Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä..

Minulla on aavistuksen runolinen olo. Tai ei oikeastaan vaan aavistuksen vaan täysin. Joskus se iskee, Kaipaus sanojen voimaan.

Minulla on Tommy Tabermann -ilta. Tuo ihana rakkauden runoilija, syvällisten ajatusten tulkki ja upea ihminen koskettaa ja on koskettanut monia. Aika ajoin palaan hänen kirjoituksiin ja jollain mystisellä tavalla löydän niistä aina jotain uutta ja jotain mikä koskettaa.

"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä - siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle". Tämän lauseen allekirjoitan niin täydestä sydämestä.

Kuten tämän alla olevankin. Tälläkin viikolla olen kiittänyt elämää siitä, että vaikka se on enemmän yrittänyt tehdä minusta kovemman, rinnalla olevan valitun tieni ansiosta, en ole kovettunut vaan muovautunut lujaksi. Silti edelleen pysyn pehmeänä.

Koska rakkaus. Koska sillä on valtavan suuri vaikutus kenen syliin lopulta painaa pään.



"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?"

"Katso - ehjimmät meistä on tehty sirpaleista".

Omistan tämän blogini rakastetulle ja upealle runoilijalle, kirjailijalle, poliitikolle, syvälliselle elämän pohdiskelijalle - Tommyn muistolle.

Nämä ovat minulle, sinulle, meille. Sanoissa on viisaus. Voima. Lohtu. Rakkaus.

Torstai on toivoa täynnä.

What if I fall? Oh, but what if you fly?

Olen paljon ajatellut viime aikoina sitä millaisiksi ihmisiksi me muutumme tai oikeastaan mitkä ovat niitä asioita elämässä, jotka muuttavat meitä. Ja voiko olla niinkin, että me muutumme huomaamattamme?  Entä jos se muutos, joka meissä tapahtuu onkin jotain sellaista millaisiksi me emme haluaisi muuttua? Jos ympäristö, jossa elämme on sellainen, että se pakottaa meidät muuttumaan - sellaiseksi jollaiseksi ei haluaisi. Mutta sitä vain hiljalleen, niin pienen pienin vaihein lipuu kohti sellaisuutta, joka ei olekaan itseään. Outoja tuntemuksia. Mutta todellisuutta. Meitä useaa ympäröi kova, omaa etuaan tavoitteleva ahneutta ja itsekkyyttä pursuava liike-elämä, joka ei tunne tai arvosta heikkouksina pidettyjä tunteita tai ominaisuuksia kuten empatiaa, myötätuntoa, lämpöä, avoimuutta - inhimillisyyttä. Koska niitä ei pidetä arvossa, ihminen alkaa käyttäytyä siten, ettei niitä näytetä. Ole kova tai kovetu.

Vaikka yhteisöllisyyttä korostetaan enemmän ja monessakin suhteessa ollaan edistytty runsaasti avoimuuden ja vuorovaikutuksellisuuden nimissä, niin edelleenkin tuntuu, että vain kylmillä faktoilla pelaavat pärjäävät muita paremmin. Ovat tehokkaampia, osaavampia, menestyksekkäämpiä. On jäätävää kuulla ja nähdä, että edelleen 2020-lukua lähestyessämme vain kovilla kasvutavoitteilla, kateprosenteilla ja voittomarginaaleilla on loppupeleissä merkitystä. Missä näkyy se, että ihmisistä välitetään aidosti?

"Mitä ajattelet, sellaiseksi tulet. Mitä tunnet, sitä vedät puoleesi. Mitä kuvittelet, sitä luot."  Mielellä on uskomaton voima.

Pelottavankin totta. Reflektoimme tiedostamattamme toisiltamme koko ajan. Tunnetila välittyy toisesta toiseen alle silmänräpäyksessä. On aika merkityksellistä kenen parissa olet ja elät ja millaiseksi muovaat ympäristösi. Ja ennen kaikkea - millainen Sinä olet? Miten ajattelet itsestäsi, mihin uskot. Tai ennen kaikkea jos et usko. Koska jos uskot, näet mahdollisuudet, jos et usko, näet esteet. Niin on minunkin käynyt viime aikoina - monellakin saralla.

Näiden ajatusten kanssa joutuu kuitenkin tekemään valtavasti töitä. Minä myös. En halua tulla sellaiseksi kuin olen antanut itsenikin luvan ajatella olevani ja miksi? Vain toisten mielipiteiden ja kritiikin sanelemana. Substanssiani on kyseenalaistettu paljon. Itsetunto katoaa, kun arvostus ja tuki puuttuvat ja pahat kielet satuttavat tai pahimmat puukottavat selkään. Sanat osuvat ja uppoavat maaperään, jos on epävarma. Ja vaikkei olisi, joutuu todella taistelemaan sitä vastaan. Se mitä joku muu ajattelee Sinusta ei ole sama kuin mitä Sinun kuuluu ajatella itsestäsi. En väitä, että se olisi helppoa. Mutta nuo kaikki kokemukset kartuttavat vahvuutta. Ei tästä pidäkään päästä niin helpolla. Koska jos haluaa muutosta, muutoksen eteen on tehtävä asioita ihan toisin. Me kaikki tiedämme sen, että jos aina tekee sitä mitä on aina tehnyt, mikään ei muutu. Mutta matka tässäkään kohtaa ei ole helppo. Ja ihminen joka ei tee virheitä, ei tee tavallisesti mitään muutakaan.

Olen päättänyt, etten aio tuntea huonommuutta. En enää epävarmuutta enkä ainakaan itsesääliä. Se on ehkä tunteista kaikkein katalin. Sinne vajoaminen vie loputkin voimat ja ennen kaikkea ilon kaikesta. Mitä sitten, jos herättää kahtia jakoisia tunteita ja mielipiteitä muissa? Eihän se loppu peleissä ole minun ongelma. En halua vetää yhtään enempää puoleeni negatiivisuutta tai muita negatiivisiksi koettuja tunteita tai tekoja - saati ihmisiä. On aika kaivaa sieltä saappaan korosta se sinne varissut itsetunto ja alkaa huokua sitä ulospäinkin. Vain sillä tavoin voin vakuuttaa muutkin. Nythän minun yli on kävelty mennen tullen. Miksikö? Siksi, että sitä olen omien tuntemuksieni ja ajatustenikin kautta tahtomattani levittänyt ympärilleni.

Minä aion kuvitella, että teen kaikki asiat oikein. Vien laivaani oikeaan suuntaan ja että osaan navigoida. Jopa sumussa. Luotan siihen, ettei ne muutkaan niin hyvin osaa. Tai heilläkin on epävarmuuksia ja kyseenalaistuksia Siksi joku toinen hyökkää ja levittää ympärilleen myrkkyä. Olen päättänyt luoda jotain muuta. Uskon siihen, että kuvittelen muuttavani ympäristöäni. Ruokin mieltäni uskolla, toivolla ja rakkaudella. Kaikilla osa-alueilla.

Koska mieleni uskoo kaiken mitä minä sille kerron.  Niin sinunkin. Ihanaa sunnuntaita rakkaat. 

Kun sataa, kastuu..

Kun rakastaa, niin joskus se vaan sattuu. Vaikka kuinka yrittäisi elää siten, ettei loukkaisi toista, niin yhteentörmäyksiä ei voi loputtomiin välttää ja väärälle aaltopituudella ajautuu toisinaan. Tulee niitä jaksoja, jolloin jotain osa-aluetta suhteessa koetellaan. Kun sataa, kastuu.

Usko, toivo, rakkaus, joista suurin on rakkaus. Niin sanotaan. Pysähdyn sitä miettimään. Annan huokausten ja ahdistuneisuuden aallon pyyhkiä ylitseni. Miksi estelen. Pakko antaa kaikkien ajatusten tulla. Tajuan.

Rakkaus vielä on ja toivoa saan, se uskonkin voi vielä palauttaa. Jos uskon ja toivon menettää, se rakkauden hiljalleen näivettää.  Kolminaisuuden yhtälö. Ei se seiso yhdellä jalalla. Mutta kahdella kykenee kolmannen korjaamaan.

Jos rakkauden päästäisin kuolemaan, tiedän, en enää koskaan uskoisi ja kaiken toivonkin päästäisin katoamaan. En tahdo sitä. Rakkaus ei ole tahdon asia, mutta se on myös sitoumus. Se on halu. Se on päätös. Se on kahden ihmisen yhteys. 

Kun rakkaudessa kokee tuskaa, tietää, että rakastaa. Toinen on merkityksellinen. Mutta voi kuinka se tekeekään kipeää. Rakkauden tuskan fyysisyys hämmentää ja vie kaiken energian. Se imee sen itseensä. Ihminen käpertyy. Pienenee. Muuttuu hauraaksi.

Pelko vatsaan solmuksi kiertyy, sydän poloinen piiloon käpertyy. Silmiä tuska kirveltää ja puukko sisimmässä viiltää. En kerran rikottua enää ehjäksi saa, jäljen jättää pysyvän, sanat haavoittaa. Vain aika näyttää miten pahat arvet se aikaan saa.

Kuka korjaisi elämän matkalla vaurioituneen, pienen hauraan sydämen. Sirpaleiden keskellä itseänikin keräilen. En satuttaa sua koskaan halunnut ois, vaan kulkea kanssas onneen kestävään. En arvannut minkään sitä estävän. Nyt vain itseäni syyttää voin. Kuinka pienessä hetkessä kaikki muuttua voi.

Tiedän, ei kaikille anneta sitäkään. Mutta kun panokset ovat kovat ja pelissä on sielunkumppanuus, pyyteetön rakkaus ja kaipuu toisen luo, kyseenalaistamisen, epävarmuuden tai reaaliteettien läsnäoloa ei kaipaa.

Meille jaettiin haastava käsi. Mutta usko palautuu. Se käy onneksi vain vierailulla. Viivähtää hetken, mutta huokaisen, kun se poistuu. Tulevaisuus on. Rakkauden voimaan voi nojata. Ja toiseen. Vaikka etäältäkin.

"Meidän mahdoton rakkautemme, sen mahdottomuutta me emme aavistaneet..
..Minä kahdelle haavoitetulle, haluaisin kaiken sulle ja itsellenikin anteeksi antaa..

Älä lähde vielä pois. Pysy vielä hetki siinä. Jospa meitä vielä ois, se ei ois mahdotonta. Älä lähde vielä pois, kohti yötä valotonta. Siinä kaikki".

Hymyn kaikille voi valjastaa, kyyneleet vain harvoille paljastaa. Hymyn aikaan saa kuka vaan, kyyneleet polttaa vain kun aito rakkaus satuttaa.

Onneksi se silti on. Elämä ilman rakkautta olisi liian kylmä. Lohduton. Yksinäinen.

Uskon. Sateen jälkeen paistaa taas.

Anna tunteiden tulla..ja mennä..Sunnuntain kirveleviä totuuksia...

Tänään kirjoitan itsellenikin vaikeasta ja kipeästä aiheesta. Aiheesta, jonka ehkä vain eronneet voivat ymmärtää kaikkine tunnekirjoineen. Siitä puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa siksi, koska kukaan ei halua katkeran leimaa otsaansa. Miksi sitten otan sen riskin? Siksi, koska uskon, että tämä on yhtä vaikeaa kaikille muillekin saman asian kokeneille. Siitä ei vain haluta puhua. Halutaan sivistyneinä aikuisina tuoda esiin se, että eron yhteydessä vain lasten hyvinvoinnilla on merkitystä ja lapsien halutaan selviävän erosta mahdollisimman vähin vaurioin. Ja niinhän se onkin. Aikuisten on osattava käyttäytyä sivistyneesti ja laitettava omat tunteensa syrjään.

Mutta entä kun aikaa kuluu ja uusi elämä molemmissa kodeissa löytää uomansa ja vakiintuu? Entä kun kuvioon astuu mukaan niitä uusia puolisoita, kenties uusia lapsia ja sinun omat lapsesi saavat uusperhesisaruksia tai peräti puolisisaruksia. Miltä se tuntuu, että aikanaan lastesi toisen vanhemman kanssa ostamassa unelmiesi talossa asuukin nyt omien lastesi kanssa puolet ajasta uusi aikuinen, ja ne muut lapset. Kuinka katkeralta ja kirvelevältä se tuntuu, kun olet usein omien teiniesi ärsytyksen pahin lähde ja vihan ja raivonpurkausten kohde. Kun tiedät, että saat osaksesi vain maksajan, siivoojan, kuskaajan ja kaatopaikan roolin monien muiden ohella. Entä kun niiden lisäksi saat vielä kuulla kuinka isän uusi puoliso onkaan niin paljon nuorempi, kivempi, hoikempi ja rennompi kuin p..ka mutsi, joka ei tajua mistään mitään.

Vaikkei kaikki olisikaan totta, niin kuinka voikaan nuo ääneen lausutut sanat rakkaan suusta kuultuna kirvelläkään. Eniten ehkä kirveltää kuitenkin se, kun kuulet kuinka ihanaa siellä toisessa kodissa on. Kuinka se kirpaiseekaan, kun tiedät, että sinun ja omien lastesi yhteinen aika on vain puolet heidän elämästään ja se toinen puoli on toisaalla. Joku toinen aikuinen kasvattaa lapsiasi ja saa elää heidän kanssaan. Se sattuu. Enemmän kuin loukkaukseksi tarkoitetut vertailusanat. Ikävä. Se korventaa. Ulkopuolisuuden tunne. Kuinka ehdinkään rakastaa riittävästi vain puolet ajasta? Eihän käytetä sitäkin aikaa vain riitelyyn, eihän. Teinin ja esiteinin kanssa se toisinaan on erittäin haastavaa. Iloitsen heidän elämästään vaikka sydän välillä märkänis..

Koska totuus on, että loppupeleissä vain sillä on merkitystä, että lapsilla on kaikki hyvin ja he ovat onnellisia. Sitä nieleskelee ne karvaat ja kitkerät kalkit ja nuolee haavansa piilossa katseilta ja vaikenee. Koska ei halua kuulostaa katkeralta. Eikä sitä olekaan. Mutta joskus sitä on vaan niin pikkumainen ja heikko, että antaa niille nurjille tunteilleen tilaa. Eikä näillä tunteilla ole mitään tekemistä sen kanssa ettei olisi oman elämänsä suhteen onnellinen tai aikanaan tehdystä päätöksestään edelleen varma. 

Silti näiden negatiivistenkin tunteiden saa antaa tulla. Koska silloin niiden voi antaa myös mennä. Päästää irti ja nähdä ne hyvät puolet, koska niitä on enemmän tässäkin kuin niitä huonoja. Lapsillani on paljon rakkaita ihmisiä ympärillään - uusia vanhojen rinnalla. Uusia sisaruksia, joista on muodostunut tärkeitä. Uusia ihmisiä, jotka rakastavat. Koko perhekäsitys on laajentunut ja eri kotien mallit ja tavat avartavat näkemystä ja antavat myös upeita asioita elämän varrelle ja omaan kasvun työkalupakkiin. Elämä antaa aina vaikka se ottaisikin.

"Usko tai älä toivon kaikille hyvää

kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
jokainen on joskus luuseri
toiset vaan peittää sen paremmi

Lauletaan kovempaa
kun pitäs olla hiljaa
ei paineta leukaa rintaan
ennen ku kasvetaan viljaa
nostetaan keskikaljamaljat ilmaan
tänään ihmisen puolikas
on huomenna leijonakuningas"

Ihmissuhdelokerot, laputukset ja muita keskiviikon suhde-ajatuksia..

Silmäni osuivat jokin aika sitten Hidasta Elämää -sivustolla julkaistuun blogiin, jossa kyseinen otsikko vangitsi huomioni. Kirjailija Katri Syvärinen vastaa tästä kynäilystä. Hänen mielestään parisuhteita usein leimaa jokin nimilappu ja jokaisella suhteella on jokin luokittelu, joka vääjäämättä tulee ohjaamaan myös ihmisten omia käsityksiä siitä miten suhteen tulisi kehittyä.

Huomaan, että jollain tasolla itsekin lokeroin omaa suhdettani siten. Polku on kaikille aika tuttu, eikö?  Ensin tapaillaan, jonka myötä suhde syvenee, aletaan seurustella ja suhteelle annetaan nimi eli parisuhde. Puhutaan tällöin jo vakiintuneesta seurustelusta. Jonkin aikaa tätä yhteistä polkua kuljettuaan parin suhteen tulisi kehittyä ja luonnollisesti sitä pitäisi seurata yhteen muuttaminen eli nimilapuksi muovautuu avoliitto. Sitä seuraa jossain vaiheessa kihlautuminen ja ennen pitkää avioliitto. Kaiken kaikkiaan näiden laputusten ja nimitysten johdosta ihminen alkaa näkemään asioita myös näiden "lokeroiden" kautta. Jo pelkästään sillä yhden i-kirjaimen lisäämisellä liiton etuliitteeseen on painoarvoa. Ainakin ulkopuolisen tarkastelun osalta. Vaikkei se muuttaisi suhteessa yhtään mitään. Vai muuttaako sittenkin? Koska tarkastelumme lokero on muuttunut.

Ja entä jos ei tapahdukaan näin ylläkuvatun kaavan mukaisesti? Jos elämä heittääkin erilaisia kiemuroita eteen.  Sitä huomaa itsekin yhä toisinaan "kriisiytyvänsä" tästä. En eläkään "normaalissa" parisuhteen elinkaaressa tai tuttujen nimilappujen keskellä. Onko etäsuhde siis lainkaan yhtä kelpo suhde kuin vaikka avoliitto? Miksi sitä yhteyttä ja suhteen tasoa joutuu itselleenkin aika ajoin perustelemaan - saati "lokeroittamaan" ja "laputtamaan"? Eikä pelkästään itselleen vaan myös muille. Siihen törmää vaikka tuiki tavallisissa tilanteissa. Miksi kutsua toista puoliskoa muille, miten sanoittaa mikä suhteemme on? Koska emme ole avoliitossa, voiko silloin toista kutsua puolisoksi? Ei tunnu omalta. Poika- tai miesystävä kuulostaa puolestaan ei niin sitoutuneelta. Tässä nyt vaan ollaan ja niin. Seurustellaan ja huom. aiemman kuvaillun kaavan mukaan suhde ei olekaan edennyt mihinkään.. Kumppanikin kalskahtaa falskilta ainakin niissä tilanteissa, joissa asia pitää sanoittaa jollekin ulkopuoliselle. Saati vaikka englanniksi..Hmm.En ole keksinyt mitään fiksua siihen. Jolloinka itse asiassa se miksi toista kutsumme alkaa myös ohjata omaa käsitystämme koko parisuhteen tilasta. Kuulostaa varmaan ihan hullulta. Ja sitähän se onkin. Mutta niin toimii ihmismieli.

Tähän samaan lopputulokseen on tullut kirjailija Syvärinenkin. Suhteemme nimilaput tuottavat ongelmia meille. Koska kun on luokitus, sitä alkaa katsoa tietynlaisen putkilon tai lasien läpi johon liitämme mausteeksi omia uskomuksiamme, pelkojamme, toiveita - erilaisia -isi päätteisiä asioita. Kun nyt meidän jo pitäisi olla avoliitossa, tai kihloissa tai jotain. Loppu tulema on, että nämä meidän itse itsellemme asettamat lasit estävät meitä näkemästä ihmissuhdetta sellaisena kuin se onkaan ja luovat kuilua odotusten ja todellisuuden välille. Noh, kaikki tietää mitä siitä seuraa, kun odotukset eivät täyty? Pettymys. Niin. Jonka reflektoimme itse siihen suhteeseemme ja toiseen. Vaikka alun perin vain eksyimme omiin lokeroihimme. Tai ulkopuolisten meille asettamiin.

Miten sen uuden ajan ihmissuhteen sitten saavuttaa? Pyrkii unohtamaan ne lokerot. Jättämään omat rajoittuneisuuden lasit pois silmiltään ja keskittymään siihen, että uuden ajan ihmissuhde perustuu puhtaasti vapauteen valita. Vapauteen viettää aikaa toisen kanssa, koska molemmat osapuolet haluavat niin.  Uuden ajan ihmissuhde perustuu toisen kohtaamiseen aidosti ja rehellisenä omille tarpeille, tunteille ja toiveille. Uuden ajan ihmissuhde perustuu avoimeen suhtautumiseen ilman tarvetta tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Uuden ajan ihmissuhteessa ollaan läsnä tässä ja nyt ja nautitaan siitä mitä on.

Huomisesta ei koskaan tiedä - senhän me tiedämme. Voi siis saman tien lakata pelkäämästä, murehtimasta, huolehtimasta liikoja ja keskittyä olemaan kiitollinen. Ei se todellakaan aina ole helppoa. Välillä iskee kaiken maailman lokero-angstit, omat epäuskot ja yli-inhimillisten odotusten kuormitukset, mutta sitä se elämä on. Ikuista oppimista. Mutta myös vapautta valita ja rakkautta. Tässä ja nyt.