En tiedä miksi tai noh, tiedän mutta jätän sanomatta miksi pohdiskelen tänään meidän ihmisten erilaisia katseita ja sanomaa, mitä silmämme sielultamme välittävät, koska tämä vanha klisee "silmät ovat sielun peili" pitää niin kovin hyvin paikkansa.
Pidin aina ennen tai vielä joskus nykyäänkin pidän itseäni pinnallisena ihmisenä, joka sortuu toisten arvosteluun ulkoisten seikkojen vuoksi. Ei kokoon, ulkomuotoon tai ulkoisiin ominaisuuksiin liittyen vaan enemmänkin siksi, jos näen, että katseeseeni vastaa tyhjyys. Tai välttämättä se ei ole tyhjä kaikille, minua se ei vain kosketa. Aika pitkälti tässä iässä aistii toisesta ihmisestä ja hänen katseestaan jo haluaako jatkaa syventävää keskustelua vai ei. Silmät. Niihin huomio kiinnittyy minulla ensimmäiseksi.
Toisinaan sieltä heijastuu pelkkää välinpitämättömyyttä, itsekeskeisyyttä, ikävä sanoa tyhmyyttä tai yksinkertaisuutta. Pahinta minusta on se, jos sieltä ei heijastu sielukkuutta, tunnetta, myötäelämisen kykyä ja välittämistä. Pelkkää kuorta.
Vain harvat enää kolahtavat. Siis silmät. Joihin katse yhä uudelleen hakeutuisi. Johon haluaisi upota ja haluta kuulla lisää juuri tämän ihmisen tarinasta. Silmät, joita vaan haluaisi tuijotella. Joista heijastuisi ne kaikki asiat takaisin, joita elämäänsä kaipaa.
Ihmiset osaavat pelata erilaisia pelejä. Hämätä, kätkeä eivätkä halua päästää lähelleen.
Silmät. Huomaa kuinka ne heijastavat kulloinkin vallitsevia tuntemuksia. Ilosta ja onnellisuudesta ne säihkyvät. Surusta ja tuskasta ne samentuvat. Itkusta ne punertuvat. Haaveillessa muuttuvat utuisiksi.
Silmät kertovat totuuden, kun niihin osaa ja uskaltaa katsoa syvään. Silmät ovat Sinun peilisi. Katso ja mieti tarkkaan mitä ne kertovat sinusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti