Rakasta mua.

Virke. Vain kahden sanan mittainen. Silti siinä kiteytyy todeksi kaikki. 

Perustarpeemme. Ikävuosista tai kokemastamme riippumatta. Rakasta minua. Sellaisena kuin olen. Hyväksy minut. Näe minut. Läpikotaisin. Niin, että tunnet minut päästä varpaisiin. Ja silti - edelleen ja kaiken senkin jälkeen. 

Behmin sanat koskettavat. Haikea melodia pureutuu kiinni ihoon ja nostaa käsivarsien karvat pystyyn. Tässä on totuus. 

 "Osaan olla hiljaa ja huutaakin 

Osaan vähän ranskaa ja paljon muutakin 

Kuka osaa kuulla kun sanat kadotin 

Voiko joku tuntea mut päästä varpaisiin 

Ei kukaan kysy koskaan miten mä voin 

Enemmän kiinnostaa miten mun laulut soi 

Mut onhan mussa paljon, paljon muutakin Jos kysyisit niin saisit kaiken päästä varpaisiin 

Mä haluun tuntee kaiken mitä sussa on 

Tilanne on vaikee mut annan suunvuoron 

Sä saat pitää kiinni mistä tahdotkin 

Jos pidät mustakin aina päästä varpaisiin 

Mä tarviin joskus aikaa etten sanois vaan 

Mut sanat sai jo aikaan paljon pahempaa 

En tarkoittanut lainkaan mitä sanoinkin 

Nyt katuu mussa aivan kaikki päästä varpaisiin 

Ei auta selitellä vaan koittaa muuttua 

Turha eritellä syitä joista suuttua 

Aion pyytää anteeks ja sitä antaakin 

Jos joku hyväksyisi kaiken päästä varpaisiin 

 

Mä oon tosi hellä mut joskus kuitenkin 

Avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin 

En lähelleni päästä ja siitä johtuukin 

Kukaan ei voi tuntea mua päästä varpaisiin 

Mut yli kaiken haluisin 

Et joku tuntis mut päästä varpaisiin" 

 

Viimeisten kappaleiden haikea kaipuu riipaisee. Sen aitous huutaa suorastaan rivien välistä. Tarve, toivo, pelko. Tunteet käyttäytymisen takana. Miksi aina näin käy? Miksi en uskallakaan antautua? Pelko ajaa toisen pois, vaikka sitä eniten toivoisi. 

Ihminen. Niin kummallinen tunteineen. Silti niin inhimillinen.Jokaisella meistä loppujen lopuksi samanlaiset tarpeet. 

Jään pohtimaan. Voiko sitä oikeastaan kukaan koskaan tunteakaan toista päästä varpaisiin? Entä, jos antaa silti vaan mennä. Onko mitään hävittävää? 

Ja muistattehan sanoa sen myös läheisillenne - puolisolle, ystäville, lapsille, sisaruksille, vanhemmille? Joka päivä. Rakastan sinua. Juuri tuollaisena kuin oot. 

ps. Jos ette ole vielä katsoneet Yle Areenasta ruotsalaista 6-osaista TV-sarjaa "Älska mig", suosittelen katsomaan. Liippaa tätä aihetta hyvin läheltä ja hienoja hahmoja kipuineen ja pelkoineen. Samastuttavaa ja sulostuttavaa. Jaksamista marraskuuhun, pus.Muistakaa rakastaa!

Kadehditko joskus menestyjiä?

On taas se aika vuodesta, kun etenkin keltainen lehdistö mässäilee näillä otsikoilla: "Katso kuka julkkiksista tienasi viime vuonna eniten? "Tarkista alueesi verokuningas" "Katso kuka ylsi miljonääri-kerhoon" jne. Myönnän, olen itsekin joskus sortunut kurkkimaan tuttujeni palkkatietoja, mutta en kadehtiakseni, vaan enemmän uteliaisuuttani. Olen halunnut tietää, paljonko esimerkiksi ihailemani esikuva alaltani on ansainnut, jotta voin asettaa oman rimani. Jotta tiedän mihin voin pystyä, koska joku toinenkin on siihen kyennyt. Myönnän toki joskus sen pienen kateudenkin piston iskeneen kuin pienen tikarin lailla. Miksi minä en ole syntynyt kultalusikka suussa ja perinyt jättiomaisuutta, jonka pääomatuloilla voisin elellä huolettomammin? Tai jos olen nähnyt, että joku kollegani on yltänyt 100.000 ylittäniden joukkoon, on hetkellisesti pieni kateuden pistos häivähtänyt takaraivossani. Miksi hän, mutta en minä? Kuitenkin totuus on...

että hyvin harvoin niinä hetkinä pysähdymme tähän ajatukseen.Hyvin harvoin kykenemme suomaan ajatuksia sille, mitä jollekin tasolle pääseminen vaatii? Tai mitä menestyksen eteen joutuu tekemään? On se sitten rahallista korvausta menetetystä vapaa-ajastamme, tai muunlaisia ponnisteluita, joita teemme kunnianhimomme ajamina. Jokainen menestyvä ja menestyksestä haaveilevakin tietää, että jos se olis helppoo, kaikki tekis niin. Eikö? On niitä satumaisen onnekkaita Hannu Hanhiakin, jotka sattuvat vain osumaan oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan ja se siivittää heidät tähtiin. Tai voittaa lotossa. Luulen, että molemmat ovat yhtä todennäköisiä eli niiden varaan ei juurikaan kannata laskea, mikäli mielit tavoitella kuun sijaan niitä tähtiä. Kateudesta kuitenkin puhutaan aivan liian vähän, koska loppu peleissä, sehän on loistava tunne. Se kertoo enemmän sinun alitajuisista toiveista ja unelmista, kuin moni muu tietoisesti itsellemme asettama päämäärä. Jos huomaat tuntevasi kateutta arkisissa tilanteissa tai saavutettavissa olevista asioista (en siis tarkoita nyt huipputaitavan viulistin tai huippu-urheilijaan kohdistettua kateutta, koska se ainakin meille keski-iän kynnyksellä tai sen ylittäneille alkaa olla jo saavuttamattomissa olevia unelmia..), tulet tietoiseksi niistä asioista, joista kenties unelmoit tai joissa koet, ettet täysin ole vielä siinä pisteessä, mihin haluaisit päästä. MUTTA - ja nyt tulee se mutta - se ei suinkaan tarkoita sitä, ettetkö voisi sinne päästä. Eli käännäkin katseesi sen sijaan hieman häpeillen itsellesi myöntämästä kateuden tunteesta kohden sitä tietoista valintaa, mitä kateutesi kohde tekee /edustaa/ osaa, josta sinäkin haluaisit nauttia ja päästä osalliseksi? Sen jälkeen on huomattavan paljon helpompaa tehdä näkyväksi se kuilu - ero, joka erottaa sinun nykytilasi tästä kadehtimastasi tavoitetilasta. Ja kas - saatatkin havaita, että se kuilu ei olekaan niin iso, kuin ehkä alun perin olet itsesi antanut uskotella. Kuulostaako hankalalta? Annan esimerkin. Huomaat kadehtivasi sitä kollegan palkkaa, joka on kivunnut yli 100.000, mutta omasi ei vielä tämän riman yli yllä. Paljonko puuttuu? Paljonko ero tekee kuukautta kohden? Mitä sinun pitäisi tehdä eri lailla jokaisena kuukautena, että saavuttaisit erotuksen? Saatat huomata, että tällä tavoin pilkkomalla kuilun pienemmäksi, se ei olekaan liian leveä hypätäksesi sen yli. Tai, jos kadehdit saman ikäistä ystävääsi, joka on huippuiskussa ja jaksaa juosta vielä puolimaratonin, josta sinä vain haaveilet. Jos jalkasi ovat yhä kunnossa, niin kurkkaapa huvikseen millaisia ohjeita eri juoksukoulut antavat tähän? Rapakuntoinenkin juoksee puolikkaan jo reilussa puolessa vuodessa, jos on valmis harjoittelemaan intensiivisesti sitä varten. Niin. Nyt ymmärrätte tuon kuvan merkityksen. Jokainen meistä haluaa menestyä, kunnes tulee tietoiseksi siitä mitä se menestys vaatii. Olenko valmis tekemään 12h työpäiviä joka päivä ensi vuoden, jotta yltäisin haluamalleni palkkatasolle? Tai olenko valmis juoksemaan 4-5 päivää vkossa alati kasvavia lenkkimatkoja, pysähtyä rukkaamaan ruokavalioni ja palautumiseni oikein, tekemään kuntosali- ja oheistreenejä jne.? Mutta ei se mahdotonta ole. Jokaisesta meistä on myös siihen. Anna siis kateudellekin tilaa ja katso mihin suuntaan se osoittaa. Loppu on itsestäsi kiinni.