tiistai 29. joulukuuta 2020

Melkoinen vuosi tuo 2020...

Vuosi on tulossa päätökseen eikä hetkeäkään turhan aikaisin. Tämä vuosi on taatusti ollut jokaiselle meistä raskas mitä moninaisimmista syistä, joita tämä eriskummallinen, tilanteet päälaelleen hetkessä heittänyt Covid-19 nyt vain toi tullessaan. Silti - tästäkin on selvitty ja nyt näyttää jo valoisammalta monellakin tavoin, kun rokotukset ovat alkaneet ja voimme kenties pian kuvitella elävämme taas "normaalia" elämää. 

Aina meiltä ei todellakaan kysytä, olemmeko valmiita muutokseen, vaan meidät sysätään siihen. On olemassa sanonta, että vain vahvimmat selviytyvät, mutta siitähän ei ole kyse. Vaan enemmänkin on kyse siitä, että voittajina selviytyvät he, joilla on kyky mukautua paremmin muutokseen. 

Näin vanhan vuoden päättyessä ja uuden vuoden kynnyksellä minulla on usein  ollut tapana tehdä oma tilinpäätökseni runon muodossa, enkä aio poiketa siitä nytkään. So bare with me. Näiden sanojen myötä toivon ihan jokaiselle onnellista ja parempaa Uutta Vuotta 2021! 


Mihin ihmeeseen kuluu vuodet nää, taas yhden loppu lähellä häämöttää. On aika tilinpäätöksen, mitä toikaan tuo vuosi 2020 etehen. Ei taatusti tiennyt vuosi sitten kukaan mitä se meille toisikaan.

Vuodenalun upea Thaimaan loma,  kristallinkirkas meri ja lämpö soma, pyyhkiytyvät mielestä kuin muistikuvat viinasta, kun virus valloilleen pääsi Kiinasta ja maailma sai esimakua tulevasta piinasta.

Olin juuri ehtinyt iloita töistä uusista, kumppanikuvioista, mielettömistä mahdollisuuksista. Yrittäjän maaliskuu näytti jo lupaavalta, tulevaisuus hienolta ja kirkkaalta. Oli kalenteri jo aika buukattu, joitakin uusia caseja jo myöhemmällekin tuupattu. 

Sitten koitti puolikuu, alkoi aika aivan muu. Yhdessä yössä se tapahtui. Lähes kaikki työt vain peruuntui. Tyhjeni kalenteri, katosi rahat. Jäi vain epävarmuus tulevasta ja pelot pahat. Koko maailma notkahti polvilleen, moni yrittäjä siinä samalla kontilleen.

Keväällä tuli tehtyä aikamoinen digiloikka, kun sanottiin kaikille lähivalmennuksille ja tapaamisille vain heippa ja moikka.  Teamsit, Skypet, Meetsit ja Zoomit - tulivat tutuiksi kaikki virtuaalibuumit. Pahimmillaan taisi olla yhdeksän tuntia etäpalavereita yhteen menoon, kun yritettiin saada itsemme edes hieman etukenoon. 

Hirveä oli se uuden työn ja oppimisen määrä, vaan yhtälö oli yrittäjälle hieman väärä. Ei siitä asiakasta voinut laskuttaa, vaikka aivot öisinkin ylikierroksilla raksuttaa. Ympäripyöreitä päiviä siis, hämärtyi rajat työn ja vapaa-ajan siis. Verkkarit ja villasukat jaloissa vaan kotona hyörin, kun koneelta toiselle - makkarin ja keittiön väliä päivät pyörin.

Ei kesäkään kauheasti helpotusta oloon tuonut, kun korona hetkeksi hellitti, ei se lomaa yrittäjälle suonut. Oli pakko vaan jaksaa painaa, kun pankki uhkaili jo, että pitäis alkaa taas maksaa lainaa. 

Nipin napin sitä sinnitteli, uskoaan ja toivoaan kannatteli. Välillä ahdistus meinasi tyystin mielen vallata ja oma mieli maahan yrittäjäparan tallata. Syksyn tullen olikin uupumus jo hyvin lähellä, onneksi voimani mun kulki matkaani vierellä. Antoi voimaa, tukea ja luvan itkeä. Kuunteli, ymmärsi, jaksoi silti olla sanomassaan sitkeä. "Olet vahvempi kuin kukaan muu, seisot myrskyssä vankkan kuin tammipuu. Et voi nyt luovuttaa, selviät mistä vaan. Vaikka joskus huojuttaa, olemme tiimi, vaikeudet ain' kanssasi jaan."

Kaiken tämän keskellä, hetken elämä näyttäytyi hellänä. Kysyit Tähkän biisin aikana, olisinko sun morsian ensi suvena. Niinpä kihlat vaihdettiin, kyynelsilmiä elokuun yössä kuivattiin. On rakkautemme kestänyt jo monet vaiheet, isommat myrskyt ja pienemmät laineet. On terävimmät kulmat hioutuneet, isoimmat kuprut tasoittuneet. Nyt seesteisin ja onnellisin mielin, tulevaisuuttamme jo mietin. 

Koskaan ei tiedä vielä minne se meidät kuljettaakaan, tai mitä kaikkea tuleva aikaansaakaan. Sehän näissä kaikissa vuosissa on aina ne ihmetyksen aiheet, kun tuo ne eteemme odottamattomat ja yllätyksellisetkin vaiheet. Siksi otan kiitollisuudella kaiken vastaan taas vuotena uutena, lupaan käyttää annetut hetket elämäni tilaisuutena. Toivotaan, ettei korona enää kurita meitä, tai maailma muuta lokaa eteemme heitä.

Muista kuitenkin aina tämä, on vain yksi elämä. Tee se sellaiseksi kuin haluat, niin et katkeruuden luuta kalua.

Ja kun kello Uuden Vuoden yöllä tasan kaksitoista käy, ja vaikkei taivaalla tähtiä näy, toive kiihkein ja hartain sä taivaalle esitä, niin mikään ei ensi vuonna tätä unelmaasi vesitä. Enkelit tarttuvat viesteihin näihin, ja tallentavat unelmamme tähtien päihin. Ne käyköön kaikki toteen teille, vuodesta 2021 tulkoon vuosien vuosi kaikille meille.


Kiitos rakkaat! Olette tärkeitä <3 





keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Rakasta mua.

Virke. Vain kahden sanan mittainen. Silti siinä kiteytyy todeksi kaikki. 

Perustarpeemme. Ikävuosista tai kokemastamme riippumatta. Rakasta minua. Sellaisena kuin olen. Hyväksy minut. Näe minut. Läpikotaisin. Niin, että tunnet minut päästä varpaisiin. Ja silti - edelleen ja kaiken senkin jälkeen. 

Behmin sanat koskettavat. Haikea melodia pureutuu kiinni ihoon ja nostaa käsivarsien karvat pystyyn. Tässä on totuus. 

 "Osaan olla hiljaa ja huutaakin 
Osaan vähän ranskaa ja paljon muutakin 
Kuka osaa kuulla kun sanat kadotin 
Voiko joku tuntea mut päästä varpaisiin 

Ei kukaan kysy koskaan miten mä voin 
Enemmän kiinnostaa miten mun laulut soi 
Mut onhan mussa paljon, paljon muutakin Jos kysyisit niin saisit kaiken päästä varpaisiin 

Mä haluun tuntee kaiken mitä sussa on 
Tilanne on vaikee mut annan suunvuoron 
Sä saat pitää kiinni mistä tahdotkin 
Jos pidät mustakin aina päästä varpaisiin 

Mä tarviin joskus aikaa etten sanois vaan 
Mut sanat sai jo aikaan paljon pahempaa 
En tarkoittanut lainkaan mitä sanoinkin 
Nyt katuu mussa aivan kaikki päästä varpaisiin 

Ei auta selitellä vaan koittaa muuttua 
Turha eritellä syitä joista suuttua 
Aion pyytää anteeks ja sitä antaakin 
Jos joku hyväksyisi kaiken päästä varpaisiin 
 
Mä oon tosi hellä mut joskus kuitenkin 
Avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin 
En lähelleni päästä ja siitä johtuukin 
Kukaan ei voi tuntea mua päästä varpaisiin 

Mut yli kaiken haluisin 
Et joku tuntis mut päästä varpaisiin
 
Viimeisten kappaleiden haikea kaipuu riipaisee. Sen aitous huutaa suorastaan rivien välistä. Tarve, toivo, pelko. Tunteet käyttäytymisen takana. Miksi aina näin käy? Miksi en uskallakaan antautua? Pelko ajaa toisen pois, vaikka sitä eniten toivoisi. 

Ihminen. Niin kummallinen tunteineen. Silti niin inhimillinen.Jokaisella meistä loppujen lopuksi samanlaiset tarpeet. 

Jään pohtimaan. Voiko sitä oikeastaan kukaan koskaan tunteakaan toista päästä varpaisiin? Entä, jos antaa silti vaan mennä. Onko mitään hävittävää? 

Ja muistattehan sanoa sen myös läheisillenne - puolisolle, ystäville, lapsille, sisaruksille, vanhemmille? Joka päivä. Rakastan sinua. Juuri tuollaisena kuin oot. 

ps. Jos ette ole vielä katsoneet Yle Areenasta ruotsalaista 6-osaista TV-sarjaa "Älska mig", suosittelen katsomaan. Liippaa tätä aihetta hyvin läheltä ja hienoja hahmoja kipuineen ja pelkoineen. Samastuttavaa ja sulostuttavaa. Jaksamista marraskuuhun, pus.Muistakaa rakastaa!

torstai 5. marraskuuta 2020

Kadehditko joskus menestyjiä?

On taas se aika vuodesta, kun etenkin keltainen lehdistö mässäilee näillä otsikoilla: "Katso kuka julkkiksista tienasi viime vuonna eniten? "Tarkista alueesi verokuningas" "Katso kuka ylsi miljonääri-kerhoon" jne. Myönnän, olen itsekin joskus sortunut kurkkimaan tuttujeni palkkatietoja, mutta en kadehtiakseni, vaan enemmän uteliaisuuttani. Olen halunnut tietää, paljonko esimerkiksi ihailemani esikuva alaltani on ansainnut, jotta voin asettaa oman rimani. Jotta tiedän mihin voin pystyä, koska joku toinenkin on siihen kyennyt. Myönnän toki joskus sen pienen kateudenkin piston iskeneen kuin pienen tikarin lailla. Miksi minä en ole syntynyt kultalusikka suussa ja perinyt jättiomaisuutta, jonka pääomatuloilla voisin elellä huolettomammin? Tai jos olen nähnyt, että joku kollegani on yltänyt 100.000 ylittäniden joukkoon, on hetkellisesti pieni kateuden pistos häivähtänyt takaraivossani. Miksi hän, mutta en minä? Kuitenkin totuus on...
että hyvin harvoin niinä hetkinä pysähdymme tähän ajatukseen.Hyvin harvoin kykenemme suomaan ajatuksia sille, mitä jollekin tasolle pääseminen vaatii? Tai mitä menestyksen eteen joutuu tekemään? On se sitten rahallista korvausta menetetystä vapaa-ajastamme, tai muunlaisia ponnisteluita, joita teemme kunnianhimomme ajamina. Jokainen menestyvä ja menestyksestä haaveilevakin tietää, että jos se olis helppoo, kaikki tekis niin. Eikö? On niitä satumaisen onnekkaita Hannu Hanhiakin, jotka sattuvat vain osumaan oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan ja se siivittää heidät tähtiin. Tai voittaa lotossa. Luulen, että molemmat ovat yhtä todennäköisiä eli niiden varaan ei juurikaan kannata laskea, mikäli mielit tavoitella kuun sijaan niitä tähtiä. Kateudesta kuitenkin puhutaan aivan liian vähän, koska loppu peleissä, sehän on loistava tunne. Se kertoo enemmän sinun alitajuisista toiveista ja unelmista, kuin moni muu tietoisesti itsellemme asettama päämäärä. Jos huomaat tuntevasi kateutta arkisissa tilanteissa tai saavutettavissa olevista asioista (en siis tarkoita nyt huipputaitavan viulistin tai huippu-urheilijaan kohdistettua kateutta, koska se ainakin meille keski-iän kynnyksellä tai sen ylittäneille alkaa olla jo saavuttamattomissa olevia unelmia..), tulet tietoiseksi niistä asioista, joista kenties unelmoit tai joissa koet, ettet täysin ole vielä siinä pisteessä, mihin haluaisit päästä. MUTTA - ja nyt tulee se mutta - se ei suinkaan tarkoita sitä, ettetkö voisi sinne päästä. Eli käännäkin katseesi sen sijaan hieman häpeillen itsellesi myöntämästä kateuden tunteesta kohden sitä tietoista valintaa, mitä kateutesi kohde tekee /edustaa/ osaa, josta sinäkin haluaisit nauttia ja päästä osalliseksi? Sen jälkeen on huomattavan paljon helpompaa tehdä näkyväksi se kuilu - ero, joka erottaa sinun nykytilasi tästä kadehtimastasi tavoitetilasta. Ja kas - saatatkin havaita, että se kuilu ei olekaan niin iso, kuin ehkä alun perin olet itsesi antanut uskotella. Kuulostaako hankalalta? Annan esimerkin. Huomaat kadehtivasi sitä kollegan palkkaa, joka on kivunnut yli 100.000, mutta omasi ei vielä tämän riman yli yllä. Paljonko puuttuu? Paljonko ero tekee kuukautta kohden? Mitä sinun pitäisi tehdä eri lailla jokaisena kuukautena, että saavuttaisit erotuksen? Saatat huomata, että tällä tavoin pilkkomalla kuilun pienemmäksi, se ei olekaan liian leveä hypätäksesi sen yli. Tai, jos kadehdit saman ikäistä ystävääsi, joka on huippuiskussa ja jaksaa juosta vielä puolimaratonin, josta sinä vain haaveilet. Jos jalkasi ovat yhä kunnossa, niin kurkkaapa huvikseen millaisia ohjeita eri juoksukoulut antavat tähän? Rapakuntoinenkin juoksee puolikkaan jo reilussa puolessa vuodessa, jos on valmis harjoittelemaan intensiivisesti sitä varten. Niin. Nyt ymmärrätte tuon kuvan merkityksen. Jokainen meistä haluaa menestyä, kunnes tulee tietoiseksi siitä mitä se menestys vaatii. Olenko valmis tekemään 12h työpäiviä joka päivä ensi vuoden, jotta yltäisin haluamalleni palkkatasolle? Tai olenko valmis juoksemaan 4-5 päivää vkossa alati kasvavia lenkkimatkoja, pysähtyä rukkaamaan ruokavalioni ja palautumiseni oikein, tekemään kuntosali- ja oheistreenejä jne.? Mutta ei se mahdotonta ole. Jokaisesta meistä on myös siihen. Anna siis kateudellekin tilaa ja katso mihin suuntaan se osoittaa. Loppu on itsestäsi kiinni.

torstai 22. lokakuuta 2020

Välittäminen & viitseliäisyys - ne eivät maksa mitään

"Oikeat ystävät eivät lähde luotasi silloin, kun sataa. He seisovat vierelläsi ja pitelevät sateenvarjoasi" Tämä kolahti tänään. Ihan kuten rakkaus ja parisuhdekin, ystävyyskin näyttäytyy totena sanojen lisäksi tekoina. Kiireenkin keskellä lähetetty viesti: "Miten jaksat? Mitä Sinulle kuuluu?". Puhelinsoittona. Vaikka halaus-emojina, jos muuhun ei sillä hetkellä riitä paukut tai aika. Tai vaikka lenkkiseurana. Tarjoutua tulemaan tueksi. Me ihmiset olemme monesti niin itsekeskeisyyden kuplassamme, että muistamme lähimpiämme vain niinä hetkinä, kun me itse seisomme siellä sateessa ja huomaamme, ettei kukaan olekaan pitelemässä sateenvarjoa vierellämme. Jaetut murheet, olkapää johon nojata, korvat, jotka kuuntelevat - joskus ei tarvitse muuta. Ei tarvitse ratkaista ongelmaa, riittää, kun voi helpottaa toisen olotilaa. Yksin ja pimeässä mörötkin tuntuvat suurilta, esteet ylitse pääsemättömiltä. Välittäminen ja viitseliäisyys - niistä tuntuu olevan tänä päivänä huutava pula. Niin työpaikoilla, asiakaspalvelutyössä kuin kotona parisuhteessa, ystävien tai perheenjäsenten kesken. Välittäminen ja viitseliäisyys lähtevät meistä jokaisesta ja jokainen meistä kykenee siihen - jos haluaa. Ne ovat asioita, jotka eivät maksa mitään - paitsi vaivan. Tekoja, joita tehdään, kun kukaan ei käske tai erikseen pyydä. Olen aina pyrkinyt olemaan ihminen, joka antaa. Koska givers gain, right? Aina en ole onnistunut täysin, myönnetään. Omakin ego ja vauhti ovat sokeuttaneet silmiäni, pitänyt itsestäänselvyytenä, että se sateenvarjo on siellä, kun tarvitsen. Olenko aina muistanut itsekään kysyä tai tarjota sitä toiselle? Opin. Ja yritän. Siksi joskus pieni kaiherrus hiipii sisälleni. Vahvatkin tarvitsisivat toisinaan tukea. Meilläkin on sadepäiviä. Ole tänään sinä se, joka soittaa yksinäiselle tai kysy lähimmältäsi "Miten sinä voit? Voitaisko nähdä? Haluatko, että kuuntelen vuorostani sinua?" Koska vaikka sataisi, värit muuttuvat.

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Vanhenemisen vääjäämättömyys

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jostain joutuu luopumaan, jotain saa tilalle. Mutta onko vanhenemisessa sittenkään niin? Vai onko se loppupeleissä vain pelkkää luopumista? Siksikö ikääntymistä ja vanhenemista karsastetaan? Naisena varsinkin, kun lähentelee sitä neljän ja viidenkymmenen välistä rajapyykkiä, huomaa ajattelevansa yhä enenevissä määrin vääjäämättä lähestyviä vaihdevuosia. Ovatko pian parhaimmat seksuaaliset vuodet historiaa? Hiipuuko halut vääjäämättä? Samassa suhteessa, kun kilot alkavat kertyä vyötärölle aineenvaihdunnan hidastuessa. Unen laatu huononee, hiukset, kynnet, iho - kaikki heikkenee estrogeenin vähentymisen myötä. Itkuisuus, ärtyisyys, jopa aggressiivisuus lisääntyvät ja PMS-oireet pahenevat, kun hormonit heittelevät. Tuntuu kuin isosta osasta naiseutta joutuisi pian luopumaan ja antautumaan jollekin sellaiselle minkä olemassaolosta ei tiedä, mutta jonka pelkää olevan jotain sellaista mikä muuttaa minua sellaiseksi, jollainen en kenties haluaisi olla. Juuri kun on ehtinyt seestyä ja alkanut nauttia siitä itseydestä, joksi on muovautunut edellisten ikä- ja muiden kriisien jälkeen. Ja joku sanoo vielä, että elämä naisena on yhtä juhlaa. Jotenkin on alkanut tuntua, että se on pian yhtä luopumista. Ehkä tähän kaikkeen aavistuksen haikeaan ikävaiheeseen on johtanut myös se, että on joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että omat lapset itsenäistyvät liian kiivasta tahtia. Että ei ole enää se, joka on tärkein tai jolle kerrotaan salaisuudet, vietetään yhdessä aikaa tai ollaan. On ollut hyväksyttävä, että ei tunne enää omaa lastaan niin kuin joskus tunsi, vaan hän on noussut jo puolittain omille siivilleen ja on aivan hetkien kysymys, koska ne siivet ottavat lopullisesti tuulta alleen. Se kuuluu tähän ikään lohduttavat muut öidit, joiden lapset ovat vastaavan täysiikäisyyden kynnysvaiheen eläneet. Ja varmasti äidillä ja tyttärillä se pesäeron tekeminen on vielä konkreettisempaa, mutta on se haikeaa. Luopumista jälleen.
Huomaan tirauttavani pienet aamuitkut, kun kuulen tarinan radiossa, jossa isä laulaa iltaisin lapsilleen Päivänsädettä ja menninkäistä. Niin minäkin tein ja rapsuttelin pienet uniset pörröpääni uneen. Toisinaan umpiväsyneenä ja arvostamatta niitä hetkiä lainkaan. Nyt maksaisin pienoisen omaisuuden, jos pääsisin edes hetkeksi tuohon hetkeen vielä. Silittämään tuhisevaa lastani, joka ei häätäisi kättäni pois. Niin. En ole keksinyt nyt yhtään mitä olisin saanut tässä vaihtokaupassa tilalle? Vanhenemisen vääjäämättömyyden edessä näen vain ne luopumisen ennusmerkit niin vahvoina. Ja tiedänhän minä. Elämä on juuri niin rikasta kuin sen kuuluukin ja miten siihen asennoituu, mutta tosiasioita sen edessä ei pääse karkuun. Se tuijottaa vastaan peilistä joka päivä. Tai konkretisoituu ähinänä, kankeutena, kipuiluna siellä missä ennen ei edes huomannut vaivaisuutta. Milloin elastisuus kaikessa katosi ja tilalle tuli tämä outo jäykkyys tai eri puolilla kehoa hämmennystä aiheuttavat pikkukrempat? Vitsinä voi heittää, ettei urheilija tervettä päivää näe, mutta sille ei edes itse jaksa nauraa. Tiedän, aina voisi olla huonomminkin eikä tästä ollut tarkoitus tulla mikään valitusten virsikirja. Vaan enemmänkin hämmentynyt pohdinta siitä, miten kaikki muuttuukaan ja niin nopeasti ettei sitä edes huomaa. Enkä ole ihan varma olenko aivan vielä kaikkea valmis hyväksymään. Oletteko te? Kertokaa minulle, että tiedän ja osaisin olla kiitollisempi. Mitä te olette saaneet tilalle? Vai lähdenkö suosiolla vain taistelemaan itseni kanssa tuolle hyväksymisen tielle. Että tätä se nyt on. Vai onko minulla vain vaivunpa-tässä-nyt-itsesääliin-päivä? Kiitos ihanat. Kun olette siellä. Tiedän, etten ole yksin tässä(kään) venheessä.

lauantai 5. syyskuuta 2020

"Mä en pelkää tän elämän eessä"

Viime aikoina huomaan seilanneeni hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa ja mietteissä. Toisinaan huomaan ihan hirveästi käyttäväni aikaa siihen, että mietin mitä muut minusta ajattelevat. Pitävätkö he minusta oikeasti vai teeskentelevätkö? Arvostavatko he osaamistani vai pitävät minua vain tyhjänpäiväisenä tai vielä pahempaa - tyhjäpäisenä? Ihastuvatko ihmiset persoonaani vai inhoavatko? Ja toisinaan on päiviä, jolloin minulle on aivan sama mitä muut minusta ajattelevat. Tiedän kuka ja mikä olen ja missä ja miksi olen hyvä. Ja niinhän se pitäisikin olla. Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla ei pitäisi olla isoa painoarvoa ainakaan siihen millaisena itsensä näkee ja kokee. Vaikka ihailen ihmisiä, jotka lukeutuvat aina tähän jälkimmäiseen, itsevarmempaan porukkaan, salaa mietin, että voiko kukaan olla täysin immuuni muiden mielipiteille? Koska väkisin tulee tilanteita vastaan, jotka aiheuttavat mielipahaa tai tulee loukatuksi jonkun taholta ja sitä reflektoi itseään, mikä toisaalta toisen käyttäytymisen tai oman tunnereaktion siihen aiheutti. Samalla myös pohdin sitä, että jos koskaan kenenkään mielipiteillä sinusta itsestäsi ei ole merkitystä, niin eikö se kuulosta aika ylimieliseltä? Jopa narsistiselta? Minulla on aina ollut kova miellyttämisen ja huomioiduksi ja ennen kaikkea pidetyksi tulemisen tarve. Luokanvalvojat, opettajat, esimiehet, arvostetut kollegat - kuka milloinkin on ollut se, jonka huomiosta ja arvostuksesta olen tiedostamattakin kisannut. Mutta vielä enemmän kuin tämä piirre minussa, sen myöntäminen - jopa itselleni on hävettänyt minua. Ja jotenkin häpeän sitä yhä. Koska yhdistän sen epävarmuuteen, huonoon itsetuntoon, huomionnälkään - tunteisiin, jotka eivät mielestäni sovi vahvalle, itsensä kanssa sinut olevalle järkevälle aikuiselle, jollaiseksi valtaosin itseni tunnenkin ja myös jollaisena haluan muiden minut näkevän. Tämä ristiriitaisuuden kehä kuljettaa minut aina siihen samaan pisteeseen. Mitä se kaikki kertoo minusta? Miksi koen tarvitsevani muiden ihmisten mielipiteitä tai pidetyksi tulemisen tunnetta kokeakseni itseni arvokkaammaksi tai paremmin kelpaavaksi? Vai onko se jotain muuta? Ulkopuolelle jäämisen pelkoa? Itseluottamuksen puutetta? Sinänsä tämä taustalla oleva tunne - tulla kuulluksi, nähdyksi, arvostetuksi - on meihin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka on meissä kaikissa syntymästämme lähtien - vauvasta vaariin, koska se on ollut elinehtomme. Jo pieni vauva haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi (jo siksikin, ettei selviäisi ilman huolenpitoa)mutta myös kokeakseen turvallisuuden tunnetta. "Tunne siitä, että ei ole tullut nähdyksi, voi järisyttää ihmisen henkistä hyvinvointia missä tahansa vaiheessa elämää. Nähdyksi tulemattomuus voi aiheuttaa hyvin kivuliaita tunteita, jotka saattavat laskea itsetuntoa ja viedä luottamuksen omiin kykyihin sekä siihen, että on tärkeä ja arvokas" sanoo Terveystalon johtava psykologi Tuija Turunen. Kun pysähdyn tähän, ymmärrän paljon paremmin sitä, miksi tällekin tunteelle pitää antaa tilaa ja ymmärtää oman käyttäytymisen ja tunteiden juurisyyt. Kaikilla meillä on omat kipupisteemme ja epävarmuutemme. Tiedättekö mikä vanhenemisessa on hienointa? Minusta se on se, ettei pelkää myöntää olevansa vielä ihan kesken. Monessakin suhteessa. Myöntää omia heikkouksiaan ja kipupisteitään - jopa näyttää niitä. Olla häpeilemättä niitä. Koska on ymmärtänyt, että jokaisella meistä on omat kipupisteemme. Ja jokaisen meistä matkamme on ainutlaatuinen ja -kertainen. Kasvamme kukin, muovaudumme itseksemme, kukin eri tavalla ja eri aikaan. Eivätkä kaikki pääsee lähellekään samaa lopputulosta kuin toiset. Ellei ole rohkeutta kohdata niitä omia kipupisteitään ja pureksia niitä pieneksi. Niin - siksi varmasti ärsytän niin monia. Olen monen mielestä liian itseriittoinen. Vaikka ei se sitä ole - jopa päinvastoin. Olen vaan sinut omien heikkouksieni ja kipujeni kanssa. Enkä enää häpeile niitä myöntää. Kuten Tähkäkin lauleloo: "Mä en pelkää tän elämän eessä". Sitä se on. Koska elämä kaikkine kipuineenkin on niin valtaisa lahja enkä millään malttaisi odottaa nähdäkseni kuinka paljon maailmankuvani ja oppini niin itsestäni kuin muista voikaan vielä laajentua. Matka on täysin kesken, mutta se on sen arvoista. Kiitollinen kaikista opeista.

maanantai 10. elokuuta 2020

Lomaltapaluuangsti-ihminen tässä hei...Jos kärsit samasta "vaivasta" lue nämä Top 8 vinkkiä arjen aloitukseen!


Aika moni tuntuu palailevan viimeistään tällä viikolla arkeen jo lasten koulujen alkamisenkin vuoksi. Rankan korona-kevään jälkeen tuntuu, että meitä lomalta palailevia hieman ahdistusta potevia angsti-ihmisiä tuntuu olevan muitakin kuin allekirjoittanut. On toki niitä innosta hehkuvia ja energiää puhkuviakin, mutta tämä postaus ei silloin ole sulle. Enkä tarkoita, että tämä olisi missään itsesäälissä rypemistä, vaan kuulkaas lohdutuksen sanaa - ihan normaalia. Jopa suotavaa, koska mistä se oikeastaan kertoo?

No se kertoo siitä, että loma on tehnyt tehtävänsä. Jopa tällainen suorittaka-tyyppi on päässyt irtautumaan aikatauluistaan ja uppoamaan rennon letkeään, aikatauluttomaan ja ah, niin vapauttavaan lomakuplaan, josta takaisin pinnalle kampeaminen vaatiikin ponnisteluja. Jos et tunne lomasta luopumisen haikeutta tai vapauden menettämisen tuskaa tai jopa hieman käynnistymisvaikeuksiakin, niin joko a) lomasi on ollut todella pitkä b) seisot tien haarassa ja sinun täytyy tehdä valinta miten muuttaa elämääsi, jotta siitä tulisi täydempää ja osaisit taas nauttia elämästäsi tai c) tämä nyt vaan sattui olemaan aivan paska kesä ja helkkarin hyvä, että se on ohi. Niin tai näin, väitän, että 90%:sti me kaikki hieman podemme jonkinasteista angstia juuri nyt. Kesä tuli kuin varkain tänä vuonna, koska koronakevät sotki kaiken. On ollut jos vaikka mitä muutosta ja silti saimme kuin saimmekin ihanan ja varmasti aika lailla kotimaa-painotteisen kesän. Ja hetken hengähdystauon koronastakin. Nyt sekin musta pilvi taas väijyy yläpuolellamme ja kukaan ei tiedä tulevasta. Sekin saattaa monia huolettaa ja aiheuttaa ahdistusta.

Mutta jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi koronasta sen enempää. Kokosin siis meille muutenkin (normaaleinakin vuosina) lomahaikeudesta ja duuniin paluubluesista kärsiville omat vinkkini, joiden avulla luulen selviäväni tästä tänäkin vuonna. Koska kyllähän se helpottaa - kohta kun taas tajuan, että hei - kesää on vielä(kin) jäljellä ja syksyssäkin on puolensa.

Top 8 vinkit angsti-ihmiselle arjen aloitukseen

1. Muistele mihin kesässä oikein rakastuit - oliko se vapauden tunne, lämpö, auringon kuumentamat kalliot, nukkuminen pitkään, perheen kesken pelatut korttipeliturnaukset, uiminen kesäyössä vai kenties loikoilu riippumatossa lukien romaania?
Niin tai näin - pystyt edelleenkin niitä tekemään, vaikka se vaatisikin hieman enemmän vaivaa. Kunhan vaan järjestät itsellesi hetkiä siihen. Kuumia kallioita en enää hetken kuluttua lupaa, mutta aina voit palata niihin mielikuvissasi.

2. Se onkin toinen ohjenuorani. Selaa ihania kesäkuvia ja rakkaimpia muistoja kännykästä ja varaa vaikka se kylmä rosé-viinilasillinen viereesi. Saatat melkein maistaa ihanan kesäillan ja kuulla aaltojen loiskeen, kun katselet upeita auringonlaskukuviasi.

3. Muista töissä, että maailmaa ei tarvitse saada valmiiksi heti ensimmäisellä viikolla, kun palaat töihin. Ota rauhallisesti ja anna itsellesi aikaa käynnistyä.

4. Kun suorittaja-santra meinaa ottaa vallan, muista, että sinulla on myös aina oikeus sanoa ei joko extra-töille tai riennoille ja varaa sen sijaan kalenteriisi aikaa niille perheen ja ystävien yhteisille hetkille. Tai sinulle itsellesi.

5. Varatkaa puolisosi tai perheesi/ystäviesi kanssa joku pieni reissu syksyn puoleen väliin. Vaikka lyhytkin. Kun on jotain mitä odottaa, jaksaa paremmin.

6. Haikeus ja pieni lomaltapaluuangsti ovat vain tunteita. Eli ne menevät ohi. Jos alkaa oikein kunnolla ahdistaa, on syytä pohtia mikä sen aiheuttaa ja tehdä asialle jotain. Mikään ei muutu, jos mitään ei muuta.

7. Jos et millään meinaa päästä lomahaikeudesta eroon, tee aamukampa seuraavaan lomaan. Aina se sieltä tulee. Kuten seuraava kesäkin.

8. Tartu hetkeen ja nauti myös näistä tunteista. Mitä enemmän koet haikeutta menneen kesän perään, sitä ihanamman sen tiedät olleen. Olet siis äärimmäisen onnekas juuri nyt. Muista se <3.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Aina ei tarvitse olla "leiri-ihminen". Joskus on ihan OK olla sosiaalinen erakko. Korona-ajan oppeja Vol II.


Kyllä on ollut kuulkaas vaikea tarttua koneeseen enää iltaisin tämän korona-ajan tiimellyksessä. Ennen sormeni suorastaan hinkusivat näppäimille ja palo kirjoittamiseen oli kova. Nyt joudun oikein pakottamaan itseni tähän. Liekö osuutensa asiaan näillä sadoilla Teams/Zoom/Skype tai muilla virtuaali-istunnoilla, joita viime aikoina on kieltämättä piisannut enemmän kuin sietokyky ja kapasiteetti olisivat kannatelleet.

