Kun sataa, kastuu..

Kun rakastaa, niin joskus se vaan sattuu. Vaikka kuinka yrittäisi elää siten, ettei loukkaisi toista, niin yhteentörmäyksiä ei voi loputtomiin välttää ja väärälle aaltopituudella ajautuu toisinaan. Tulee niitä jaksoja, jolloin jotain osa-aluetta suhteessa koetellaan. Kun sataa, kastuu.

Usko, toivo, rakkaus, joista suurin on rakkaus. Niin sanotaan. Pysähdyn sitä miettimään. Annan huokausten ja ahdistuneisuuden aallon pyyhkiä ylitseni. Miksi estelen. Pakko antaa kaikkien ajatusten tulla. Tajuan.

Rakkaus vielä on ja toivoa saan, se uskonkin voi vielä palauttaa. Jos uskon ja toivon menettää, se rakkauden hiljalleen näivettää.  Kolminaisuuden yhtälö. Ei se seiso yhdellä jalalla. Mutta kahdella kykenee kolmannen korjaamaan.

Jos rakkauden päästäisin kuolemaan, tiedän, en enää koskaan uskoisi ja kaiken toivonkin päästäisin katoamaan. En tahdo sitä. Rakkaus ei ole tahdon asia, mutta se on myös sitoumus. Se on halu. Se on päätös. Se on kahden ihmisen yhteys. 

Kun rakkaudessa kokee tuskaa, tietää, että rakastaa. Toinen on merkityksellinen. Mutta voi kuinka se tekeekään kipeää. Rakkauden tuskan fyysisyys hämmentää ja vie kaiken energian. Se imee sen itseensä. Ihminen käpertyy. Pienenee. Muuttuu hauraaksi.

Pelko vatsaan solmuksi kiertyy, sydän poloinen piiloon käpertyy. Silmiä tuska kirveltää ja puukko sisimmässä viiltää. En kerran rikottua enää ehjäksi saa, jäljen jättää pysyvän, sanat haavoittaa. Vain aika näyttää miten pahat arvet se aikaan saa.

Kuka korjaisi elämän matkalla vaurioituneen, pienen hauraan sydämen. Sirpaleiden keskellä itseänikin keräilen. En satuttaa sua koskaan halunnut ois, vaan kulkea kanssas onneen kestävään. En arvannut minkään sitä estävän. Nyt vain itseäni syyttää voin. Kuinka pienessä hetkessä kaikki muuttua voi.

Tiedän, ei kaikille anneta sitäkään. Mutta kun panokset ovat kovat ja pelissä on sielunkumppanuus, pyyteetön rakkaus ja kaipuu toisen luo, kyseenalaistamisen, epävarmuuden tai reaaliteettien läsnäoloa ei kaipaa.

Meille jaettiin haastava käsi. Mutta usko palautuu. Se käy onneksi vain vierailulla. Viivähtää hetken, mutta huokaisen, kun se poistuu. Tulevaisuus on. Rakkauden voimaan voi nojata. Ja toiseen. Vaikka etäältäkin.

"Meidän mahdoton rakkautemme, sen mahdottomuutta me emme aavistaneet..
..Minä kahdelle haavoitetulle, haluaisin kaiken sulle ja itsellenikin anteeksi antaa..

Älä lähde vielä pois. Pysy vielä hetki siinä. Jospa meitä vielä ois, se ei ois mahdotonta. Älä lähde vielä pois, kohti yötä valotonta. Siinä kaikki".

Hymyn kaikille voi valjastaa, kyyneleet vain harvoille paljastaa. Hymyn aikaan saa kuka vaan, kyyneleet polttaa vain kun aito rakkaus satuttaa.

Onneksi se silti on. Elämä ilman rakkautta olisi liian kylmä. Lohduton. Yksinäinen.

Uskon. Sateen jälkeen paistaa taas.