Maailman vanhin ammatti..ja seksiä, seksiä, seksiä..

Kävin pitkästä aikaa eilen selaamassa vanhoja blogi-tekstejäni. Halusin kurkistaa muistoihini nähdäkseni mitä vuosi sitten näihin aikoihin kävin läpi. Niiden tekstieni ansiosta pystyn aina palaamaan mihin tunnetilaani tai kokemuksiini hetkessä. Silloinen mielentilani tarttuu minuun heti.

Mutta en oikeastaan halunnut nyt siitä kirjoittaa vaan siitä, että silmiini osui myös eräs mielenkiintoinen fakta. Mitä julkaisuani on luettu eniten? Yrittäkääpä arvata? Otsikkoon on "kätketty" joku sellainen sana, jota ilmeisesti ihmiset yhäkin vain googlettaa...Ai mikä se voisi olla?

No seksi tietenkin! 'Naisen seksuaalisuus on yhä tabu' on tämä tähän astisista julkaisuistani eniten lukija-klikkauksia saanut teksti blogger-sivustolla. Ei todellakaan parhaimpiani, mutta seksi myy vai miten kaikki markkinointigurut ovat jaksaneetkaan vuosia jo hokea?

Siitä päädyinkin tähän aiheeseen. Miksi seksi edelleen jaksaa niin paljon kiinnostaa ihmisiä? Lehdet pursuavat sitä. Kuka on kenenkin kanssa ja miten vähissä vaatteissa saatu ketäkin julkimoa kuvattua salaa. On peppuja, tissejä, reittä ja paljasta pintaa. Tuntuu, että mikään ei enää hätkäytä mutta silti niitä vaan lehtien kansiin ja lööppeihin tungetaan. Koska ne myy.

Maailman vanhin ammattikin liittyy tähän. Miehet ovat vuosisatoja olleet valmiita maksamaan seksistä jopa tuiki-tuntemattoman kanssa. Vain tyydyttääkseen tarpeitaan. Kuinka moni nainen oikeasti haluaisi maksaa seksistä täysin tuntemattoman henkilön kanssa? Mieluummin hoitaa sen puolen vaikka itse. Ajatuskin jotenkin kuvottaa.  Tässä kohtaa väitän, että miehen ja naisen ajatusmaailmojen välillä on iso ero. Mutta miksi? Aina puhutaan siitä, että seksi on paljon muutakin kuin itse se suoritus. Sekä nainen että mies kaipaavat läheisyyttä ja kosketusta. En usko, että maksetussa seksissä sitä saa tai haetaankaan. Luulisi, että silloin on aivan sama tyydyttääkö itsensä, jos tarve on suuri.

Kaipaako mies siltikin siis enemmän fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa kuin nainen? Vai ovatko mahdollisuudet maksulliseen seksiin ja kynnys liian korkea naiselle? Miehelle mahdollisuuksia on huomattavasti enemmän, kun thai-hierontaakin tuntuu saavan kuinka pienestä kyläpahasesta lähtien. Ehkä myös se maskuliininen ajatusmaailma eroaa tässä feminiinisestä aika lailla. Esimerkkinä vaikka yksinasuva peräkammarin poika, jonka on vaikea lähestyä tai saada naista muuten. Tai olkoon vaikka ihan tavallinen, seksiä vailla oleva mies. Kärjistetysti ajateltuna miehen maine vaan kasvaa, jos käy huorissa. Naiselle se olisi enemmänkin nöyryytys...

Ystäväni opiskelee seksuaaliterapeutiksi ja se on ehkä mielenkiintoisin ammatti, jonka äkkiseltään tiedän. Koska fakta on, että on hyvin yleistä, että pariskuntien on edelleen tänäkin päivänä vaikea keskustella avoimesti toistensa tarpeista, haluista ja toiveista. Seksistä voi muodostua parisuhteessa kiristysväline, pakkopulla tai riitojen aihe. Ongelmia lakaistaan maton alle ja eletään jopa vuosia epätyydyttävässä liitossa, kun ei uskalleta puhua. Pienestä möröstä kasvaa vuosien saatossa iso musta ja ahdistava elefantti. Harvalla parilla tarpeet ja halut kohtaavat koko ajan. On erilaisia aikoja ja elämäntilanteet vaikuttavat hurjasti siihen miten parisuhteen seksielämään haluaa ja jaksaa paneutua ja siitä innostua. Eikä se kaikille ole edes yhtä tärkeää. ja hyvä niin, jos molemmat osapuolet tuntevat ja ajattelevat siten.

Mutta ehkä surullisinta minusta on ajatus, että seksuaalisuus ei ole pelkästään naisten osalta edelleen tabu, vaan se on sitä myös niin monessa parisuhteessa. Olen niin nähnyt sitä. On pariskuntia, jotka rakastavat syvästi toisiaan, perhettään, lapsiaan. Silti toisen osapuolen mielestä se yksi parisuhteen tärkeimpiä mausteita puuttuu. Seksi. Läheisyys. Kosketus.

Siksi maailman vanhin ammatti on se mikä se on. Puhukaa toisillenne. Avoimesti ja rohkeasti. Omista toiveistanne. Menkää lähelle. Kosketelkaa toisianne. Muutoinkin, kuin vain siksi, että on tarve. Liiaksi vaahdotaan siitä, kuinka intohimoista kaiken pitäisi alituisesti olla. Parasta parisuhteessa on se aito lämpö ja halu olla toiselle hyvä ja toisen lähellä.

Senpä takia. Painun takaisin maailmaan parhaimpaan paikkaan. Peiton alle oman kullan kainaloon. Tiedä vaikka joku heräisi vaikkei se näytä olekaan keväinen luonto. Nautitaan vapusta siitä huolimatta! Rakastakaa toisianne. Pus.

Missään ei tunnu (eipä vissiin)...

Huikeita nämä meidän keskinäiset ikätoverikohtaamiset nykyään. Eikös se mene aina niin, että siitä puhe mistä puute...Joten lienee aika luonnollista, että jossain vaiheessa se keskustelu kääntyy aina - ei suinkaan seksiin vaan nukkumiseen. Tai lähinnä nukkumattomuuteen. Tuntuuko tutulta?

Milloin on stressiä, kasautuneita työkiireitä, huolia, suruja tai muuten vaan hektistä ja ylikiihtynyttä elämänmenoa, jotka vaikuttavat. Tai vaan liian valoisaa, kuumaa, kylmää, kova sänky, huono tyyny, meteliä. Aina joku syy löytyy.

Yksi ei saa unta millään, toinen nukkuu aina vain pienissä pätkissä ja kolmas herää puolestaan liian aikaisin tuntien olonsa väsyneeksi muttei silti saa enää aamuyön tunteina uudelleen unta. Kaikki edellä mainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä ja aiheuttavat erittäin nopeasti tuskaisen kierteen jatkuessaan. Ja jokainen meistä tietää miltä se olo tuntuu, jos ei ole saanut nukuttua tai on nukkunut huonosti. Sitä on kuin karmeassa krapulassa tai pienessä pöhnässä koko seuraavan päivän. Entä mitä se tekeekään olotilalle, jos uniongelmat jatkuvat pitkään?

Se tiedetään. Uni on lääke. Nukkuminen vaikuttaa sekä ihmisen aivotoimintaan että fyysiseen terveyteen, koska unen aikana elimistöstä peseytyy kuona pois. Niin aivoista kuin vaikka lihaksista ja jos unta ei saa riittävästi tai unenlaatu on kehnoa, ihminen ennen pitkään sairastuu, koska univelka madaltaa vastustuskykyä. Unettomuudella on tutkitusti selvä yhteys mm. masennukseen, lihomiseen, oppimisvaikeuksiin, fyysiseen jaksamiseen ja liikuntasuorituksista palautumiseen, sairastelukierteeseen unohtamatta kasvua ja kehitystä etenkin nuoremmilla ja samaa pätee esim. lihasten kasvuun ja vaikka vammojen paranemiseen. Mutta ennen kaikkea se mitä tapahtuu aivoissa pitkään jatkuneen univajeen takia, on erittäin mielenkiintoista.

"Univaje vaikuttaa koko kehoon, mutta ensimmäisenä aivoihin – aivoissahan uni tuotetaankin. Koska uni on koko elimistöä, mutta varsinkin aivoja varten, niin liian vähän nukkuneena aivojen palautuminen jää vajaaksi. Käytännössä se tarkoittaa, että aivojen energiavarastot, tarkemmin glykogeenivarastot, eivät tule riittävästi täytettyä, ja tällä seurauksella koemme itsemme tavallista väsyneemmäksi – ja tulee sitä ärtyneisyyttä", kertoo uneen erikoistunut tutkimusprofessori ja psykologi Mikael Sallinen.

"Aivojen alue, jonka palautumattomuus erityisesti heijastuu arkielämään, on aivojen kuorikerros – tarkemmin kuorikerroksen etuotsalohkon osa. Otsalohko on oikeastaan aivojen kapellimestari. Se johtaa koko orkesteria. Kun palautuminen jää siellä tapahtumatta, se vaikuttaa ihmisen tarkkaavaisuuteen, toimintaa ja mielialaan." jatkaa Sallinen.

Eli jos välillä tuntuu, että se oma kapellimestari johtaa pikkasen harhaan koko orkesteria, niin menkää ihmiset ihmeessä nukkumaan. Vesi vanhin voitehista, uni vastaus ongelmiimme..Siinä olisi mitä parhain keski-ikäisen ja vähän vanhemmankin sananlasku. Tällä viisaudella pääsisi muuten jo pitkälle. Vielä kun saisi nukuttua..

Kun joku sua kannattalee..

Kun elämän nurja puoli näyttäytyy ja sitä huonosti vaan käyttäytyy, kuka silloin halaisi ja maailmalta piilottaisi?
Jos oma rakas kaukana on, yksin sitä läpi vaikeuksien kahlattava on. Hartiat lysyyn painautuu, mieli herkkä madaltuu.
Joskus tuntuu, että kuka tällaista voisikaan rakastaa, joka aika ajoin mielten matalikkoon vajoaa.
Kuinka vaikeaa onkaan silloin toista lohduttaa, vain sydän aito tahtoo auttaa.

Enkeleitä onko heitä, joskus pohditaan. Minä tiedän, elämältä suurimman lahjan sain, kun todellisen rakkauden kohdata sain.

Sellaista yhteyttä en tiennyt olevan, koskaan liekö tällaista edes kokevan. Nyt olet siinä ja mua kannattelet, rakastat, tuet ja aina parastani ajattelet.Toivon, että voisin edes osan siitä antaa sinulle, mitä nyt jo olet suonut minulle.

Mielessäni pohdin kuinka sen teet, mihin sisuksiini meet. Kuinka synkkyydenkin sävyihin uponneena hymyn kasvoilleni saat, kun voimasi ja sanasi viisaat kanssani jaat.

Sanani eivät riitä kertomaan, kuinka sinua arvostankaan. Kuinka kiitollinen elämälle olenkaan, kun sen sinun kanssasi jakaa saan.

Tätä on elämän ja arjen ihanuus, todellinen kumppanuus.

Vaa´at pitäisi kieltää lailla..

..erästä ystävää lainatakseni ja hän on siinä niin oikeassa. Enkä puhu nyt horoskooppimerkeistä vaan ihan siitä kaikkien naisten vihaamasta puntarista. Koska jostain merkillisestä syystä meille jokaikiselle ihmiselle ikään katsomatta on iskostunut alitajuntaan se, että sillä mitä painamme on suora korrelaatio-yhteys siihen miten viehättävinä meidät koetaan. Vai olenko muka väärässä? Voiko joku (nainen) rehellisesti väittää, että hän ei mieti painoaan koskaan tai sure sitä mihin suuntaan se vaa´an kieli kääntyy? Koska oli se niin tai näin, niin koskaan se ei tunnu olevan hyvä tai me naiset siihen tyytyväisiä. Joko sitä on liian vähän tai kuten enimmäkseen tässä iässä, liian paljon. Tai vaikkei vaaka näyttäisi "väärää" lukemaa, niin jostain joku osa hyllyy ja hölskyy aina tai on liian pieni ja mitäänsanomaton, lihakseton tikku tai jotain muuta vastaavaa.

Myönnän. Olen itsekin painoni murehtija. Eikä se kyllä auta pätkääkään. Olen useammin kuin kerran nipistänyt varrestani ne kriittiset viisi kiloa (jopa enemmänkin joskus raskauksien jälkeen) tai pudottanut rasvaprosenttiani tai yrittänyt lisätä lihasmassaa tai jotain muuta vastaavaa. Ottanut osaa milloin 30 päivän vatsalihastreeneihin, milloin kyykkyhaasteeseen, lankutusskaboihin ja kaiken maailman ruokavaliojuttuihin. Pääosin vain siitä syystä, että jotkut aikanaan itselleni nimeämäni tavoite-farkut mahtuisivat päälleni.

On ollut aikoja jolloin olen ollut suht tyytyväinen kehooni ja etenkin sen toiminnallisuuksiin, mutta sitten koittaa joko joulu, pääsiäinen, kesä tai muu herkutteluun johdattanut perinnepyhä tai aikakausi, jolloin vain yksinkertaisesti olen antautunut himoilleni ja kerryttänyt varteeni taas sitä höttöä. Jonka jälkeen kierre alkaa jälleen alusta. Kuulostaako tutulta? Jos ei ja olet nainen, kadehdin sinua. Kuulut selvään vähemmistöön. Voit lopettaa lukemisen tähän.

Painosta puheen ollen ja voin sen tunnustaakin hyvin ääneen. Olen viimeisen vuoden aikana kerryttänyt painoani lisää kuutisen kiloa. Se muuten on tässä lyhyehkössä, persjalkaisessa savolais-karjalais-helsinkiläisjuurisessa (kaikkea geeniperimääni edes tuntematta täysin) varressa kohtuullisen paljon. Jopa niinkin paljon, että kun tänään pakotettuna monen kuukauden jälkeen (huom) jouduin vaa´alle, meinasin saada shokin. Olen toki treenannut punttia isommilla painoilla viime aikoina, ja tiennyt, että varteeni on kertynyt toki lihastakin ja sitä myöten painoa mutta rehellisyyden nimissä se ei yksinomaan ole syynä tähän muutokseen. Kyllä sitä on nautittukin elämästä..

Mutta entä sitten? Se on fakta jonka kanssa nyt eletään. Ei sen enempää. Se on numero, joka ei määrittele minua ihmisenä millään lailla. Enemmän se minua ahdistaa, kun en mahdu enää jakkuihini ja paitapuseroihini, kun käsivarsien ympärysmitta ja hartiat ovat levinneet. Ja garderobin uusiminen tulee kalliiksi...

Syy oikeastaan miksi aloin kirjoittamaan tästä aiheesta on se, että jos ja tämä on iso jos. Jos päättäisimme, ettemme välittäisi siitä mitä ne vaa´an lukemat näyttävät ja unohtaisimme kokonaan moisen kapistuksen, niin eläisimme varmasti paljon onnellisimpina. Monetkin meistä. Koska fakta on, että me yksilöt olemme erilaisia. Toiselle kehkeytyy paljon  isommat lihakset kuin toiselle ja toinen on sorja säärinen kun toinen taas on tällainen hyvin pystyssä pysyvä - vaikka navakammallakin tuulella. Onhan se luonnollista, että kadehdimme niitä ominaisuuksia muilta, joita itsessämme kaipaamme. Paksumpia hiuksia, tai pidempiä ja hoikempia sääriä tai kapeampaa uumaa tai suorempaa nenää. Niin se lienee kautta aikain ollut enkä ihan lähitulevaisuudessa näe tämän asetelman poistumista. Ikävä kyllä. Tiedän ja myönnän, että omistakin traumoista johtuen kateuden piikit toisinaan pistelevät. Onneksi vain hetkellisesti.

Sen vuoksi kehotan meitä kaikkia heittämään ne vaa´at pölyttymään jonnekin mihin aurinko ei paista ja keskittymään siihen mikä meissä on hyvää. Koska paino tai sen tarkkailu ei tee meistä viehättäviä. Vaan se, että kannamme itsemme ryhdikkäinä, ylpeinä ja rakkaudella. En tietenkään kehota ketään olla piittaamatta omasta hyvinvoinnistaan. Luonnollisesti se on kaiken lähtökohta. Voidakseen hyvin, on huolehdittava siitä, että syö pääsääntöisesti terveellisesti ja hyvin, liikkuu säännöllisesti sekä nukkuu riittävästi, niin silloin se painokaan ei lähde rönsyämään liiaksi. Yritetään kohtuutta siis tässäkin lajissa. Paljon tärkeämpää kuin se paino, on se miten itse voit ja millaiseksi olosi tunnet.

Ylipainoinen tai ei BMI:n mukaan, niin ainakin voin ylpeänä todeta, että tämä lievästi lihava on erinomaisessa kunnossa. Nyt on sekin testattu. Joten vaakani saa nyt jatkossakin vaan pölyttyä ja tavoitefarkutkin on ajat sitten kirpputorilla myyty. Näillä mennään mitä on annettu. Lähdetkö vaaka-kapinaani mukaan?

Voi kun muistaisimme tämän..

Kannusta ja innosta, älä lannista. Se on oppi, jonka haluaisin aina muistaa. Kun lastenkasvatuksesta puhutaan. Miksei myös alaisten johtamisessa ja ohjaamisessa tai ylipäätään valmennustehtävissä.

Facebookin Tänä päivänä -osio on monesti saanut minut hymyilemään, nauramaan ääneen, haikeaksi tai jopa surulliseksi. Tänään sen muistojen albumista nousi esiin tällainen kirjoitus neljän vuoden takaa. Sen muistelu puistattaa minua yhä.

"9v. tytär ilmoittaa äidin tultua kotiin , että hänellä on ollut todella hyvä päivä. "Ai no miten niin?" kysyy äiti. Tytär vastaa naama loistaen: "Opettaja kehui minua nyt ensimmäistä kertaa, kun mun koe meni niin hyvin". Äiti joutuu kääntymään poispäin, sillä äidin rintaa puristaa ja silmiä kirvelee. "Ope on oikeastaan aika kiva". Niin pienestä se voi olla kiinni...Miksi siinä kesti vain näin kauan?"

Tarina on elävästä elämästä. Se saa silmäni kirvelemään edelleen. Koska muistan tilanteen tämän ansiosta niin elävästi. Sen loisteen lapseni silmistä. Sen vihan kuohahduksen mitä hänen opettajaansa kohtaan silloin tunsin. Vaikkei lapsi olisi se kaikkein paras tähtioppilas, niin kuinka pienestä se voi olla kiinni, että sen oppimisilon ja motivaation saa kannustavilla sanoilla palaamaan. Kuinka saada lapsi edes kerran onnistumaan, joka taatusti ruokkii lisää onnistumisia.

Onneksi kaikki muuttui parempaan päin, kun koulu ja opettaja vaihtuivat. Nykyisin en tahdo tunnistaa teini-ikäistä lastani samaksi tytöksi kuin tuolloin nelisen vuotta sitten. Opiskelumotivaatio ja asenne kouluun ja oppimiseen on tyystin eri. Lienee sanomattakin selvää, että myös menestys ja arvosanat ovat täysin eri luokkaa kuin menneisyydessä. Väitän, että suurin syy siihen on se, että lapseni oppimiseen ja sen haasteisiin on paneuduttu aivan eri tavalla ja osattu löytää keinoja millä haastavia osa-alueita on kyetty ratkomaan. On osattu myös kannustaa ja innostaa, ei lannistaa. Ihanaa, kun lapsenikin saa loistaa ja tuntea olevansa hyvä.

Yksikin kannustava sana tai kehu voi tehdä ihmeitä. Yritetään muistaa se. Niin lasten kuin aikuistenkin kanssa.

Rakkaus

Katso kuinka kätemme liittyvät yhteen. Sormet punoutuvat toistensa lomaan. Kuin toisiinsa kietoutuneet sydämemme.

Silmiesi sineen vajoan, rakkauteni katsoo takaisin. On vain tuo hetki. Ei tarvita sanoja. Me kumpikin tiedämme jo sen. Tähän minä jään. Vaikken kohta luonasi olekaan. Sydämeni silti huomaasi taas jää.

Ikävä viipyilee jo viimeisessä suudelmassamme. Huulemme eivät tahdo irrottaa otettaan. Nekin tietää. Miten pitkä aika voikaan olla.

Kaksi elämältään eksynyttä yksinäistä. Kuin saduissa, sielu löytää puuttuneen puoliskonsa. Palat kuuluvat yhteen.

Sen vain tietää.

Uskonko enkeleihin? Uskonko johdatukseen? Kun ylös pyynnön hartaan esittää, on pakko toivoa. Uskon hyvään. Uskon siihen mikä on tarkoitettu.

Sinä olet se.

En tiedä mitään kauniimpaa. Kiitän siitä joka päivä. Että Sinä olit vastaus. Minun sieluni koti.

Ristiaallokkoa, vanhaa maininkia ja vastatuulta..

Entisenä (näin kai voi sanoa tässä vaiheessa ) purjeveneilijänä rakastan merellisiä vertauskuvia. Merihän symboloi alitajuntaa, tuntemattomia voimia, mielentiloja. Asioita, joita ei voi aina ymmärtää. Myrskyävä meri puolestaan sielussa myllertäviä, käsittelemättömiä asioita ja tunteita. Tyyni meri vastaavasti seesteisyyttä, mielenrauhaa, tasapainoa elämässä.

Kaiken kaikkiaan meri on minulle vapaus. Valintojen mahdollisuuksia. Kaunis, alati muuttuva, kunnioitusta herättävä. Välillä pelottava. Välillä uskomattoman upea, niin sininen, kirkas, houkutteleva ja rauhoittava. Jos sen kanssa on sinut. Aivan kuten veneillessäkin.

Jotenkin tämä viikko, ehkä jopa reilu sellainen on ollut varsinaista ristiaallokkoa. Ristiaallokkoa, joka syntyy kuten tiedämme, kun voimakkaasti vaihtuvat tuulen suunnat muovaavat tyrskyäviä aaltoja, jotka törmäävät kiviin ja muihin esteisiin rannalla. Ristiriitaisuuksien värittämiä elämänvaiheita, joiden tuloa ei ole osannut arvata. Jotka iskevät mielessä yhteen aiheuttaen kuohuntaa. Onneksi usein ei tuule pitkään. Niin nytkin.

Vastatuultakin on ollut. Vaikka vastatuuli itsessäänhän ei ole niin kamalaa. Se on haastavaa, välillä raakaa ja vaatii kryssijältä hermoja, lihaksia ja hieman enemmän aikaa, mutta perille pääsee silti. Vaikka purjeinkin. Totta kai myötätuuli olisi aina ihanampaa. Saisi nautiskella tasaisesta, kevyestä menosta ilman ylimääräisiä rasituksia, mutta joskus se meren ja raa´an vastatuulen yhdistelmä pakottaa meidät puremaan hampaita yhteen, tarttumaan vinssiin ja tekemään saumatonta yhteistyötä muun miehistön kanssa. Sen makeammalta maistuu rantautumisnaukku, kun on joutunut kunnolla hikoilemaan ja puskemaan äärirajoilla. Antaa viskoa vaan vettä ylle.

Mutta sitä keinuntaa vihaan yli kaiken. Vanha maininki. Se aiheuttaa oksettavan ja vellovan olon. Mikään muu ei auta paitsi rantautuminen ja poispääsy siitä keinunnasta. Vanhalla mainingilla tarkoitan entisiä elämiä, jotka väkisin vaikuttavat tähän nykyiseenkin. Vaikkei niin haluaisi. Toisinaan tuntuvampana keinutuksena, onneksi jo nykyään useimmiten pysyen poissa.

Keinuu tai ei, olen sinut mereni kanssa. Tiedän, että osaan navigoida tällä merellä, niin tyynellä kuin myrskyävämmällä säällä. Miehistöni kanssa minulla on luottavainen olo siitä, että muuttukoon meri mihin suuntaan tahansa tai keinuttakoon venettä kuinka paljon hyvänsä, tämä alus ei uppoa. Ja se on jo löytänyt oman turvasatamansa.

Myötäisiä tuulia viikkoonne ystävät. Vaikkei aina niin olisikaan, niin nautitaan silti merenkäynnistä. Se kuuluu elämään.

Life has a wierd sense of humour..

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämällä on wierd sense of humour... Ja lähes mystinen tapa opettaa  ja kasvattaa meitä elämänpolullamme juuri niissä kohdin, joissa meiltä taidot vielä puuttuvat tai vaativat hiomista. Elämällä on taito osua näiden opastusten kanssa juuri niihin kipupisteisiimme, jotka mieluiten haluaisimme vain unohtaa ja haudata syvälle.
Sen olen tähän ikään mennessä jo oppinut, että kaikki roskat mitkä maton alle lakaisee, tulevat jonain päivänä sieltä esiin. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin se vain on. Pahimmat pelkomme usein käyvät toteen.

Enkä nyt aio tämän enempää synkistellä. Kunhan ihmettelen ääneen. Elämää yleensäkin. Kuten tavallista. Murehdin asioita etukäteen. Vaikkei pitäisi.
Tiedätte sen tunnetilan, kun olette tuudittautuneet seesteiseen ja lämpöä syleilevään, pehmeään olotilaan ja ajattelette, että ihanaa. Nyt vaan nautitaan elämästä, kun kaikki on niin hyvin. Koskaan ei kannattaisi sanoa sitä ääneen. Koska sen tietää, että se houkuttelee paikalle jonkun häiriötekijän. En sano, että piruja esiin, koska toisinaan ne ovat (onneksi) vain pieniä hämmennyksen ja hetkellisen sekasorron hetkiä. Valintatilanteita. Joita heitetään eteemme silloin kun niitä vähiten osaisimme odottaa.
Vai onko se sittenkään niin? Koska ainakin itsestäni on viime vuosina tuntunut siltä, että vedän muutosta puoleeni? Jos se onkin niin, että toiset ihmiset vaan ovat luonteeltaan sellaisia, että he ajautuvat hämmentäviin vaiheisiin, valintojen eteen. Ovat rohkeampia tarttumaan eteen heitettäviin haasteisiin. Valmiimpia muutokseen? En tiedä vastausta. Tiedän vain sen, minkä itse asiassa tekin olette joskus blogistani lukeneet. Että tuijottelen pytyltäni joka päivä näitä alla olevia mietelauseita. Ja kun niitä tuijottaa ja hokee mielessään lähes päivittäin, niin alkavatko ne sittenkin ohjata mieltämme? Alitajuisesti.



En silti allekirjoita tuota ensimmäistä. Elämä ei todellakaan aina ole niin yksinkertaista. Monet sen eteen heittämät haasteet ja valinnat ovat helkatin monisyisiä ja vaikeita.

Siitä olen kuitenkin niin samaa mieltä. Jotkut tilaisuudet annetaan eteemme vain kerran. Ja kaikki se analysoimiseen, asioiden murehtimiseen ja miettimiseen kulutettu aika on hukkaan heitettyä. Eikä kuitenkaan ole. Koska varsinkin vaikeiden asioiden pureksimiseen tarvitaan aikaa. Jotta vastaus alkaa jäsentyä mielessämme. Asioilla on onneksi aina tapana järjestyä. Siksi se turha murehtiminen ei auta yhtään. Aika tuo vastauksen eteemme ja elämä näyttää suunnan. Siihen luotan.

Koska sen me tiedämme kaikki. Elämä on todellakin lyhyt. Eletään unelmamme todeksi. And wear our passion. Ihanaa alkavaa työviikkoa.