Mikä niissä onkin niin raskasta ja kuormittavaa? Liittyykö se jotenkin siihen vuorovaikutuksen puutteellisuuteen - siihen, että meiltä jää kasvonilmeet, eleet ja vivahteet rekisteröimättä vai johtuuko se siitä, että tämä äärimmilleen tehokkaaksi trimmattu virtuaalikokousten tulva, vaan imee kaikki voimat, kun puhumme niille välkkyville nimikirjaimille siinä ruudulla. Tai se, kun yritämme kalastella ihmisten mielipiteitä ja langoilla kumisee vain omissakin korvissasi tyhminä kajahtelevat lauseet, eikä kukaan reagoi. En osaa sanoa, mutta kyllä sitä on ollut väsynyt. Välillä aivan puhki tai tyhjiin rutistettu, kun saa sen viimeisen punaisen luurin kuvan painaa siitä ruudulta. Sen jälkeen viimeinen ajatus on ollut, että otanpa nyt oman koneeni esiin ja alan runoilla tänne jotain luovan hersyvää, kutkuttavaa ja kiinnostavaa. Ei todellakaan. Kyllä se Hesarin kolumnin kirjoittaja tässä hiljakkoin oli täysin oikeassa haastaessaan, että tappaako Teams kaiken luovuuden? Ainakin näivettää ja pahasti.

Ja silti vaikka sitä on kaivannut niitä ihmis-ihmispalavereja ja tapaamisia, niin samalla huomaan luoneeni nahkani jotenkin uudelleen. Ihan kuin minusta - yltiöekstrovertti-sosiaalisihmisihmisestä olisikin kuoriutumassa jonkin sortin sosiaalinen erakko? Onpa pelottavakin ajatus. Yhtäkkiä huomaan sen, etten olekaan etulinjassa palaamassa työpaikalle tai jos tapaankin ihmisiä, huomaan, että nekin hetket väsyttävät. Joutuu taas oikein opettelemaan sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja - saatikka pukeutumaan ja laittautumaan sille tasolle, jolla aikanaan liikkui ihmisten ilmoilla. Hirveän kuormittavaa ja raskastakin.

Oletteko te huomanneet samoja piirteitä? Väitän etten olekaan yksin tämän asian kanssa. Varsinkin nyt sen huomaa, kun maailma taas aukeaa ja työpaikallekin paluu olisi periaatteessa sallittua, niin eipä siellä tunkua ole. No nyt tietysti upeat kelit houkuttavat kaikkia mökin omistajia pakoon mökeilleen vaikkei lomat vielä olisikaan alkaneet - ja miksipä ei, koska onhan se digitestaus autenttisessa ympäristössä nyt jo todistettu toimivaksi eikä bisnekset eikä maailma lakanneetkaan rullaamasta.

Mutta silti. Luulisi, että rientoihminen olisi jo hamstrannut kalenterinsa täpötäyteen erilaisia rientoja ja menoja, vaan eipä ole. On tietysti aivan ihana nähdä ystäviä ja perhettä, työkavereitakin pitkästä aikaa - en sitä sano enkä kiistä, mutta siitä huolimatta olen hämmentynyt, koska jossain koronakriisin alkushokissa kuvittelin, haaveilin ja odotin tätä päivää - koska tämä loppuu, koska palaamme taas normaaliin elämään ja kas - vaikkei se ihan normaalia olekaan, niin huomaamatta sitä onkin muuttunut ja tässä voi jo aistia, että "uusi normaali" tulee korvaamaan aiemman eli me emme tulekaan enää palaamaan siihen, mistä maaliskuun 14 päivä lähdimme. Emme yhteiskuntana, emmekä yksilöinä. Ehkä onkin ihan ok, jos huomaat itsessäsikin samoja asioita? Että sosiaalinen erakkous onkin ihan yes-juttu. Tai sitten se on ollut osa minua aina, mutta olen häivyttänyt sitä taka-alalle.



Havahduin nimittäin siihen, kun nuorimmaiseni kanssa soittelimme viime viikolla, kun hän oli unelmoimallaan heppaleirillä, ja mieliala olikin toisena päivänä vähän alavireinen. Kysyin häneltä, että mistä kenkä puristaa ja hieman avauduttuaan hän lopuksi totesi "ehkä en äiti olekaan sellainen leiri-ihminen". Niin. Hän sen sanoitti. Ja muistin omasta lapsuudestani vastaavan kokemuksen enkä minkään täysin osannut nauttia siitä ja aika moni asia ahdistikin. Vaikka oli kivaa, kun oli kavereita ja ohjelmaa ja kaikkea jännää, niin se kaikki paljous, uudet ihmiset, rytmit, jutut, ryhmäleikit ja häslinki ja kikatus oli myös kuormitusta, jonka loputtua olin itsekin huokaissut, että olipa ikävä kotiin ja rauhaan omaan huoneeseen. Lukemaan ja olemaan vain omien ajatusten kanssa. En tainnut minäkään olla nuorempanakaan leiri-ihminen. Vaikka iän myötä olen oppinut sosiaalisemmaksi, näemmä muunlaisessakin tilanteessa muovaudun ja sopeudun. Ja vaikka korona-aika ainakin hetkeksi hellittää otettaan, taidan silti jättää vähän erakkoutta elämääni. Joskus on ihan vaan ihanaa olla ja hengitellä omia ajatuksia ja väsymyksiä ulos. Erakkona itsekseen. Kunhan ne rakkaimmat läheiset ovat ihan siinä lähettyvillä. Silloin on hyvä.

Hyvää keski-kesän juhlanaikaa. Nautitaan kesästä, toisistamme ja muistetaan tehdä niitä asioita itsemme kanssa, joista Sinä nautit ja palaudut. Eiköhän me kaikki olla se tässä hetkessä ansaittu. Pus. Pitäkää huolta itsestänne ja rakkaistanne.

perjantai 22. toukokuuta 2020

Mistä tiedät olevasi keski-ikäinen? Nämä 10 kohtaa paljastavat, oletko jo kynnyksen ylittänyt...


Mietin tässä juuri, että pitääköhän minun vaihtaa blogini nimi? Tässä koronan keskellä on näet alkanut tuntua siltä, että kynnys on jo ylitetty ja tiedättekö mistä syystä sen tiedän? Ei - vastaus ei ole pelkästään se, että kun katson peiliin, joskin sekin pätee, vaan sen huomaa ihan kaikesta. Enkä ole vielä varma miten asiaan suhtaudun - iskeekö uusi kriisi vai nielenkö vain totuuden kirpaiseman katkeran kalkin ja tyydyn kohtalooni. Sillä se on vääjäämätön.

Lue nämä 10 väittämääni ja jos olet kanssani samaa mieltä (vähintään 5 kohtaa), olet ylittänyt kynnyksen myös. Tervetuloa keski-ikäisten klaaniin ja tänne kynnyksen toiselle puolen.Johan tässä keikuttiinkin kynnyksellä monta vuotta...

1. Kolotukset

Onko sinullakin tunne, että ei päivää ilman kipuja tai kolotuksia? Jos liikut, kolottaa milloin polvia, lonkkia, kyynärpäitä - you name it tai jos et liiku, niin sama juttu. Jonain poikkeuksellisena päivänä saatat jopa havahtua siihen, että tänään ei särje mikään. Onpa autuaan outo tunne sekin...Kaiketi se on sitä, että tähän ikään mennessä lähes jokaiselle on ehtinyt sattua ja tapahtua, ja nyt ne vaan alkaa huomaamaan. Ja buranaa kuluu...

2. Kankeus

Miksi sitä ei silloin koskaan nuorempana tajunnut innostua joogasta tai pilateksesta? Miksi sitä herää näihin lempeimpiin liikuntamuotoihin vasta siinä keski-iän kynnyksellä? Nyt siitä olisi ollut hyötyä. Se nöyryytyksen tunne, kun alaspäin katsova koira -asanasi muistuttaa lähinnä körmyselkäistä vanhusta ja täydellisistä soturi- ja kyyhkysasanoista voit vain haaveilla unissasi. Joskin koskaan ei ole liian myöhäistä, eli jos et vielä ole löytänyt itseäsi Yin joogatunnilta - aloita sieltä. Se auttaa saavuttamaan ainakin paremman unen, joka onkin se seuraava puheenaihe...

3. Uni

Jestas sitä unen pohtimisen määrää. Mikä vaikuttaa heikentävästi, mikä siihen auttaisi - keskeytyksettömään, syvän ja palauttavan unen määrän lisäämiseen. Ilman vessaan pomppimisia, pyörimisiä, nukahtamisvaikeuksia, (liian) aikaisin heräämisiä. Kaikki on nähty ja koettu ja mitä enemmän untaan vatvoo, sitä mystisemmän merkityksen sen saa. Kaikkea on kuulkaas valmis kokeilemaan, jotta nukkuisi edes joskus yhden täydellisen yön. Kaikki kiva on muuten kiellettyä, muuten se ei tule. Ei alkoholia, ei liian raskasta/suolaista/sokerista ruokaa liian myöhään. Ei liian kovaa treeniä, mutta jotain liikkumista kylläkin. Viileyttä, pimeyttä, äänettömyyttä. Ei stressiä(huoh), ei rahahuolia, ei huolia ylipäätään - mitään. Koska kaikki vaikuttaa. Ei liian jänniä tv-ohjelmia tai leffoja, ei kännykkää tai sinistä valoa, ei tekemättömiä töitä...Helppoa. Toimi siis noin.

4. Valittaminen

Ei päivää ilman jotain valituksen aihetta. Jostain syystä ärsyttää todella moni asia. Sää nyt ainakin. Paska talvi ja vielä paskempi korona-kevät. Onneksi kesä sentään meinaa nyt alkaa. Tosin varmaan ihan paska siitäkin tulee, kun talvi oli niin leuto. Valitusta piisaa milloin töistä, niin tehdyistä kuin tekemättömistä. Ennen kaikkea niistä. Teineistä ja niiden edesottamuksista. Rahatilanteesta, tai tilanteesta johon tarvitaan rahaa. Koska sitähän ei ole koskaan riittävästi. Mihinkään. Kaikki kuluu enemmän kuin ennen tai sitä vaan menee. Mihin? Omasta olotilasta tietenkin. Miten on väsynyt/lihonut/muuten vaan vittuuntunut - koska elämä. Nyt vaan on niin tylsää. Ja korona. Siitä vasta onkin riittänyt viime aikoina valituksen aiheita. Ihmiset, koska ne eivät usko ohjeita eikä mitään ja kuinka niin moni voi olla aivan idiootti. Itsehän ei tähän kastiin lukeudu. Osaa ihan eri lailla medialukutaitoa. Niinpä. Got the point. Se nyt vaan on tullut jäädäkseen. Valittaminen.

5. Lihominen

Kun nyt kerran päästiin vauhtiin, niin antaapa palaa. Miten niin voi yhtäkkiä vaan käydä, että yksikään vaate ei näytä päällä enää hyvältä??? Vähän kinnaa joka paikasta ja jotenkin noita muhkuroita ei ollut aiemmin, enkä kyllä tiedä mistä ihmeestä ne tuohon tupsahti. "Kyllä se on tämä hormonitoiminta kun rassaa. En ole kyllä yhtään syönyt enempää kuin ennen, nytkö tämä aineenvaihdunta on jo näin hidastunut.. Ei tarvitse kuin pullatiskille katsoa, niin jo on kilo-kaks tullut lisää"...Saaplari - kaikki kiva on kiellettyä ja kaikki ruoka-aineet alkaneet vaan turvottaa. Ihan sama miten liikut, niin kyllä kertyy ja muhkuja tulee. Elämä on.

6. Juhliminen

Jotenkin se tuli tuosta lihomisesta mieleen. Mutta onpahan vaan juhliminenkin muuttanut muotoaan. Ihan parasta on se, jos kokoonnutaan jonkun kotiin, tehdään monen ruokalajin illallista yhdessä, nautitaan hyviä viinejä, juodaan shampanjaa ja lopetetaan viimeistään kello 23.00, jotta pääsee nukkumaan. Ja ehkä se seuraava päivä ei menisi ihan harakoille. Koska krapulaa ei kestä enää lainkaan. Jos joskus lipsahtaisikin hieman yli, niin kolme päivää menee heittämällä kuuppa ihan sekaisin ja niin rättipoikkiväsyneenä, ettei kykene mihinkään. Juu, ei. Haikeana vaan muistelee niitä aikoja, kun kykeni kumoamaan pari mustikkashottia, Hotshottia, yhden salmarin ja kylkeen vähän sidukkaa, valvomaan aamu neljään ja seuraavana päivänä freesein silmin pystyi lähtemään jumpalle. Nyt jos näin tekisi, niin silmäpusseillekin kasvaisi silmäpussit ja salille voisi haaveilla pääsevänsä kenties viikon päästä...Akoholia muuten tuollaisen retken jälkeen tuskin nauttisi moneen kuukauteen. Pitäisköhän kokeilla? Loppuisi se tämä keski-ikäinen kalliiden viinien sofistikoitunut viikonlopputissuttelu.

7. Parisuhde

Aika moni meistä on jo toisella kierroksella. Ne, jotka eivät ole, ovat meidän muiden silmissämme urheita sotureita ja melkoisen sinnikkäitä taistelijoita. Koska kaikilla on jotain kökköä kohdalleen kertynyt. Keski-iän kynnyksen ylittäneet eivät edes kerskailumielessä väitä kenellekään, että jokin suhde voisi olla täydellinen. Mutta niissäkin voi selviytyä. Ne jotka eivät, saattavat kyllä olla onnellisempia liitoisaan, kuin ne, jotka eivät ole ko.virhettä tehneet ja ottaneet opiksi. he eivät välttämättä tiedä mitä eroamisen tuska ja suru voivat olla ja toisaalta miten kääntävät kantapääopit viisaudekseen. Kaikki eivät opi silti. Mutta parisuhde tai ei, jokainen keski-iän kynnyksen ylittänyt tietää kyllä jo mitä tahtoo ja mitä ei. Ja osaa tuoda sen ilmi. Itseään arvostaa liikaa. Ei tyydy, eikä pidäkään.

8. Seksi

No pakkohan siitäkin on puhua. Koska siihenkin kuuluu niin paljon muuta kuin aiemmin. Jostain kumman syystä tuntuu, että silläkin saralla tulee ihmeellisiä juttuja eteen - enkä tarkoita pelkästään fyysisiä muutoksia. Toki niitäkin väistämättä. Itse kullekin. Jos vaikka tietääkin jo mitä tahtoo ja millainen on, eikä osaa edes hävetä enää niin paljon kuin nuorena - ei edes niitä muhkujaan, niin johan sitten jotain muuta marssii eteen. Tai aina ei ota edes eteen. Enkä tarkoita välttämättä kirjaimellisesti. Vaan kaipaa sitä fiilistä, hetkeä, yhteyttä ja pelkkä tarpeiden tyydyttäminen ei olekaan enää se juttu. Läheisyyskin antaa paljon. Ei ole niin kiire. Kiihkeyttäkin löytyy, mutta sekin muuttaa muotoaan. Jännä laji. Niin pitkissä kuin vähän lyhyimmissäkin suhteissa. Jokaisessa on omat mausteensa, mutta tätä hetkeä leimaa se, että osaa sanoa myös ei. Jos osaa sanoa kylläkin. Ja näyttää tietä, miten haluaa, että kosketetaan. Koska minä olen arvokas sellaisena kuin olen ja haluan silti tuottaa sille toiselle tärkeälle nautintoa. Seksi on saanut svyällisempiä sävyjä ja se on hienoa se.

9. Jatkuvuus

ne meistä, joilla on lapsia, näemme jatkuvuuden edessämme. Tajuamme yhtäkkisesti, että meidän pienemme eivät ole pieniä. Heillä on omat unelmansa, tavoitteensa, tärkeytensä ja tekemisensä. He ovat muovautuneet tai muovautumassa yksilöiksi, joihin meillä ei ole enää niin paljon sananvaltaa. Meidän on pian aika päästää irti tai ainakin hieman höllentää. He hakevat nyt tuulta siipiensä alle ja se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Sitä saattaa yks kaks havahtua haikeuden tunteeseen, johonkin sellaiseen ikävään, josta ei aiemmin ole tiennyt. Johonkin sentimentaaliseen, jossa kaipaa jotakin, minkä on iäksi menettänyt. Paitsi muistot, mutta vaikka niihin voikin palata, ne eivät helpota tunnetta. Havahdut ja tajuat, että kirjassasi on kääntymässä pian täysin uusi luku. Et vain tiedä miten siihen reagoisit. Ne joilla ei ole jälkipolvea joutuvat kohtaamaan tämän saman jatkuvuuden dilemman. Vain hieman eri kulmasta. Mitä minusta tänne jää? Kuka minusta huolehtii, kun vanhenen? Missä minä juurrun ja löydän kotini? Kipuja. Sitä ne ovat. Kaikille - jossain muodossa.

10. Armollisuus



Kaikkien näiden jo lueteltujen ja luettelemattomien asioiden, tunteiden ja todellisuuden listan lisäksi, listaan viimeiseksi, mutta ei vähäisemmäksi kohdaksi armollisuuden. On se sitten hyväksyntää muita, muiden tekemistä tai itseään kohtaan, se on kasvanut viime vuosina eksponentiaalisesti. Onko se sitten kokemusten ja viisauden lisääntymisen myötä? Opittujen virheiden saattelemana vai sen, että ymmärtää, ettei oma kapasiteetti riitä ymmärtämään kaikkea, eikä edes tarvitsekaan - vai mitä se on? Kenties kaikkea tätä. Arnollisuus ja eri harmaisen sävyjen ymmärrys on kasvanut. Ei enää ole niin mustavalkoinen ja ehdoton kuin nuorempana. Ei ryhdy väittelyyn, koska tiedostamatta tajuaa, että tuokin väite voi olla tosi. Tai yhtä lailla epätosi. Koska on nähnyt, kokenut, kuullut, lukenut, tuntenut - niin paljon ja kaikenlaista ja silti tiedostaa, ettei tiedä juuri vielä mistään mitään. Sitä on armollisuus. Hyväksymistä. Ymmärryksen lisääntymistä. Oppia elämästä.

Ugh. Olen puhunut. Tai en ihan. Olisin voinut lisätä ainakin kohdan 11. Luonto - mutta vaatisi kokonaan uuden tekstin. Varsinkin nyt korona-aikana sen merkitys on vaan korostunut. Näköjään sitä ihminen vanhetessaan kaipaa vaan enemmän mielenrauhaa ja sielunhoitoa ja mistä muualta sitä saa kuin metsästä, mereltä, luonnosta. Mitä karumpaa ja hiljaisempaa, sen parempi.

Jos jaksoit tänne asti, niin ymmärrät, että aina ja kaikessa on myös niitä hyviä asioita. Niin tässäkin iässä. Vaikka ikä ja sen tuomat muutokset ovat vääjäämätöntä, on niissä paljon hyvääkin.

Päivä päivältä viisaampi. Ja vanhempi. Pus. Olette ihania.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Mikä on rakkautesi mielikuva? Millainen sen kannattaisi olla?



Mielikuvilla on meille isompi merkitys kuin ymmärrämmekään. Mielikuvaharjoittelu on yksi käytetyimmistä henkisen valmennuksen metodeista. Urheilijat käyttävät sitä ahkerasti visualisoidessaan voittoaan ja matkaansa kohti podiumeja. Samoin meidän ostajien käyttäytymiseen vaikuttavat mielikuvat - ja niitä ohjaillaan häikäilemättömästi. Halusimmepa sitä tai emme. Mielikuvat itsestämme ohjaavat meitä valinnoissamme, päätöksissämme, rohkeudessamme, peloissamme. Miksei siis myös rakkaudessa? Miksen koskaan aiemmin ole pysähtynyt pohtimaan tarkemmin sitä millaisen mielikuvan olen rakkaudesta muovannut mieleeni?

Kaikille se ruusunpunainen, pumpulimainen, kevyt ja kelluva - kaiken syliinsä upottava alkuhuuma on tuttu. Se on ihanaa, se on epätodellista. Maailma on silloin niin kaunis ja väreissään huikaiseva. On sellainen olo, että maailma on vain meidän kahden ja mikään ei ole kauniimpaa. Mielikuvissaan rakkaus säilyy sellaisena aina. Huumaavana, loukkaamattomana, muuttumattomana, ikuisena. Mutta mikään ei kestä ikuisesti ja rakkaushormonitkin haihtuvat lopulta. Entä sen jälkeen, kun rakastumisen huuma haihtuu? Kun rakkaus ottaa kolhuja tai tahtotilaa rakastaa koetellaan? Kun elämä kolhii ja rakkautta punnitaan? Kun tulee loukatuksi tai loukanneeksi. Kun on riitaa tai erimielisyyksiä? Millaisena rakkaus silloin näyttäytyy? Miten suhde jatkuu, jos se kohtaa kriisin?

Omassa maailmassani ja mielikuvissani rakkaus on ollut aina jotain sellaista, joka on ollut kuin suojaava muuri. Tai sen olisi pitänyt olla. Jotain jonka varaan nojaan, kun maailma murjoo. Kallio. Tai seinä. Mutta kun rakkaus on ottanut iskuja, seinästä on murentunut pala. Se ei ole koskaan lisääntynyt. Vain hajonnut lopulta osiin, murentunut, kun se on riittävän paljon ottanut osumaa. Jäljelle on jäänyt vain rauniot tai kasa betonimurikoita, joiden yli olen astunut tai jättänyt kasan taakseni.

Mutta kuinka paljon tällainen mielikuva oikeastaan on minua auttanut? Ei yhtään. Koska ei rakkaus ole sellainen. Ei se ole pysyvä seinä, joka on nostettu pystyyn. Vaan se on muovautuva. Mikään elämässä ei ole pysyvää, kaikki muuttuu - niin myös kahden ihmisen välinen rakkaus. Ainahan voisin mielikuvissani rapata seinää ja paikata halkeamia ja lohjenneita koloja, mutta silloin se olisi aina se paikattu seinä. Ei enää koskaan yhtä eheä ja kaunis kuin silloin alussa. Niinkään se ei mene. Koska vaikka huuma ei kenties koskaan enää palaa alun jälkeen, rakkaus itsessään voi olla jopa kauniimpaa kuin silloin. Sitä on koeteltu, se on ottanut iskuja vastaan, silti kestänyt, vahvistunut ja luottamus ja arvostus toista kohtaan nousseet. Koska vaikeudet vahvistavat ja sitouttavat - jos ne eivät erota.

