitä kovempi stressi on ollut, sitä äkäisempi on loman aloitus...Päteekö tämä rakastumiseenkin? "Joo, meidän äijällä on kortisoli poistunut elimistöstä ja nyt se tuijottaa enää vain formuloita - ei meikäläistä..." Sangen tuttua. Saisikohan kortisolia jostain annosteltuna aivoihin ja sen fokuksen voisi itse määrätä??


Kaikkea tätä meille tapahtuu meidän mantelitumakkeessamme - samassa paikassa mihin huumeetkin, esim. kokaiinin tai morfiinin sukuisten aineiden tiedetään vaikuttavan (puhuinkohan tästä jo jossain aiemmassa tekstissäni....en siis ole huumekoukussa tai -myönteinen vaikka siitä puhunkin). Tosin huumeet ravistelevat koko limbistä järjestelmää, kun taas rakastuminen on enemmänkin täsmäisku. Mutta ei siis ihme, että rakastuminen suorastaan "juovuttaa" ja tekee meistä riippuvaisia ko. tilasta. Nämä meidän omat morfiini-annoksemme tekevät meidät voittamattomiksi; vievät kivun, lisäävät hyvänolontunteita ja sammuttavat nälän. Siksi rakastunut ihminen laihtuu. Eikä siinä vielä kaikki. Rakastunut ihminen on kaunis. Hän suorastaan hehkuu. Miksi? No hänhän käy valtavilla kierroksilla hormonihuuruissaan. Pupillit laajenneena, silmät loistaen, hoikistuneena, posket rusottaen. Onhan se kaunista. Alkaa suorastaan herättää kateutta. Miksei kukaan ole keksinyt vielä mitään rakastumis-pilleriä? Häh? Nyt äkkiä. Arvatkaa ostaisinko.


Miksi ihminen sitten rakastuu? Tietysti taustalla on paljon evoluutio-oppia ja biologiaa, mutta sanotaan, että ihminen ei rakastu ellei hän ole siihen valmis. Rakastumisen todennäköisyys on suurimmillaan silloin, kun meillä on tarve muuttua syvällisesti. Tai olemme käyneet esimerkiksi jonkun isomman kriisin läpi elämässämme; parantuneet vaikeasta sairaudesta, voittaneet masennuksen tai selvinneet työuupumuksesta. Aivomme tarvitsevat rakastumista parantuakseen vallinneista negatiivisista olosuhteista ja ohjaavat meidät rakastumaan. Erittäin mielenkiintoista. Nyt jos siis juuri olet selvinnyt burn-outista, niin kipin kapin radalle ja rakastumaan. Aivosi odottavat jo!


Nyt kun tiedämme, että rakastuminen on vain aivojemme hormoni-toiminnan muutoksia, niin kuinka ihminen sitten voi itse vaikuttaa mihin tai kehen hän rakastuu? Tutkijat vouhottivat joitakin vuosia sitten paljon feromoneista, näistä tuoksuaineista, ja niiden yhdenmukaisuuden vaatimuksista kumppanin kanssa mutta viimeisimmän tiedon valossa rakastumisen koko kaava on hyvin monimutkainen. Luonnollisestikaan ei voida sivuuttaa universaaleja viehtymyksen lainalaisuuksia siitä mitä miehet ja naiset pitävät ulkoisesti viehättävinä piirteinä, mutta naisen rakastumisessa on selvästi paljon laaja-alaisempia ulottuvuuksia kuin miehillä. Tämä ei varmaan yllätä meistä ketään? Kaikki olemme kuulleet, että naisen lantion suhde (rintoja unohtamatta) muuhun vartaloon nähden on tärkeässä roolissa miesten parin valinnassa...Jep. Mutta naiset ovat monipuolisempia tässäkin asiassa. He rekisteröivät alitajuisesti miehessä myös tämän statuksen, sosiaaliset taidot ja aseman vertaistensa seurassa ja muodostavat käsityksensä sen perusteella. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, että ne Ferrareilla ajelevat karpaasit keräävät naisia...Ollaan siis vissiin ihan tasoissa.


Mutta entäpä sitten kun rakastumme? Kauanko tästä upeasta ja kaunistavasta hormooni-myrskystä pääsee nauttimaan? Optimistisimmatkin tutkijoiden arviot puhuvat karkeasti maksimissaan kahdesta vuodesta ( kuulostaa sekin tutulta, eikö?). Miksi valtaosa pareista eroaa juuri kahden vuoden seurustelun jälkeen? Kemiallinen coctail haihtuu ja iskee matafakin darra... Mutta krapulastakin selviää niin kuin tiedetään. Ennen pitkää. Rakastumiskrapulasta tietää kait selvinneensä jos on vielä kumppaninsa kanssa yhdessä..


