Pinnallisuudesta.

Tämä nykyajan elämä on aika pinnallista, eikö totta? Lööpit huutavat jatkuvasti kurkkimaan mitä upeimpia photoshopattuja vartaloita..On fitness-buumia ja jos jonkinlaista dieettiä ja laihdutusohjelmaa käynnissä. On Tinderit, snapchatit ja instagramit.  Parhaimman näköiset saavat työpaikkoja helpommin kuin tavallisemman näköiset - tutkitusti. Ulkonäkö sitä, ulkonäkö tätä. Onko se ihme, jos meillä välillä hämärtyy oma ajattelumme? Tai jos ei meillä, niin ainakin nuorilla, joilta puuttuu vielä se meidän saavuttamamme elämänkokemus?


Entä millaista on itsestään huolta pitävällä, hyvännäköisellä? Onko kyseinen henkilö väistämättä pinnallinen? Tällaiseen stereotypiaan törmään itse aika usein. Ja myönnän, olen syyllistynyt siihen itsekin joidenkin kohdalla. Hätiköidysti. En ole halunnut katsoa pintaa syvemmälle. Avoimena, sosiaalisena, iloisena ja hymyilevänä minut lokeroidaan aika nopeasti myös pinnalliseksi. Väitän, etten ole. Se on vain ulkokuorta, toki osa persoonaani ja vaikka haluankin näyttää myös hyvältä, niin ennen kaikkea haluan voida hyvin. Olen voinut huonostikin enkä halua palata siihen olomuotoon - itseni vuoksi. Tekeekö se minusta pinnallisen?


Toki myönnän, että etenkin nuorempana sitä kiinnitti hyvin paljon enemmän huomiota hauskannäköisiin miehiin, menestyksen statussymboleihin ja glamouriin. Ja onhan se edelleen ilo silmälle, kun joku on sinut itsensä kanssa ja pitää itsestään huolta. Mutta täytyy muistaa, että kauneus on katsojan silmässä ja persoonan kokonaisuus muodostuu hyvin paljon muustakin kuin mitä ulkokuori antaa. Jos sisus humisee tyhjyyttään ja sielu on ontto, niin se ei paljon lohduta, että on kaupungin kaunein tai komein...Tiedätte sen kokemuksesta, että kun joku ihminen muodostuu läheisemmäksi, ja saat kokonaisvaltaisemman kuvan hänestä, tuosta ihmisestä tulee silmissäsi päivä päivältä kauniimpi. Edellyttäen, että se sisusta antaa siihen eväitä. Koska onhan käynyt myös päinvastoin. Erittäin hyvännäköisestä ihmisestä voi tulla huomattavasti rumempi, jos hän on pelkkää onttoa kuorta..


Mihin tällä kirjoituksellani pyrin? Komea puoliso, menestyksekäs ura, upea koti...Monelle varmasti sellaisia tavoitteita, joita on itselleen nuorempana asettanut. Mutta ne yksinään eivät takaa onnellisuutta. Se kumpuaa aivan muista asioista. Ikä tuo tässäkin asiassa laajempaa perspektiiviä ja uudenlaista näkemystä tarkasteluun. En tarkoita, että menestystä tavoittelevat ihmiset tai nämä asiat elämässään saavuttaneet olisivat sen pinnallisempia kuin muutkaan, mutta jos ne ovat ainoita ohjaavia tekijöitä, niin hukassa ollaan. Onhan se varmasti upeampaa itkeä siellä limusiinin takapenkillä kuin vanhassa, hikisessä Nissanissa, mutta kuten tiedämme, raha ei tuo onnea. Se mahdollistaa asioita, mutta siihen se jääkin. Vaikka olisihan se joskus hauska kokeilla miltä tuntuu, kun olisi loputtomasti rahaa...edes päivän.


Kyllä. Tässä iässä on niin paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä. Aivan turhaan pelätään ikääntymistä. On niin siistiä huomata itsessään paljon mittavampaa kehitystä kuin aiemmin uskoikaan. Jei, olen pian nelikymppinen ja viisastun koko ajan..Kypsyminen on siis alkanut. Mihinhän se vielä minut viekään?