Pitäisikö rakkauden ollakin mielikuvissa jotain elastisempaa? Elävää? Muuttuvaa? Jotain sellaista, mikä voisi kasvaa ja kukoistaa vaikka se toisinaan tallautuisi tai jäisi paitsioon? Kuin niitty, jota toisinaan kylmyys, kuivuus tai vaihtuvat vuodenajat koettelevat ja toisinaan oikein ravittuna ja kasteltuna se kukoistaa mitä moninaisimmissa väreissä, kukkaloistossa ja huumavana tuoksujen sinfonioina? Jotain sellaista, jonka pysyvyyteen voi luottaa, vaikka se muuntuisikin.

Metsä, jonka vihreys vaihtelee ja puusto elää. Jossa välillä linnut laulavat suloisesti ja toisinaan puut taipuvat tuulessa. Osa kaatuukin, mutta silti sen sitkeys on ihaltavaa. Koska se ei kuole - se hengittää ja elää, jos sen annetaan elää. Se antaa voimaa ja happea ympärilleen, jos sitä ei tukahduteta. Jos sen rikkaruohot kitketään ja sen maaperä saa ravinteita ja vettä. Siihen voi luottaa. Aina.

Niin. Metsä on hyvin suomalaista. Se on ikivoimaa, se on pyhää ja pysyvää. Se on erinomaisen hyvä mielikuva kestävästä, sitkeästä ja voimaannuttavasta rakkaudesta. Päätän, että kallioni ja seinäkkeeni ovat jatkossa metsä. Siellä sieluani ravitaan. Sinne voin jäädä, eikä minun tarvitse lähteä.


maanantai 20. huhtikuuta 2020

Vain hetken pilvet seilaavat


Kuin kaltereiden takaa tätä maailmaa tarkkailen. Perspektiivistä kaukaisen. On vesi uurtanut uraa kesken pinnan pölyisen. Kuin itku, joka tekee posken pintaan kuvion juovaisen.

Näin ylhäällä aika tuntuu pysähtyneen. Liikenne alhaalla hiljentyneen. Kuulen vain hengitykseni henkäyksen, kun syvään huokaisen. Kuin maailma olisi sekaisin. Vain hetkeä aiemmin näin kauneuden sen. Nyt jäljellä on vain tie hiljainen.

Istuen nojaan polviini, kuin pieneksi keräksi käpertyen. Lohtua itselleni antaen. Pilvet lipuvat poikki taivaan. Aurinko hetkeksi pilvet tieltään raivaa. Olit kuin tuo aurinko, joka pilven takaa nyt taas esiin lipuu. Kuin varkain saavuit, aivan yllättäen. Nyt jo hohtavan kirkkaana, lämpöä ympärilleen levittäen. Kuin iso syli, jonka uumeniin sukeltaa - ystävän kädet ympärillä puristaa.

Yhtä nopeasti kuin pilvi valon tieltä väistyy, toinen, tummempi ja isompi tilalle siirtyy. Lankeavan valojuovan taakseen peittää, kylmyyden tumman verhon eteen heittää. Hytisen, kun säteet hennot sammuvat viipyillen, taivas kylmyyttä uhkuen, voiman tunnossaan, kuin voittaakseen. Kumpi sen lopulta selättää? Tai taistelun tämän häviää? Pilvet vai polte? Valo vai pimeys? Nyt ne vielä kalistelevat miekkojaan, vaihtaen vuorojaan. Ei auta kuin odottaa, aika huomisen tuon tiedon saa.

Näen kuitenkin kaiken tämän kauneuden, vaikka takaa pilviverhojen. Aika koittaa lämpöinen, auringon täyttäessä maailmankaikkeuden, eikä pilviä näy eessä sen. Luota siihen kun sanon sen, hoen sitä itselleni jopa siihen uskoen. Aina koittaa aika valkeuden. On hetki silloin poistua pilvien.

Pysykää vahvoina. Stay safe.

#fuckkorona #fucklifefornowandthen #pimeyskuuluuelämäänyhtälaillakuinvalo #aivankuinpilvetjaaurinkokin

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Jotain muuta kuin koronaa...


Voihan #COVID19.

Viime aikoina ei muusta ole puhuttakaan, ja toinen toistaan ahdistavammat uutiset ja uhkakuvat ympäröivät meitä kaikkia joka tuutista, 24/7. Tulevan epävarmuus lietsoo pelkotiloja ja ihmisten negatiiviset ja toisaalta toisten hälläväliä-asenteet ahdistavat. Kukaan ei tunnu tietävän mikä on oikein, mikä väärin ja ristiriitaisuudet julkisessa keskustelussa lisäävät epävarmuutta. Koska me emme tiedä mitä tapahtuu, epävarmuutemme lisääntyy entisestään. Mutta jos unohdetaan hetkeksi kaikki epävarmuus ja mietitään mitä kaikkea tämä korona aikaansaa ja tuo tullessaan meille, positiivisessa mielessä. Koska se on varmaa, jossain vaiheessa koittaa aika ilman koronaa tai sellainen aika, jossa elämme koronan kanssa rinta rinnan, ilman tätä hysteriaa ja pelkoa. Aivan kuten muidenkin maailmalla aikanaan jyllänneiden tappavien virusten aikana, joihin nyt on jo rokotteet olemassa ja joilta suojaudumme rutiininomaisesti.

Digivallankumous & ilmaston puhdistuminen

Etätyöt, etäkokoontumiset, digitaaliset ratkaisut, alustat, oppimis- ja kommunikointitavat koronan aikana tulevat jättämään meihin pysyvän jäljen. Väitän, että tämä aika tulee opettamaan meitä ymmärtämään sen, ettei meidän jatkossakaan tarvitse niin paljon matkustaa enää tapaamisiin työpaikoille, kotimaassa tai maailmalla. Työt tulevat hoidetuksi hyvin ilmankin, totumme tähän digiarkeen ja kas kummaa, ilmaston kuormitus liikematkustuksen ja autoilun osalta tulee pienenemään merkittävästi. Nyt on jo todistettu, että Kiinassa taivas on jälleen sininen ja Venetsian kanaalien vesi on kirkas ja delfiinitkin ovat löytäneet sinne. Onko tämä maapallon hätähuuto? Kun emme ole uskoneet tähän asti, meidät asetetaan kova kovaa vasten ennen kuin uskomme. Tarvitaan pandemia, jotta ihmiset tottelevat. Ja kas. Teemme samalla jotain äärimmäisen hyvää ja arvokasta. Pelastamme tätä meille ainutlaatuista maapalloamme urakalla. Karma.

Perheille yhdessäolon aikaa

Jo viime viikonloppuna se oli nähtävissä. Uudellamaalla enemmän kävijöitä paikallisissa metsissä, luonnonsuojelu- ja retkeilyalueilla mitä lienee koskaan nähty. Harrastukset seis, aurinkoinen sää ja perheet lähtivät metsään. Onko parempaa? Lapset joutuvat (= lue saavat) leikkiä vielä keskenään pihoilla ja ulkona. Retkeillä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, paistaa makkaraa notskilla ja olla ja elää ilman alati sykkivää kiirettä ja aikataulutusta koulusta harrastuksiin ja takaisin. Se oli kuin ennen vanhaan 80-luvulla. Väitän, että ne yhteiset hetket ja muistot mitä nyt syntyvät näistä retkistä, saavat nämä lapset ja nuoret - ainakin osan, pitämään Suomen luontoa ja metsiä arvossaan vielä vuosikymmenten päästä. Ehkä tästä jää osalle myös pysyvä tapa. Tarviiko niitä harrastuksia ja muita rientoja olla kalenterit täynnä? Vai voisiko sitä oikeasti vaan viettää yhdessä aikaa viikonloppuna ulkoillen ja retkeillen? Ihastellen kevään tuloa ja kuunnellen lintuja. Toivon sitä. En muista koska viimeksi olisin saanut viettää omien teinieni kanssa perjantai-iltaa yhdessä, korttia pelaten. Eilen se tapahtui. Hiljentymiseen pakottaminen on joskus ainoa tapa.

Yhteisöllisyys & toisten auttaminen

Kukaan ei ole voinut olla törmäämättä erilaisiin etenkin sosiaalisessa mediassa liikkuviin haasteisiin ja yhteisöllisyyttä lisääviin hankkeisiin. Milloin kaikki kokoontuvat taputtamaan hoitohenkilökunnalle joka ilta klo 20.00, tai kuuntelemaan musiikkia yhteisesti, artistit järjestävät ilmaisia Insta-live keikkoja, koska he eivät saa esiintyä muuten. Tuetaan paikallisia yrittäjiä erilaisten haasteiden parissa (#supportyourlocalrestaurant jne.), monet julkimot listaavat suosimiaan yrittäjien palveluita, on yhteisiä live-treeniryhmiä, monet ovat auliisti ilmoittautuneet hakemaan riskiryhmille kaupasta ruokaa tai auttamaan muuten jne. Sosiaalisuutemme ei vähene, vaikka linnottaudumme koteihimme. Musiikki ei kuole. Auttamisenhalumme ja yhteisöllisyyden tarpeemme lisääntyy. Vertaistukea on saatavilla hurjasti ja etenkin Yrittäjien ryhmästä olen saanut todella paljon myös erinomaisia vinkkejä ja konkreettista apua ja tukeakin. Samoin monesta muusta ryhmästä. Uskon, että tulemme tämän opin pitämään jatkossakin elossa. #periksieiannetamilloinkaan #tuetaantoisiamme

Terveyden ja hygienian arvostuksen lisääntyminen

Niin. Meitä on nyt opetettu pesemään käsiämme ja kerrottu hygienan tarpeellisuudesta aika kovinkin esimerkein. Oppisimmeko siitäkin jotain tulevaisuuden varalle? Kenties. Olemme aina hieman vinosti naureskelleet aasialaisten kasvomaskeille, mutta en usko, että kukaan tekee sitä enää jatkossa. Alamme ymmärtää miksi se on niin tärkeää. Oppisimmeko jotain jopa itsekeskeisyydestä? Tai oikeastaan siitä, että ettemme aseta riskiryhmiä alttiiksi sellaiselle, joka meille tuntuu merkityksettömältä.


Poikkeuksellinen tilanne synnyttää poikkeuksellisia ratkaisuja


Kriisi kuten mikä tahansa muutos on uhka, ja se on mahdollisuus. "Ne yritykset ja ihmiset, jotka tämän uuden ajan kynnyksellä näkevät kirkkaimmin, käyttävät monipuolisemmin tietoa ja tietäjiä, onnistuvat määrittelemään uudet kiintopisteet kartalle ja kertomaan kutsuvimmat ja uskottavimmat tarinat uudelle matkalle, saavat parhaat tarvittavien taitojen taitajat mukaansa sinne ja selviävät todennäköisemmin seuraavaan erään." Muutostilanne synnyttää näiden innomoottoreiden toimesta aivan uudenlaisia ratkaisuja, innovaatioita, liiketoimintaa ja tapoja. He ovat jo tekemässä, kun osa on vielä telineissä hämmentyneinä ihmettelemässä mihin tämä maailma meneekään ja pitäsiköhän jotenkin reagoida tähän muuttuneeseen tilanteeseen. Kumpaan joukkoon Sinä haluat kuulua?

Elän kuten opetan. Tai yritän ainakin. Oheiset kuvat ja opit ovat #muutostoimistoflow materiaaleja (www.flow.fi). Olen yksi heimoa. Me kuulumme siihen joukkoon, joka johtaa muutosta.

Muistakaa hyvät ihmiset. Se mihin keskittyy, se lisääntyy. Keskitytään positiivisiin asioihin ja niihin, jotka tuottavat positiivista energiaa. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö saisi olla huolissaan. Mutta ne kannattaa pitää toiminnan alla, ei antaa tilaa olla esteenä.

Aurinkoa ja valoa päiväänne. Jotain muutakin kuin koronaa..






perjantai 28. helmikuuta 2020

Kuinka parannan minäkuvaani? Miten selätän mustuuden elämässäni?



Oletteko te hyvät kanssaeläjät havahtuneet tähän, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän ja enemmän tuntuu, että meitä ympäröivillä ihmisillä on ongelmia oman mielensä kanssa? Milloin on uupumusta, burnoutia, alavireisyyttä, kaamosmasennusta, yleistä masentuneisuutta tai muita rasitteita joko lapsuuden tai nuoruuden kokemuksista, jotka nyt - keski-ikää lähestyessä purskahtelevat pintaan ja aiheuttavat mielenterveydellisiä ongelmia? Se tuntuu järkyttävän yleiseltä ja monia koskettavalta aiheelta.

Jokaiselle meistä tulee elämässämme vaiheita, jolloin meillä on vaikeaa tai näemme asiat mustana, mutta miksi silti vain jotkut sairastuvat aidosti masennukseen ja toiset eivät? Elämä on täynnä tunteita, ja surullista kyllä, myös kipua. On hetkiä, jotka voivat saada sinut musertumaan ja halvaantumaan, mutta kipu tulee jättää taakse, jotta ihminen voisi aloittaa uudestaan.
Tunteet, jotka liittyvät kipuun, ovat etenkin pelko ja suru. Tunne on psyko-fysiologinen reaktio tilanteeseen, jossa ihminen on. On myös niin, että koemme tunne-elämässämme muutoksia joka ikinen päivä.

Kipu luo fysiologisia, kognitiivisia ja käytösmallien muutoksia, jotka voivat saada aikaan ahdistusta ja masennusta. Jos jäät kiinni kipuusi, mielialasi muuttuu. Siksi on muistettava, että jos olet masentunut, kaikki ympärilläsi saa sinut tuntemaan surua, haikeutta ja masennusta.

On suuria tunteita herättäviä tilanteita, kuten perheenjäsenen menetys, sairaudet, taloudelliset kriisit ja muut vastaavat asiat, ja nämä voivat aiheuttaa kipua. Kuten mikä tahansa muukin tunne, kipu tai suru tulee tuntea, mutta jos et etene ylitse tästä kivusta, tuloksena voi olla tunne-elämän epävakautta ja masennusta. Kivusta ylipääsemiseen on kuitenkin olemassa työkaluja, joita tunneälyksikin voitaisiin kutsua.

Tunne-elämän taitoihin kuuluvat seuraavat:

Tunteiden havaitseminen, arviointi ja ilmaisu sopivalla tavalla.
Sellaisten tunteiden luominen, jotka helpottavat ajattelua.
Tunteiden ymmärtäminen ja itsetuntemus tunteita koskien.
Tunteiden sääteleminen tunne-elämän ja älyllisen kasvun edistämiseksi.

Jos hallitset omia tunteitasi, pystyt etenemään ja päästämään irti kaikesta, mistä sinun tarvitsee.

Useammin kuin kerran, olen pannut merkille myös sen, että yleisessä masennustilassa ihminen - olkoon kuinka älykäs, oppinut tai fiksu muuten, taantuu jollekin sellaiselle tasolle, jota hän ei itsekään oikein kykene määrittämään. Vaikka järjellä ajatellen asiat ja muiden neuvot tuntuvatkin oikeilta, ei itse kykene niitä oppeja ottamaan vastaan, koska oma tunne säätelee ja sanelee ihan toisenlaista totuutta. Pahimmillaan "kun mikään ei tunnu miltään" -tunnetila jatkuu liian pitkään, ihminen lamautuu ja väsähtää eikä kykene edes niihin normaaleihin arkitoimiin. Ei osaa nähdä mitään hyvää itsessään, ei elämässään, ei ympärillään. Miksi ei? Mikä ihmisen mielessä estää näkemästä niitä, koska väitän, että jokaisella meistä on aihetta kiitollisuuteen - olkoonkin kuinka pieniä syitä tahansa. Yksikään meistä ei ole niin huono, ettemmekö ansaitsisi nousta jaloillemme ja olevan ihmisyyden arvoinen.

Moni tutkija puhuu ja viittaa lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin ajoittuu yksilön minäkuvan rakentuminen. Jos siellä esiintyy tilanteita, joissa yksilölle hoetaan, ettei tästä ole mihinkään tai hän saa osakseen henkistä tai fyysistä väkivaltaa, yksilön minäkuva voi vääristyä pahemman kerran. Ei tarvita pahimmassa tapauksessa kuin se yksi ainoa ikävä kommentti joltain, joka jää mieleen elämään ja tekee sinne pysyvän pesän. "Oletpa tehnyt huonoa jälkeä tässä käsityössäsi" tökerö, puolihuolimattomasti suusta päästetty kommentti voi jonkun päässä synnyttääkin vastauksen, että minä olen tuollainen. Minä olen huono. Tai jos vaatetusta kommentoi joku rumaksi, ihminen muodostaa käsityksen, että hän on ruma. Asioita ja ajatuksia, joita sitten kantaa mukanaan aikuisuuteen asti. Vaikka kuitenkin meidän jokaisen pitäisi tajuta, ettei yksittäinen kenenkään heittämä loukkaus tai kommentti määrittele meitä ihmisenä. Monestihan se on vain jonkun mielipide. Entä sitten? Jokainen saa ajatella miten haluaa, mutta meistä on kiinni miten annamme sen vaikuttaa itseemme. Vaikka joskus tekisimme virheen ja mokaisimme, yksittäinen käyttäytyminenkään ei määrittele meitä ihmisenä. Voimme vain antaa anteeksi. Niin itsellemme kuin muille. Päästää irti, antaa niiden negatiivisten ajatusten, sanojen, jopa tekojen mennä menojaan. Mikä on tapahtunut, siihen emme voi enää vaikuttaa. Tähän hetkeen ja huomiseen voimme.

Jos kuka tahansa voi vahingoittaa minä-kuvaamme, annamme heille vallan siihen. Entä jos otamme sen vallan takaisin? Itsellemme? Entä, jos minä itse voinkin määrittää sen millaisena itseni näen? Entä, jos avaimet minäkuvani eheytymiseen onkin vain ja ainoastaan minulla? Emmekö silloin tekisi kaikkemme, että saisimme hyvän olon takaisin? Että osaisin rakastaa itseäni kaikista virheistäni huolimatta ja riippumatta siitä mitä kukakin on mieltä tai sanonut?

Niin. Se kuulostaa kamalan yksinkertaiselta ja sitä se onkin. Totuus on, että juuri sen me voimme tehdä. Meillä kaikilla on keinoja lähteä parantamaan minäkuvaamme ja eheytyä. Päästää irti menneistä painolasteista aivan kuten kivusta tai surusta parantuessa.

"Kukaan ei voi olla oikeasti onnellinen, jos häneltä puuttuu rakkaus itseään kohtaan"

Mutta kuinka rakastaa itseään silloin, kun kaikki näyttää omassa päässä vain mustalta ja ainoa mitä omat aivot hokevat on, ettei minusta ole mihinkään. Epäonnistun kaikessa. Olen huono. Ja niin edelleen....Surullista, mutta niin totta liian monen kohdalla.

1. Aloita kehosi hyvinvoinnista

Niin pöhköltä kuin se voikin kuullostaa, liikunta, ulkoilu, hyvä ja terveellinen ruokavalio edesauttavat myös minäkuvasi parantamisessa ja ennen kaikkea osoitat siten rakkautta itseäsi kohtaan. Muista - sinulla on vain tämä yksi keho ja elämä. Sinun tehtävänäsi on vaalia tätä kallisarvoista lahjaa. Kuntoile, liiku, nuku, hengitä ja ole tietoinen siitä kuka olet parantaaksesi minäkuvaasi. Jos et ole himoliikkuja, mene metsään tai kävelylle. Ota joku liikuntatottumus osaksi arkea ja yritä karsia niitä heikkouksia. Huomaat todella pian eron entiseen oloosi. Parempi itsetunto ja minäkuva kulkevat käsi kädessä kehosi hyvinvoinnin kanssa.

2. Tarkkaile ja analysoi itseäsi - opi tuntemaan käyttäytymisesi mallit

Tarkkaile itseäsi ja suhtautumistasi arjessa. Kuinka reagoit jokaiseen eteesi tulevaan tilanteeseen?Itseanalysoinnin avulla kykenet tekemään päätöksiä, jotka vahvistavat minäkuvaasi. Reagoitko kuten olisit halunnut? Mitä muuttaisit? Miksi et pitänyt siitä asiasta, jota pidät heikkoutena?

Kun sinulla on vastaukset näihin kysymyksiin, pystyt helpommin päättämään mitä sinun tulee tehdä. Kun tiedostat, ettet reagoinut kuten olisit halunnut, voit ennakoida tätä reaktiota ja muuttaa sen.
Vähitellen, harjoittelun avulla, sinusta voi tulla se ihminen, joka todella haluat olla ja sinulla on parempi itsentunto.

3. Kuuntele itseäsi, älä hae hyväksyntää muilta

Meillä monilla on loputon tarve miellyttää muita ja tulla hyväksytyksi. Jos saamme kritiikkiä osaksemme, koemme sen hylkäämisenä ja se uhkaa minäkuvaamme. Älä anna muiden vahingoittaa oloasi. Olemalla aito oma itsesi loukkaamatta muita, voit hyvällä omallatunnolla elää itsesi näköistä elämää, vaikka muut sitä kritisoisivatkin. Oleellista on oppia olemaan parempi versio itsestään joka päivä ja siten oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on.

4. Aseta itsellesi tavoitteita

Kun olet oppinut tutustumaan itseesi ja tiedät kuka ja millainen olet nyt, voit miettiä sitä millainen haluaisit olla ja aloittaa muutosmatkasi kohden sitä. Se ei aina todellakaan ole helppoa, mutta ole armollinen. Pienen pienetkin askeleet kohti tavoitteitasi vievät sinua eteenpäin, eikä sinun tarvitsekaan saavuttaa kaikkea yhdessä yössä. Vaikka tulisi välillä takapakkejakin, tiedät mihin olet menossa. Muista, että mitä tarkempi tavoitteesi on, sitä helpompi se on saavuttaa. Vielä, jos asetat itsellesi sellaisen tavoitteen, jota aidosti voit mitata, voit iloita matkan varrelle tulleista välietapeistakin. Jokainen meistä voi muuttua. Ihan niin paljon kuin vain haluamme. Se on meistä itsestämme kiinni.

5. Älä koskaan luovuta

Elämä on täynnä haasteita, epäonnistumisia ja vaikeita aikoja. Jos annat niille enemmän merkitystä kuin mitä ne ansaitsevat, et auta minäkuvaasi ollenkaan. Sen sijaan että tuntisit olosi lannistuneeksi niistä asioista, joita et saavuttanut tai kyennyt tekemään, anna itsellesi toinen haaste. Aina voit muuttaa suuntaa. Harvoin mikään polku on täysin suora ja joskus joudumme poikkeamaankin alkuperäiseltä polultamme.
Silloin on tärkeää, että vältät pessimististä ajattelua, koska se ei vie sinua mihinkään. Muista taistella!