Lopuksi vielä. Tiesittekö muuten, että mies rakastuu nopeammin kuin nainen? En tiennyt minäkään ennen tätä. Miehistä liki 40% pystyy sanomaan nuo maagiset kolme sanaa mielitietylleen jo ensimmäisen kuukauden aikana, kun naisista siihen samaan kykenee vain vajaa neljännes. Ovatko miehet loppupeleissä valmiimpia sitoutumaan kuin naiset? Tässä sitä pähkinää pureskeltavaksi..


ps. tuon vaiheen jo ohittaneille blogin seuraajille (allekirjoittanut mukaan lukien) lohdutukseksi. Lue kohta oksitosiini. Etenkin seksuaalinen mielihyvä. Sekä kortisoli. Saatavissa. Don´t worry. Masennuslääkkeissä muuten käytetään paljon serotoniinia lisääviä aineosia..peli ei ole siis menetetty...

Ystävyydestä. Ja perheestä.

Tänään oli lämmin ilta. Ei ulkona, mutta sydämessä. Läsnä olivat lähes kaikki rakkaimmat. Juhlistamassa jotain kaunista, uutta, rakkautta - ja ennen kaikkea sitoutumista, ystävyyttä. Mietin siinä läheisteni läsnä ollessa, että ihminen ei loppupeleissä kaipaa muuta. Kaikki muu on toisarvoista.


Minulta kysyttiin tällä viikolla mikä elämässäni on tärkeintä lasteni jälkeen. Vastasin terveys ja no terveys tietenkin kliseenä on niin totta. Ilman sitä moni asia saa aivan uuden ulottuvuuden. Mutta kyllä heti sen jälkeen tulevat ystävät ja perhe. Minulla nämä kaksi asiaa onnellisesti myös sekoittuvat. Meitä oli monessa kerroksessa siinä pöydän ympärillä. Ystäviä liki viidenkymmenen vuoden takaa ja sitten näitä tuoreempia. Kaikki toisiimme joko paljon historiaa keränneinä tai vähän vähemmän - ei silti vähempiarvoisina. Oli kummilapsia ja kummeja - jälleen monessa tasossa. Onnellisuus. Siinä se hetki tuli. Sen tuntee pieninä sykäyksinä. Tässä se on ja pian tämäkin hetki on historiaa. Mutta ne muutamat tunnit, kun me istuimme siinä, nauroimme yhdessä, muistelimme menneitä, kiusoittelimme toisiamme. Niin kallisarvoisia hetkiä. Koska huomisesta ei koskaan tiedä. Vanhempi polvi ikääntyy ja tulee päivä, jona me emme ole enää siinä pöydän ympärillä kaikki. Ikävä on jo nyt.


Niin, saan olla niin monesta niin kiitollinen. Minulla on koko joukko erittäin vanhoja, hyviä ystäviä. Emme näe enää kovin usein, koska meillä kaikilla omat elämäntilanteemme ovat niin hektisiä ja tiemme kohtaavat vain ani harvoin. Silti tarinamme jatkuu siitä mihin se edellisen kerran jäi. Elämäntilanteemme saattavat olla hyvin erilaisia emmekä enää aina vaihda kuulumisia viikoittain tai edes kuukausittain. Silti se mennyt yhteinen historiamme, lapsuus, nuoruus, entinen työkaveruus - mikä milloinkin meitä yhdisti, on niin vahvaa, että sitä ei voi ohittaa. Ja kun me taas näemme - se on yhtä juhlaa.


Sitten sarjassamme ovat myös uudet ystävät. Matkan varrella kohdatut ja sitä kautta laajentuneet lonkerot ja uudet ihmissuhteet. Kun elämälle on avoin, se antaa. Eilen sain nauttia ystävien vieraanvaraisuudesta ja pääsin hotellin sijaan yöpymään heidän luonaan. Reppuria hemmoteltiin. Valmiiksi katettu pöytä, lasiin kaadettu viini, lämmin sauna. Mitä sitä muuta tarvitsee.


Olen myös harrastukseni kautta löytänyt varteen ottaen hyvin hiljattain joukon aivan uskomattoman upeita ihmisiä ja meitä yhdistää rakkaus samaan lajiin. Nämä rohkeat, upeat, avoimet naiset ovat tulleet hyvin lähelle hyvin lyhyessä ajassa. Se on mitä hienointa rikkautta elämässä, että on mahdollisuus tutustua ja lähentyä uusien ihmisten kanssa ja huomata, että aikuisiälläkin voi löytää uusia ystäviä.


Niin, kun on elämälle avoin, se saattaa yllättäenkin heittää eteen uusia ihmisiä, joista toiset koskettavat vain hetken, toiset jäävät pysyvämmin. Uskon, että kaikilla on joku tarkoituksensa. Miksi joku ihminen heti tavattuaan tuntuu niin tutulta, turvalliselta tai luottamusta herättävältä - ihmiseltä, jonka kanssa kemiat vain solahtavat yksiin. Se on jopa pelottavaa. Mutta toisaalta sitä ei voi pelätä vaan se täytyy vastaanottaa. Ja nauttia siitä. Antaa mennä.


Tämä viikko on ollut täynnä rakkautta. Veljeni meni naimisiin. Olen ruotinut omaa ja muiden parisuhteita. Kohdannut näissä vuorovaikutustilanteissa toki myös surua ja vastoinkäymisiä, mutta ennen kaikkea tämä viikko on sisältänyt toivoa, iloa ja rakkautta. Olen kuullut viisaita sanoja ja sanonut itsekin niistä muutaman. Elämä on hymyillyt.


Se on jännä laji tämä elämä. Kun sille hymyilee, se hymyilee takaisin. "Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita" sanoi eräs ystäväni minulle tällä viikolla. Minä niin uskon siihen. Ystäviä ei ole koskaan liikaa. Jokainen tarvitsee myös yhden lisäystävän, aina silloin tällöin. Kun Hän kävelee vastaan, pidä ovea auki.

Elämää & parisuhteita

Erikoinen ja pohdintoja herättävä päivä. Ajauduin, kummallista kyllä, keskellä kirkasta ja aurinkoista lokakuun maanantaita kahden eri tahon kanssa samoihin syvällisiin keskusteluihin parisuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Elämän valinnoista. Vastoinkäymisistä ja sudenkuopista.
Löytyi paljon yhtäläisyyksiä. Me haluamme tulla nähdyksi miehenä ja naisena. Emme halua olla itsestäänselvyyksiä. Meidät valaisee aurinko ja pilvet väistyvät, kun meidät huomataan, kun meille sanotaan kauniita sanoja meidän ainutlaatuisuudestamme. Toisen silmistä loistava kiinnostus saa meidät tuntemaan olevamme enemmän elossa. Tuo koukuttava tunne maalaa syksyn värit kauniimmin, saa veren kiertämään nopeammin. Kaikki me haluamme tuntea olevamme haluttuja. Kauniita jonkun toisen silmissä.


Pitkän parisuhteen kulmakiveksi muodostuu usein se, että me helposti vajoamme omaan uomaamme emmekä enää ehdi/jaksa/tahdo panostaa omaan parisuhteeseemme samalla intensiiviteetillä kuin suhteen alussa. Se on normaalia. Kuuluu elämään. Kun toinen puolisko muodostuu osaksi elämää, häntä alkaa pitää osana kalustoa ja panostaminen vähenee. Suhde arkipäiväistyy ja toisinaan, jos emme ole tarkkana, puolisot alkavat etääntyä toisistaan. Se tapahtuu niin pienin askelin, että alkuun sitä ei edes huomaa. Ei muisteta kysyä toiselta miten hänen päivänsä meni. Ei muisteta suikata suukkoa, kun aamulla erotaan tai illalla taas nähdään. Pikku hiljaa kosketus vähenee ja hellyys katoaa. Jää vain arki. Toiset kestää sitä paremmin kuin toiset. Tai tyytyvät siihen. Kun on nuo yhteiset lapsetkin..tai asuntolaina.


Kaikki eivät. Onko se tuomittavaa? Ei minusta. Minä uskon, että jokaiseen suhteeseen tulee se vaihe, kun yhteistä eloa kyseenalaistetaan. Me muutumme, meidän ajatusmaailmamme jopa arvomme muuttuvat. Emme muutu (aina) puolisoidemme kanssa samaan aikaan. Tulee kriisi. Kaikki ansaitsevat onnensa. Jos on tehnyt jo kaikkensa korjatakseen mitä korjattavissa on eikä tilanne muutu, toisinaan on parempi erota. Jopa lasten vuoksi. Kukaan ei ansaitse elää sodan keskellä.

Ei se oma parisuhde-elämänikään ole aina mennyt alkuperäistä uomaa pitkin. Joskus on eksytty polulta kauaksikin, pudottu ojiin, kompastuttu omiin jalkoihin, otettu happea. Meidät saattoi puolisomme kanssa takaisin yhteen ainoastaan ja vain se, että tahdoimme kuitenkin jatkaa kaikesta huolimatta yhdessä tätä yhteistä taivalta. Löysimme molemminpuolisen kunnioituksen ja arvostuksen, silmämme avautuivat ja näimme toisemme jälleen puolisoina, emme pelkästään äitinä ja isänä. Kiinnostus syttyi silmäkulmiin, suumme sanoivat jälleen kauniita asioita toisillemme. Halu palasi. Ennen kaikkea sanoimme toisillemme jälleen tahdon. Tahdon olla kanssasi, tahdon rakastaa. Vaikka arki astuu kuvaan, en enää päästä otettani lipsumaan.Tahdon sinun kulkevan rinnallani.Vaikka kompastumme varmasti, emme kaadu, kun on olka johon nojata. Kuten joku suuri romantikko on joskus todennut:"Every lovestory is beautiful but ours is my favourite."


Vaikka on joskus vaikeaa, niin muistakaa tämä ohje: " Relationships last long not because they´re destined to last long. Relationships last long because two brave people made a choice...to keep it, fight for it and to work for it". Ihanaa maanantaita. Viikkoa ja lokakuuta. Muistakaa tahtoa!

Melankoliaa.

Näin kauniina ja lämpimänä syyspäivänä ei saisi vaipua synkkiin vesiin, mutta minkäs sitä ihminen mielelleen voi. Istahdin juuri alas hotellin työpöydän ääreen ja rauhoitun. Edessä on työhön liittyvä edustusviikonloppu poissa perheen luota. Muilla avecit, minä yksin. Vaikka tilaisuus tulee varmasti olemaan hilpeä ja hauska, mieli vaeltelee melankolian syövereissä. Ajon aikana on aikaa ajatella.
Ruskea Aurajoen vesi lipuu ennakoidun Valio-myrskyn ensimmäisten tuulten siivittämänä hotellin ikkunani alla. Ilma enteilee myrskyä - samoin mieleni matalikot.


Yksin oleminen tekee toisinaan hyvää, yksinäisyys ei. En usko, että ihmistä on luotu yksinäisyyteen. Minulla on onni olla enimmäkseen ei-yksinäinen. Entä ne meidän kanssasiskomme ja -veljemme, jotka eivät ole aivan yhtä onnekkaita? Luin noin viikko sitten tuoreimmasta Kodin Kuvalehdestä (17/2015)artikkelin yksinäisyydestä. Siinä kosketti etenkin 8-vuotiaan Oskun tarina. Oskulla ei ole koulussa eikä vapaa-ajallakaan yhtään ystävää. Tietenkin lasten kohtalot riipaisevat eniten, mutta tänä päivänä on niin paljon yksinäisiä aikuisiakin. Millä ihmeen konstilla saattaisimme kaikki yksinäiset sielut toistensa seuraan?


Näitä mietteitä kävin läpi, kun ajelin tänne "toisell puolel jokkee". Alkaahan sitä vähemmästäkin ahdistamaan. Tiedättekö sen tunteen, kun jokin painava, epämääräinen iso möykky istuu rinnallanne ja painaa keuhkojanne niin paljon, että on vaikea hengittää? Se on kammottava tunne. Varsinkin, jos se kestää pitkään eikä tahdo väistyä. Mustat ajatukset, unettomat yöt ja yksinäisyys pahentavat sitä. Ystäville puhuminen, olkapää johon nojata, lohdullinen halaus (edes virtuaalinen sellainen) murentavat sitä onneksi pala palalta ja kuin kala kuivalla maalla ahdistunut ihminen haukkoo henkeään happea saadakseen. Toisille auttaa puhuminen, toisten täytyy murentaa se möykky kirjoittamalla.


Olen itsekin uinut noin tummissa vesissä. Olen lähes vajonnut sinne mustaan aukkoon ja meinannut tukehtua. Minut ovat nostaneet sieltä milloin ystävät, perhe tai oma yksittäinen kirkas toivon pilkahdus,joka on saapunut yllättäen ja antanut voimaa uskoa siihen, että tulee kirkkaampi aika. Aika jona möykky ei enää paina ja happi virtaa keuhkoihini täysin palkein ja voin iloita elämän pienistä vivahteista ja väreistä. Sillä mustana hetkenä kaikki on vain mustaa, tai harmaata. Värit katoavat. Mutta se väistyy kyllä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - aina on toivoa paremmasta huomisesta, kun jaksaa uskoa. Kirkkauden pilkahdus - tuo toivon suojelusenkelimme löytää luoksesi, kun sitä tarvitset ja pyydät. Kun hukkuva nostaa kätensä, siihen tartutaan. Sinä et huku.


Viikonloppu on tulossa. Toivon sydämestäni kaikille yksinäisille tai ahdistuneille kirkkauden pilkahduksia ja toivon kipinää. Huomenna on uusi päivä. Jokaisella on oma Taransa, joka tuo lohdun. Muista se.