Hädin tuskin tässä on ehtinyt reissun jälkeen tavarat purkaa laukusta, kun taas mennään. Istun yksin terassilla, Raumalla ja nautin ilta-auringosta ja lasillisesta kuplivaa. On pöllämystynyt olo. Olen juuri muutamaa tuntia aiemmin tehnyt asuntotarjouksen, joka on hyväksytty. Se viimeinen konkreettinen askel tällä taipaleella on nyt otettu. Minä oikeasti muutan pois yhteisestä unelmieni kodista.
Kaksi yötä sitten minua ahdisti. Heräsin hirveään painajaiseen. Tuskailin aamuun asti pelkojeni kanssa. Miltä minusta tuntuu, kun oikeasti viimeisen kerran suljen tuon oven. Miltä minusta tuntuu, kun luovutan avaimeni. Tällaiset ajatukset aamuyöllä, väsyneenä eivät ole, voin sanoa, kovin helpottavia ainakaan.
Tänään oloni on jännä. Olen samanaikaisesti iloinen, jännittynyt ja haikea. Kahdeksantoista vuotta meni tätä elämää. Nyt se päättyy ja perheemme siinä muodossa lakkaa olemasta. Suru on ollut kunniavieras kodissamme jo liian kauan. Sille en enää anna jalansijaa. Ajattelen näitä vuosia ja koettuja asioita kiitollisuudella, en katkeruudella enkä vihalla. Olen saanut kokea paljon. On tapeltu, oltu eri mieltä. On myös rakastettu ja saatu upeat elämät alulle. Kaikessa on aina jotain kaunista, jos on rumaakin. Se on elämä. Ja siitä on tehtävä itsensä näköinen. Jokainen päivä voi olla viimeinen.
Siitä on saatu taas konkreettisia todisteita niin eilen kuin tänään. Toinen tarinoista päättyi äärimmäisen surullisesti ja traagisesti ja vaikka kyseessä ei ole minulle läheinen, se koskettaa, kun pienen lapsen elämä päättyy ennen kuin se oikeastaan ehti alkaakaan. Osanottoa on vaikea ilmaista tällaisella hetkellä.
Toinen tarina päättyi onneksi onnellisesti. Mutta se pelästytti, kun olin itse siinä tilanteessa mukana. Se todisti sen, että jokaisen tulisi käydä ensiapukurssit. Koskaan ei tiedä milloin niitä taitoja tarvitaan. Onneksi enkelit eivät halunneet isääni vielä luokseen.
Mietin hassuja asioita. Mietin mm. tänään sitä miksi aikanaan valitsimme hääbiisiksemme Whitney Houstonin I will always love you -kappaleen. Sehän kertoo eroamisesta? Ihan kuin sillä nyt olisi merkitystä. Oliko kohtalomme jo sinetöity silloin?
Minun on pakko kuunnella ne sanat. Yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni, mutta keskityn tiehen ja peltojen uskomattomaan vihreyteen. Määränpää siintää jossain suoran tien päässä. Ajan sitä kohden. Me molemmat ajamme, vain eri teitä tästä
" I hope life treats you kind. And I hope you'll have all you've dreamed off. I wish you joy and happiness but above all this I wish you love..."
Elämä 💖
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti