maanantai 15. kesäkuuta 2020

Aina ei tarvitse olla "leiri-ihminen". Joskus on ihan OK olla sosiaalinen erakko. Korona-ajan oppeja Vol II.


Kyllä on ollut kuulkaas vaikea tarttua koneeseen enää iltaisin tämän korona-ajan tiimellyksessä. Ennen sormeni suorastaan hinkusivat näppäimille ja palo kirjoittamiseen oli kova. Nyt joudun oikein pakottamaan itseni tähän. Liekö osuutensa asiaan näillä sadoilla Teams/Zoom/Skype tai muilla virtuaali-istunnoilla, joita viime aikoina on kieltämättä piisannut enemmän kuin sietokyky ja kapasiteetti olisivat kannatelleet.

Mikä niissä onkin niin raskasta ja kuormittavaa? Liittyykö se jotenkin siihen vuorovaikutuksen puutteellisuuteen - siihen, että meiltä jää kasvonilmeet, eleet ja vivahteet rekisteröimättä vai johtuuko se siitä, että tämä äärimmilleen tehokkaaksi trimmattu virtuaalikokousten tulva, vaan imee kaikki voimat, kun puhumme niille välkkyville nimikirjaimille siinä ruudulla. Tai se, kun yritämme kalastella ihmisten mielipiteitä ja langoilla kumisee vain omissakin korvissasi tyhminä kajahtelevat lauseet, eikä kukaan reagoi. En osaa sanoa, mutta kyllä sitä on ollut väsynyt. Välillä aivan puhki tai tyhjiin rutistettu, kun saa sen viimeisen punaisen luurin kuvan painaa siitä ruudulta. Sen jälkeen viimeinen ajatus on ollut, että otanpa nyt oman koneeni esiin ja alan runoilla tänne jotain luovan hersyvää, kutkuttavaa ja kiinnostavaa. Ei todellakaan. Kyllä se Hesarin kolumnin kirjoittaja tässä hiljakkoin oli täysin oikeassa haastaessaan, että tappaako Teams kaiken luovuuden? Ainakin näivettää ja pahasti.

Ja silti vaikka sitä on kaivannut niitä ihmis-ihmispalavereja ja tapaamisia, niin samalla huomaan luoneeni nahkani jotenkin uudelleen. Ihan kuin minusta - yltiöekstrovertti-sosiaalisihmisihmisestä olisikin kuoriutumassa jonkin sortin sosiaalinen erakko? Onpa pelottavakin ajatus. Yhtäkkiä huomaan sen, etten olekaan etulinjassa palaamassa työpaikalle tai jos tapaankin ihmisiä, huomaan, että nekin hetket väsyttävät. Joutuu taas oikein opettelemaan sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja - saatikka pukeutumaan ja laittautumaan sille tasolle, jolla aikanaan liikkui ihmisten ilmoilla. Hirveän kuormittavaa ja raskastakin.

Oletteko te huomanneet samoja piirteitä? Väitän etten olekaan yksin tämän asian kanssa. Varsinkin nyt sen huomaa, kun maailma taas aukeaa ja työpaikallekin paluu olisi periaatteessa sallittua, niin eipä siellä tunkua ole. No nyt tietysti upeat kelit houkuttavat kaikkia mökin omistajia pakoon mökeilleen vaikkei lomat vielä olisikaan alkaneet - ja miksipä ei, koska onhan se digitestaus autenttisessa ympäristössä nyt jo todistettu toimivaksi eikä bisnekset eikä maailma lakanneetkaan rullaamasta.

Mutta silti. Luulisi, että rientoihminen olisi jo hamstrannut kalenterinsa täpötäyteen erilaisia rientoja ja menoja, vaan eipä ole. On tietysti aivan ihana nähdä ystäviä ja perhettä, työkavereitakin pitkästä aikaa - en sitä sano enkä kiistä, mutta siitä huolimatta olen hämmentynyt, koska jossain koronakriisin alkushokissa kuvittelin, haaveilin ja odotin tätä päivää - koska tämä loppuu, koska palaamme taas normaaliin elämään ja kas - vaikkei se ihan normaalia olekaan, niin huomaamatta sitä onkin muuttunut ja tässä voi jo aistia, että "uusi normaali" tulee korvaamaan aiemman eli me emme tulekaan enää palaamaan siihen, mistä maaliskuun 14 päivä lähdimme. Emme yhteiskuntana, emmekä yksilöinä. Ehkä onkin ihan ok, jos huomaat itsessäsikin samoja asioita? Että sosiaalinen erakkous onkin ihan yes-juttu. Tai sitten se on ollut osa minua aina, mutta olen häivyttänyt sitä taka-alalle.



Havahduin nimittäin siihen, kun nuorimmaiseni kanssa soittelimme viime viikolla, kun hän oli unelmoimallaan heppaleirillä, ja mieliala olikin toisena päivänä vähän alavireinen. Kysyin häneltä, että mistä kenkä puristaa ja hieman avauduttuaan hän lopuksi totesi "ehkä en äiti olekaan sellainen leiri-ihminen". Niin. Hän sen sanoitti. Ja muistin omasta lapsuudestani vastaavan kokemuksen enkä minkään täysin osannut nauttia siitä ja aika moni asia ahdistikin. Vaikka oli kivaa, kun oli kavereita ja ohjelmaa ja kaikkea jännää, niin se kaikki paljous, uudet ihmiset, rytmit, jutut, ryhmäleikit ja häslinki ja kikatus oli myös kuormitusta, jonka loputtua olin itsekin huokaissut, että olipa ikävä kotiin ja rauhaan omaan huoneeseen. Lukemaan ja olemaan vain omien ajatusten kanssa. En tainnut minäkään olla nuorempanakaan leiri-ihminen. Vaikka iän myötä olen oppinut sosiaalisemmaksi, näemmä muunlaisessakin tilanteessa muovaudun ja sopeudun. Ja vaikka korona-aika ainakin hetkeksi hellittää otettaan, taidan silti jättää vähän erakkoutta elämääni. Joskus on ihan vaan ihanaa olla ja hengitellä omia ajatuksia ja väsymyksiä ulos. Erakkona itsekseen. Kunhan ne rakkaimmat läheiset ovat ihan siinä lähettyvillä. Silloin on hyvä.

Hyvää keski-kesän juhlanaikaa. Nautitaan kesästä, toisistamme ja muistetaan tehdä niitä asioita itsemme kanssa, joista Sinä nautit ja palaudut. Eiköhän me kaikki olla se tässä hetkessä ansaittu. Pus. Pitäkää huolta itsestänne ja rakkaistanne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti