Silmät ovat sielun (sinun) peili...

En tiedä miksi tai noh, tiedän mutta jätän sanomatta miksi pohdiskelen tänään meidän ihmisten erilaisia katseita ja sanomaa, mitä silmämme sielultamme välittävät, koska tämä vanha klisee "silmät ovat sielun peili" pitää niin kovin hyvin paikkansa.

Pidin aina ennen tai vielä joskus nykyäänkin pidän itseäni pinnallisena ihmisenä, joka sortuu toisten arvosteluun ulkoisten seikkojen vuoksi. Ei kokoon, ulkomuotoon tai ulkoisiin ominaisuuksiin liittyen vaan enemmänkin siksi, jos näen, että katseeseeni vastaa tyhjyys. Tai välttämättä se ei ole tyhjä kaikille, minua se ei vain kosketa. Aika pitkälti tässä iässä aistii toisesta ihmisestä ja hänen katseestaan jo haluaako jatkaa syventävää keskustelua vai ei. Silmät. Niihin huomio kiinnittyy minulla ensimmäiseksi.

Toisinaan sieltä heijastuu pelkkää välinpitämättömyyttä, itsekeskeisyyttä, ikävä sanoa tyhmyyttä tai yksinkertaisuutta. Pahinta minusta on se, jos sieltä ei heijastu sielukkuutta, tunnetta, myötäelämisen kykyä ja välittämistä. Pelkkää kuorta.

Vain harvat enää kolahtavat. Siis silmät. Joihin katse yhä uudelleen hakeutuisi. Johon haluaisi upota ja haluta kuulla lisää juuri tämän ihmisen tarinasta. Silmät, joita vaan haluaisi tuijotella. Joista heijastuisi ne kaikki asiat takaisin, joita elämäänsä kaipaa.

Ihmiset osaavat pelata erilaisia pelejä. Hämätä, kätkeä eivätkä halua päästää lähelleen.

Silmät. Huomaa kuinka ne heijastavat kulloinkin vallitsevia tuntemuksia. Ilosta ja onnellisuudesta ne säihkyvät. Surusta ja tuskasta ne samentuvat. Itkusta ne punertuvat. Haaveillessa muuttuvat utuisiksi.

Silmät kertovat totuuden, kun niihin osaa ja uskaltaa katsoa syvään. Silmät ovat Sinun peilisi. Katso ja mieti tarkkaan mitä ne kertovat sinusta.

Kun tapahtuu, niin tapahtuu...

Hädin tuskin tässä on ehtinyt reissun jälkeen tavarat purkaa laukusta, kun taas mennään. Istun yksin terassilla, Raumalla ja nautin ilta-auringosta ja lasillisesta kuplivaa. On pöllämystynyt olo. Olen juuri muutamaa tuntia aiemmin tehnyt asuntotarjouksen, joka on hyväksytty. Se viimeinen konkreettinen askel tällä taipaleella on nyt otettu. Minä oikeasti muutan pois yhteisestä unelmieni kodista.

Kaksi yötä sitten minua ahdisti. Heräsin hirveään painajaiseen. Tuskailin aamuun asti pelkojeni kanssa. Miltä minusta tuntuu, kun oikeasti viimeisen kerran suljen tuon oven. Miltä minusta tuntuu, kun luovutan avaimeni. Tällaiset ajatukset aamuyöllä, väsyneenä eivät ole, voin sanoa, kovin helpottavia ainakaan.

Tänään oloni on jännä. Olen samanaikaisesti iloinen, jännittynyt ja haikea. Kahdeksantoista vuotta meni tätä elämää. Nyt se päättyy ja perheemme siinä muodossa lakkaa olemasta. Suru on ollut kunniavieras kodissamme jo liian kauan. Sille en enää anna jalansijaa. Ajattelen näitä vuosia ja koettuja asioita kiitollisuudella, en katkeruudella enkä vihalla. Olen saanut kokea paljon. On tapeltu, oltu eri mieltä. On myös rakastettu ja saatu upeat elämät alulle. Kaikessa on aina jotain kaunista, jos on rumaakin. Se on elämä. Ja siitä on tehtävä itsensä näköinen. Jokainen päivä voi olla viimeinen.

Siitä on saatu taas konkreettisia todisteita niin eilen kuin tänään. Toinen tarinoista päättyi äärimmäisen surullisesti ja traagisesti ja vaikka kyseessä ei ole minulle läheinen, se koskettaa, kun pienen lapsen elämä päättyy ennen kuin se oikeastaan ehti alkaakaan. Osanottoa on vaikea ilmaista tällaisella hetkellä.

Toinen tarina päättyi onneksi onnellisesti. Mutta se pelästytti, kun olin itse siinä tilanteessa mukana. Se todisti sen, että jokaisen tulisi käydä ensiapukurssit. Koskaan ei tiedä milloin niitä taitoja tarvitaan.  Onneksi enkelit eivät halunneet isääni vielä luokseen.

Mietin hassuja asioita. Mietin mm. tänään sitä miksi aikanaan valitsimme hääbiisiksemme Whitney Houstonin I will always love you -kappaleen. Sehän kertoo eroamisesta? Ihan kuin sillä nyt olisi merkitystä. Oliko kohtalomme jo sinetöity silloin?

Minun on pakko kuunnella ne sanat. Yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni, mutta keskityn tiehen ja peltojen uskomattomaan vihreyteen. Määränpää siintää jossain suoran tien päässä. Ajan sitä kohden. Me molemmat ajamme, vain eri teitä tästä

" I hope life treats you kind. And I hope you'll have all you've dreamed off. I wish you joy and happiness but above all this I wish you love..."

Elämä 💖

La vie est belle...kiitollisuus on ilmaista..

Tähän ikään ehtinyt nainen ja elämäni ensimmäistä kertaa viikon pituisella lomamatkalla ystävättären kanssa kaksin. Jo oli aikakin, etten paremmin sanoisi. Nelikymppis-lahja itselleni. Ja voi veljet millainen viikko meillä on jo tähän asti ollut. Muistojen arkistoon on taltioitu kasapäin naurua, levottomia juttuja, naisterapiaa, aurinkoa, merta, onnellisuutta, akkujen lataamista. Elämä on ollut niin helppoa. On joutunut nipistämään välillä itseään onko tämä todellistakaan. Reissumme on ylittänyt odotukseni. Eikä ystävällänikään ole vielä hermot menneet minuun..tai pieremiseeni (se on se patonki...).

On ihana vaan istua rauhassa viehättävässä ranskalaisessa katukahvilassa, nauttia kylmää roseeta ja katsella ihmisiä. Ei ole kiire mihinkään, kukaan ei vaadi mitään. Lapsenlapsi saattelee hieman humaltunutta isoäitiään ulos ravintolasta. "Petite marche.." Pienin askelin. Elämä on niin vahvasti läsnä. Juustoisen pizzan tuoksussa, kuivan roseen maussa, iloisessa puheensorinassa, poskisuudelmissa ja skoottereiden pärinässä.

Tai kun voi seisoskella linnunmaitoa muistuttavassa merivedessä ja katsella kuinka aurinko kimaltelee meren pinnalla, tuntea miten sen kuumat säteet nipistelevät suolaisella iholla. Valutan tuota turkoosin sinistä vettä sormieni välistä seistessäni siinä pehmeässä hiekassa ja lähetän kiitollisuutta kantavat väreet jonnekin yläilmoihin. Onni on niin vahvasti taas läsnä. Kaiken tuon mustuuden ja surun täyttämän pitkän syksyn, talven ja kevään jälkeen uusi minäni tuntee onnea, pyyteetöntä iloa ja elämänhalua. Olen niin kiitollinen. Tiedän, että tulen tajuamaan tämän matkan arvon ja muistot vasta, kun palaan kotiin ja arkeen. Sen hetki ei ole vielä.

Eilinen ja sen illan muistelu nostattaa kiitollisuuden kyyneleet uudelleen silmäkulmiini. Ystäväni olivat järjestäneet minulle megaluokan yllätyksen. Olemme ystävättäreni kanssa lasillisella (ehkä maailman kallein kuohari-pohjainen lasillinen, 22€/kipale. Only You huom.) Monte Carlossa, kuuluisassa Café De Paris:ssa kun kaksi rakasta ystävää liittyy seuraamme. Ensin en tajua että he voivat olla siinä. Pikkuhiljaa, kun toivun täydellisestä yllätetyksi tulemisesta minuun iskee niin voimallinen lämmön tunne, että itku pääsee. He ovat halunneet tulla sinne minun vuoksi, minua juhlistamaan. 

Vaikka luottokortit ovat pian tapissa ja olo on köyhä, olen niin rikas. Minulla on käynyt uskomaton onni elämässä, että minulla on niin ihania ystäviä olemassa. Ja vaikka kaikki heistä eivät päässeet eilen Monacoon, olitte hengessä mukana. Rakastan. Imen tästä voimaa ja virtaa suoniini ja tunnen kuinka hehkun. 

Kiitollisuus. Olen sen sanonut ennenkin. Se on ilmaista. Mitä sitten vaikkei ole Pradan laukkua heilumassa olkapäällä tai Guccin korkkareita täydellisesti pedikyroiduissa jaloissa.

The truth is. The only things in life which make you rich are the things you cannot buy. Muistakaa. Elämä on ihanaa. Ja ne kaikkein tärkeimmät asiat elämässä eivät maksa mitään. 

Gratuite.

La vie est formidable.