Melankoliaa.

Näin kauniina ja lämpimänä syyspäivänä ei saisi vaipua synkkiin vesiin, mutta minkäs sitä ihminen mielelleen voi. Istahdin juuri alas hotellin työpöydän ääreen ja rauhoitun. Edessä on työhön liittyvä edustusviikonloppu poissa perheen luota. Muilla avecit, minä yksin. Vaikka tilaisuus tulee varmasti olemaan hilpeä ja hauska, mieli vaeltelee melankolian syövereissä. Ajon aikana on aikaa ajatella.
Ruskea Aurajoen vesi lipuu ennakoidun Valio-myrskyn ensimmäisten tuulten siivittämänä hotellin ikkunani alla. Ilma enteilee myrskyä - samoin mieleni matalikot.


Yksin oleminen tekee toisinaan hyvää, yksinäisyys ei. En usko, että ihmistä on luotu yksinäisyyteen. Minulla on onni olla enimmäkseen ei-yksinäinen. Entä ne meidän kanssasiskomme ja -veljemme, jotka eivät ole aivan yhtä onnekkaita? Luin noin viikko sitten tuoreimmasta Kodin Kuvalehdestä (17/2015)artikkelin yksinäisyydestä. Siinä kosketti etenkin 8-vuotiaan Oskun tarina. Oskulla ei ole koulussa eikä vapaa-ajallakaan yhtään ystävää. Tietenkin lasten kohtalot riipaisevat eniten, mutta tänä päivänä on niin paljon yksinäisiä aikuisiakin. Millä ihmeen konstilla saattaisimme kaikki yksinäiset sielut toistensa seuraan?


Näitä mietteitä kävin läpi, kun ajelin tänne "toisell puolel jokkee". Alkaahan sitä vähemmästäkin ahdistamaan. Tiedättekö sen tunteen, kun jokin painava, epämääräinen iso möykky istuu rinnallanne ja painaa keuhkojanne niin paljon, että on vaikea hengittää? Se on kammottava tunne. Varsinkin, jos se kestää pitkään eikä tahdo väistyä. Mustat ajatukset, unettomat yöt ja yksinäisyys pahentavat sitä. Ystäville puhuminen, olkapää johon nojata, lohdullinen halaus (edes virtuaalinen sellainen) murentavat sitä onneksi pala palalta ja kuin kala kuivalla maalla ahdistunut ihminen haukkoo henkeään happea saadakseen. Toisille auttaa puhuminen, toisten täytyy murentaa se möykky kirjoittamalla.


Olen itsekin uinut noin tummissa vesissä. Olen lähes vajonnut sinne mustaan aukkoon ja meinannut tukehtua. Minut ovat nostaneet sieltä milloin ystävät, perhe tai oma yksittäinen kirkas toivon pilkahdus,joka on saapunut yllättäen ja antanut voimaa uskoa siihen, että tulee kirkkaampi aika. Aika jona möykky ei enää paina ja happi virtaa keuhkoihini täysin palkein ja voin iloita elämän pienistä vivahteista ja väreistä. Sillä mustana hetkenä kaikki on vain mustaa, tai harmaata. Värit katoavat. Mutta se väistyy kyllä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - aina on toivoa paremmasta huomisesta, kun jaksaa uskoa. Kirkkauden pilkahdus - tuo toivon suojelusenkelimme löytää luoksesi, kun sitä tarvitset ja pyydät. Kun hukkuva nostaa kätensä, siihen tartutaan. Sinä et huku.


Viikonloppu on tulossa. Toivon sydämestäni kaikille yksinäisille tai ahdistuneille kirkkauden pilkahduksia ja toivon kipinää. Huomenna on uusi päivä. Jokaisella on oma Taransa, joka tuo lohdun. Muista se.