6. Opi nauramaan itsellesi

Lopuksi, viimeinen vinkki minäkuvan parantamiseksi on se, ettei ota itseään liian vakavasti. Opi näkemään epäonnistumiset, virheet ja heikkoudet ripauksella huumoria. Näin kykenet näkemään elämäsi ja itsesi raikkaalla, uudella tavalla.

Ethän nimittäin voi elää elämääsi keskittyen koko ajan vain negatiivisiin asioihin. Parempi itsetunto ja minäkuva ovat tärkeitä elementtejä onnellisuuden saavuttamiseksi.

Muista - kaikki elämässä on kiinni valinnoistasi. Aina voit valita toisin ja luopua niistä, jotka ovat vieneet sinua synkkiin vesiin.

Älä valitse masennusta, valitse onnellisuus.

Aurinkoista ja voimaannuttavaa kevättä kaikille. Olkoon maailmanne täynnä valoa.






keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Elämä, jota ei ehtinyt elää


Tämä kuva ja tietenkin sen sisältämät elämän viisaudet vangitsivat huomioni pari päivää sitten. Olin alitajuisesti pohtinut täysin samanlaisia ajatuksia mielessäni jo aiemminkin. Pohtinut sitä, miksi me emme opi elämään hetkessä. Tai juurikin sitä, mikä meidät monet ajaa siihen loputtomaan oravanpyörään, niin ettemme aina edes itse tiedä mitä varten me siinä juoksemme. Ja samalla, kun me juoksemme - aika, joka on kallein ja arvokkain valuuttamme, valuukin läpi sormiemme ja kas, ennen kuin tajuamme - elämä onkin ohi.

Niin karulta kuin se kuulostaakin. Siksi, en oikein enää jaksa allekirjoittaa sitä väittämää, että se kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Miksi pitäisi? Koska eikö se nimenomaan osoita sen, että osaamme elää juuri siinä pienen pienessä onnen hippusessa, koska tiedämme, että sekin on vain pian ajan ohittama, lyhyt hetki, joka hupenee yhtä lailla kuin ne nurjatkin hetket. Miksi emme siis nauttisi niistä oikeutetusti täysin rinnoin kun sellainen meille suodaan?

Elämä kyllä muistuttaa meitä taatusti tasaisin väliajoin - joskus jopa yllin kyllin ja olan takaa niillä tekijöillä, jotka sen onnen murentavat jopa sekunneissa. Me emme ole kukaan niiltä suojassa. Elämän pystytyksiltä. Ne naamioituvat suruksi, murheiksi, ahdinkoiksi. Isoiksi ja pieniksi vastoinkäymisiksi. Yhtä lailla ne kuuluvat elämään ja tulisi elää nekin hetket siten, ettei eläisi sitku-elämää. Niissä hetkissä se on vain paljon paljon vaikeampaa.

Silti yhtä lailla elämän näkökulmasta vain pienen pieni tovinen. Ohi sekin kuin silmän räpäytys.

Dalai Lama oli oikeassa. Ihminen, joka elää sitku-elämää tai jatkaa juoksuaan omaksi maailmankaikkeudekseen muovaamassaan oravanpyörässään elää ikään kuin ei kuolisi koskaan. Vauhti ei pysähdy. Aina on jotain mitä hän tavoittelee tullakseen onnellisemmaksi, kunnes hän kuolee. Eikä hän koskaan ehtinyt elää.

Huominen ei koskaan kuole. Me ihmiset kuolemme. Se on surullista ja traagista - ennen kaikkea silloin, jos emme ehtineet elää.

Näihin keskiviikon filosofisiin tunnelmiin. Muistakaa rakkaat elää. Tulee päivä, jolloin se ei ole enää käsissämme. Pus.

torstai 30. tammikuuta 2020

Pitkästä aikaa.


Ei, en ole teitä hyljännyt. Vaikka näin pitkään en varmaan koskaan ole ollut blogi-historiani aikana kirjoittamisesta erossa. Tai teistä rakkaat lukijat & seuraajat. Antakaa anteeksi. En ole unohtanut teitä tai kirjoittamista. Jäin Netflix-koukkuun. Ihan kunnolla ja ensimmäistä kertaa. Niin voi käydä näköjään keski-ikäisellekin. "Kiitos" oikeastaan kuuluu rakkaalle ystävälleni, joka tätä sarjaa minulle suositteli. Ja ihan ensimmäisestä jaksosta tiesin, että morjens. Nyt sitä mennään. Kokeilkaa ja katsokaa, jos uskallatte. Kyseessä on Silta -sarja. 4 kautta, 38 jaksoa, joka tarkoittaa 38h ja ihan "helposti" ahmaisin ne tässä vajaan parin viikon aikana. Eli käytännössä enpä vapaa-ajallani ole paljon muuta ehtinytkään tehdä ;) Aikaahan se vaan on.

Mutta siitä minun ei pitänyt kirjoittaa lainkaan vaan ihan muusta aiheesta. Eikö olekin omituista, että asiat, joista me arjessamme monesti valitamme saattavatkin kääntyä ihan toisessa tilanteessa juuri sellaiksi asioiksi, joita jäämme kaipaamaan, kun ne viedään meiltä pois? Tätä kysymystä voisi lähestyä hyvinkin filosofisesti ja kukapa tietää ehkä sen teenkin, mutta aloitan ihan arkisista oivalluksista.

Pikkulapsiaika - kuka vanhempi voi oikeasti ja rehellisesti nostaa kätensä ylös, että osasi nauttia siitä ajasta aikuisen oikeasti? Kun lapset olivat vuoron perään oksennustaudissa, nuhakuumeissaan, korvasäryissään ja kurahousuja ja -rukkasia etsittiin aamuisin silmät ristissä huonosti nukuttujen öiden jälkeen eteisessä kiljuvien lasten kakofonian kaikuessa täysin ontossa päässäsi ja tiesit, että tulossa on työsi kannalta tärkeä päivä? Tai kun ainoat asiat, jotka vaihdoitte puolisosi kanssa koskivat roskapussien ja lasten viemisiä, tiskejä, kauppalistoja ja sitä, kuka pystyy jäämään kotiin sen jälleen kuumeisen lapsen kanssa? Niin - nyt niitä asioita ei muistele enää kauhulla tai kasvavalla ketutuksen määrällä vaan kaiholla ja muistaen vain ne ihanat asiat, kuten pienet pehmeät kätöset, jotka kietoutuivat kaulasi ympärille, kun nostit sen punaposkisen palleron syliisi pitkän työpäivän jälkeen hakiessasi hänet tarhasta. Tai ne tuikkivat silmät, jotka tuijottivat sinua herkeämättä ja suusta kuului kysymyksiä toisensa perään "Äiti, miksi toi kukka kukkii? Äiti, miksi ihmiset saavat lapsia? Äiti, miksi me menemme joka ilta nukkumaan?" Loputtomasti. Mitä ihastuttavimpia ajatuksen helmiä, jotka kimpoilivat pientä päätä askarruttaen. Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.

Ruuhkavuodet - aamupalaa, kuskausta, töitä, läksyjä, kokeisiin lukua, harjoituksia, treenejä, ruoanlaittoa, lisää töitä, siivousta, pyykkäystä, väittelyä, iltapalaa. Yö, nukkumaan, aamu ja kaikki toistuu. Repeatilla. Silloin tuntuu, että omaa aikaa ei ole koskaan ja kaikki vaan toistuu samanlaisena, joka päivä. Hirveä kiire päällä niin töissä kuin kotona. Mutta ah kuinka täyttä elämää sekin on. Tulee päivä, jolloin havahtuu siihjen, että pian tämä loppuu. Ja silloin tulee paniikki. Miten hyvitän lapsilleni kaikki ne hetket, jolloin en osannutkaan olla läsnä? Miten osaisin nauttia näistä vähäisistä jäljellä olevista, koska heidän lentonsa kotipesästä on lähempänä jokainen päivä. Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.

Yksinyrittäjyys - Ryhdyin yrittäjäksi n. 1,5v. sitten. Pitkässä juoksussa se ei ole vielä mitään. Silti eniten olen kipuillut sitä, että en kuulu mihinkään. Olen menettänyt työyhteisön, olen yksin. Yrittäjyydessä rahantulo on aina epävarmaa ja kaikesta vastaat itse. Huomasin juuri, että olen koko tämän lyhyen yrittäjyyteni aikana keskittynyt aivan liian paljon vatvomaan ja murehtimaan näitä yrittäjyyden heikkouksia. En ole muistanut riittävästi keskittyä niihin vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin, joita selkeästi on kuitenkin enemmän. Nyt, kun olen jälleen eräänlaisessa risteyksessä ja pohdin, että entä jos "myyn" sieluni jälleen toisen tahon hallinoitavaksi, vaikka vain määräajaksi, niin mitä menetänkään? Vapauden. Enää en nuku joinakin aamuina pitkään, jos nukuttaa. En mene jumppaan tai salille kesken päivän tai ole kotona, kun nuoriso pääsee koulusta. Tai lähde ex tempore pohjoiseen kotiini pidemmäksi aikaa puolisoni luokse. Tai pidä pitkää kesälomaa. Tai käytä vapauttani ja luovuuttani siihen, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja mitä vaan voi tapahtua. Koska näinkin monesti on käynyt. Olen löytänyt itseni mitä ihmeellisemmistä ja uusista tilanteista. Eikö olekin kummallista, että juuri niitä epävarmuustekijöitä, jotka myös mahdollisuuksina voisi nähdä, näen vasta nyt kirkkaammin, kun jo tiedän, että jos planeetat ovat kohdillaan, luovun vapaudestani hetkeksi. Toki varmuuden, toimeentulon ja työyhteisön saan.

Aina ja kaikessa on kaksi puolta. Jing ja jang. Musta ja valkoinen. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun jotain saa, jotain menettää. Niin se vain on. Ei ole olemassa sellaista ratkaisua, joka tekisi meidät autuaaksi. Tai jos joku vaikuttaakin siltä, se ei ole totta. Kuten tiedätte sanonnan "liian hyvää ollakseen tott"a ja tässäkin vanhassa sanonnassa piilee totuus.

Pysähdy Sinäkin joskus miettimään mistä asioista arjessasi juuri nyt valitat? Koska silloin tiedät mitä tulet vielä joku päivä kaipaamaan. Mutta päätäkin sen sijaan, että jäisit siihen niiden heikkouksien murehtimiseen ja vatvomiseen kiinni, että keskityt vain niihin mahdollisuuksiin ja vahvuuksiin - positiiviseen puoleen. Yhtäkkiä huomaatkin, että olet enemkmän läsnä arjessasi etkä jää siihen negatiivisuuden muottiin nalkkiin. Ajattele vaikka terveyttä. Usein me valitamme ja suremme meidän pikkukremppoja ja tauteja, jotka kaatavat meidät hetkeksi petiin. Mutta entä jos olisikin oikeasti tosi kyseessä? Jäisimmekö surkuttelemaan vaan eläisimmekö kuin viimeistä päivää? Usein sellainen henkilö, joka jo tiedostaa väistämättömän kuoleman, ei enää valita mistään. Enemmämnkin ehkä nauttii niistä jäljellä olevista asioista ja ajasta. Miksikö?

Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.