Äidit ja tyttäret

Väitetään, että äidit ja tyttäret riitaantuvat helpommin kuin äidit ja pojat? Miksi?
Tutkijat sanovat, että syynä voi olla naisten keskinäinen nokkimisjärjestys, erityisen hyväksynnän hakeminen samaa sukupuolta olevalta vanhemmalta, oikeassa olemisen ikuinen taisto - jopa kateus. Kuulostaa hankalalta kombinaatiolta.




Minulla on onni olla kahden voimakastahtoisen, jääräpäisen, ihastuttavan ja välillä niin ärsyttävän tyttölapsen äiti. Sukumme naisissa on aina piillyt temperamenttia ja rohkeutta ilmaista sitä. Oma rakas äitini aina sanoi (tai uhkaili) minulle, kun olin kamala teini ja paiskoin ovia, että luoja sinua rankaiskoon omalla tyttärellä. Sain niitä kaksi. Minulla olikin aika haastava murrosikä. Ehkä siis ansaitsin sen...




Toisaalta omat tyttäreni eivät ole vielä tulleet täysin tuohon kamalimpaan murkkuikään, joten toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että se on myös tuplamäärä onnea. Hetkittäin. Lauantai-iltaan osui yksi tällainen tuokio, joka piirtyi muistisoluihini lähtemättömästi. Kuin valokuvana. Olimme laittautumassa nukkumaan ja makasin jo vällyjeni alla, kun molemmat lapsukaiseni kaivautuivat kainalooni. Höpistiin tyttöjen juttuja.


Yht´äkkiä nuorempi tyttäreni sanoo: "äiti on aika outo. Se tekee niin hassuja ilmeitä, kun se on kännykällä". Aha. Jäin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa vaikka tunsinkin pienen vihlaisun sydämessäni. Saatan olla ajoittain aika paljon luuri kädessä. Kun yritin aloittaa puolustuspuheenvuoroni, isompi innostuu ja komppaa siskoaan esittäen mitä ilmeisimmin minua oivallisessa demonstraatiossaan väännellessään naamaansa mitä kummallisimpiin asentoihin. Heillä on niin hauskaa. Nauraa rätkättävät ja minä koitan pitää pokkaa, koska väitän huom. että naamani ei edes väänny moisiin asentoihin. Tai sitten todellakin eläydyn lukemaani autuaan tietämättömänä miltä ulospäin näytän...


Mutta ei tämä tähän jäänyt. He ovat selvästi päässeet vasta alkuun analysoinnissani. Isompi jatkaa pian lisää löylynheittoa. "Äiti on muutenkin tosi omalaatuinen" johon nuorempi nyt vuorostaan säestää: "Niin on. Se laulaakin aina autossa". Isompi innostuu: "Joo, vaikka olis kavereitakin kyydissä. Tooosi ärsyttävää...ja niiiin noloa" ja venyttää tuota, ah, niin ihanaa esiteini-nasaaliaan. Yritän saada tähän väliin jotain sanottua, mutta en ehdi, kun isompi vielä jatkaa: "tai ei se (=siis minä) aina niin kauhea ole vaik se laulaa".


Siihen sydämeni sulaa. Esiteinin rakkaudentunnustus. Tuo hetki. Onni on niin vahvasti läsnä. Se tarttuu nauruumme ja ikuistaa tuon tunteen kovalevylleni. Huomenna kenties taas jo paiskotaan ovia ja ärsytetään toisiamme mutta nyt tuolla hetkellä rakastan nuppujani yhtä lailla kuin silloin valoisana kesäyönä, kun minusta ensimmäistä kertaa tuli äiti. Silloin kun ensi kertaa tuo nyt jo pelkkää raajaa oleva pikku-nainen laskettiin ensimmäistä kertaa rinnoilleni ja ymmärsin, että koko maailmani tulisi mullistumaan. Silloin ymmärsin mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella. Leijonaemo minussa heräsi ja synnytti niin vahvan suojeluvaiston, jollaista en ollut koskaan aiemmin kokenut. Tuijottelimme toisiamme silmiin läpi yön siinä Naistenklinikan käytävällä (oli 2003 synnytysbuumi ja kaikki huoneet käytössä), aamun sarastaessa vaaleasti läpi isoista ikkunoista eikä maailmaamme mahtunut muuta. Luulin, että olin kokenut jo kaiken rakkauden mutta kumma kyllä - sitä riittää. Tuo toinen tulokas, pieni, täydellinen nukkeni näki tämän maailman ensimmäisen kerran kirpeänä pakkasyönä kuun valossa eikä ollut epäselvyyttä etteikö rakkautta riittäisi...tai ovatko hänen keuhkonsa kunnossa. Sitä voimaa ei hevin unohda mikä tuosta pienestä vartalosta tärähti ilmoille. Ja sitä riittää yhä. Ääntä ja elämää, kuten kuuluukin.




Nuppuseni. Pysykää vielä hetki siinä. Äiti rakastaa teitä. Aina. Vaikka onkin välillä vähän outo. Ja nolo.