Sunday Blues ja muita diagnooseja

Tuleeko teille ikinä sellaisia päiviä, jolloin itkettää vaan kaikki? Päiviä, jolloin heti aamusta ahdistaa ja masentaa ja tunnette kuinka kyynelkanavat ovat pursuamaisillaan yli. On jo valmiiksi lannistunut, latistunut ja nuupahtanut olo. Vai olenko ainoa laatuaan, jolle epäsäännöllisen säännöllisesti tällainen angsti-päivä osuu. Koska siltä se tuntuu. Ettei kukaan muu ole niin heikko ja tunnetasoiltaan ailahtelevainen kuin allekirjoittanut toisinaan on. Että on maailmassa ainoa tätä sorttia hullu. Vaikka kaikki on pääsääntöisesti hyvin, niin jostain ne hyökyaallon lailla yli pyyhkivät synkät ajatukset valtaavat mielen ja tummentavat optimistisemmankin mielen. Ja vaikka sisäisesti tietäisi, että kyllä kaikki järjestyy ja sitä huolehtii turhista ja turhanpäiväisistä asioista, niin silti sille omalle olotilalle ei voi mitään. Ei vaikka kuinka saisi tukea ja kannustavia sanoja osakseen.

Luojan kiitos näitä angsti-päiviä ei tule kohdalle usein, mutta kun se iskee, niin sen tietää, että padot murtuu hetkenä minä hyvänsä. Koska tähän tilaan ei oikeastaan ole muuta lääkettä (tai en ole ainakaan keksinyt) kuin se, että sen patoutuneen tunteen ja itkun pitää päästää ulos.

Olen yrittänyt keksiä yhteistä nimittäjää tälle tilapäiselle depressiolle. Hakea syitä, jotta osaisi välttää näitä karikoita, koska en pidä itsekään itsestäni näinä hetkinä. Saati, että olisin herkkua kumppanina, äitinä tai työpaikalla. Ei voi jakaa ja antaa positiivista energiaa ulos, jos energiat ovat negatiivisesti varautuneita varastoihin.

Voiko syyttää hormoneita? Tai huonosti nukuttuja öitä ja univelkaa? Rahahuolia? Terveydentilan hetkellistä heikentymistä? Riitelyä vaikka lasten, alaisten, kumppanin kanssa? Stressiä? Rakkaus- ja suhdehuolia? Yksinäisyyttä? Tulevaisuuden epävarmuutta? Voi. Useimmiten se on yhdistelmä näitä kaikkia tai vähintäänkin useampaa osa-aluetta.

Minulle angsti useimmiten osuu sunnuntaille. Niin kuin kai aika monelle muullekin. Löytyyhän sille jopa nimikin. Sunday blues tai sunnuntaihaikeus. Kyseessä lienee useimmiten syynä vapaa-ajan ja työn välinen epätasapaino. Ei ehdi palautua kunnolla työviikosta vapaa-ajallaan. Alkava työviikko kuormituksineen ja kiireineen alkaa ahdistaa jo sunnuntaina. Ja mitä ihanampi viikonloppu on ollut, sitä melankolisempi olo.
Minäkin tiedostan tämän, koska elämäntilanteeni vielä korostaa tätä. Minulle sunnuntait tarkoittavat joko eroa kumppanistani tai lapsistani - pahimmillaan molemmista. Jos tähän yhtälöön liitetään vielä vaikka työstressi, huonosti nukuttujen öiden kertautuminen, ja joku muu kerrannaishuoli, niin seuraukset ovat ankeat. Eihän toki aina itketä vaan useimmiten mieli on vaan alakuloinen. Mutta jostain syystä se lohduttomuus ja itku kumpuaa usein silloin pintaan, kun kontrasti on suurimmillaan nykyhetken ja koettujen välillä. Esimerkkinä onnellisen loman yhdessäolon hetkien ja sen yksinäisyyden ja arjen välinen ero. Kolisee ja paljon. Yhtäkkiä huomaa miettivänsä kuinka ankeaa elämä juuri nyt onkaan. Töistä ja kiireestä ahdistuneena - yksinäisyydessä, ilman toisen voimaa ja läsnäoloa se tuntuu kaatuvan päälle. Tulevaisuuskin näyttäytyy toivottomalta. Tätäkö tämä onkin taas tästä ikuisuuteen. Yhtä puurtamista, ilman ilon ja valon pilkahduksia, masentavan, ankean harmaassa Suomessa raataen niska limassa ja saaden osakseen vain uusia huolia. Mihin katosi kaikki ilo? Hetkessä.

Juon teetä ja katselen kuinka kellonviisarit naksuttelevat hitaasti eteenpäin. Ehkä ihminen tarvitsee myös alakuloisuutta. Itkuakin, koska se puhdistaa. Kun padot ovat vuotaneet kuiviin ja tyhjentyneet, on todistetusti kevyempi olo. Vaikka eihän tällainen itsesäälissä rypeminen ole viisasta. Mutta miksi me luokittelemme kaikki alavireiset tunteemme negatiivisiksi? Ihminenhän on kokonaisuus, eikä elämä ole pelkkää riemurallia ja juhlasta juhlaan eloa.
Aina sanotaan, että minkäs sitä ihminen tunteilleen voi. Vai voiko niille? Varsinkin, kun on tunneihminen, jolla ne hyökyvät voimallisina niin hyvinä kuin pahoina viboina. Skaalaus on laaja ja voimakkuus enemmän maksimeissa, kuin minimeissä. Se lienee niin siunaus kuin kirouskin.

Sundays Blues is here. Kertokaa miten te, jotka kärsitte samasta taudista, selätätte sen?

Onni on läsnä joka solussa

Sudenkorennot tanssivat kilpaa. Kyyhky kujertaa läheisessä puussa ja kukko kiekuu kaukana. Katselen edessäni vehreää ja kosteutta huokuvaa sademetsää ja ihailen sen moninaista kauneutta ja elämää. Palmupuut notkuvat raskaina kookoksista ja toinen toistaan upeimmat orkideapensaat lumoavat kauneudellaan. Valtavat saniaiset peittävät vuoren rinnettä. Riisipeltoja siintää kaukana.

Hiukset kihartuvat kosteudesta ja kuiva iho on ainakin hetkellisesti historiaa. Kynnet kasvavat silmissä ja aurinko ja lepo ovat häivyttäneet jopa silmien alle pysyväksi luullut pussit ja tummennukset. Terveellinen ruokavalio ja puhtaat raaka-aineet tuntuvat kehossa kokonaisvaltaisena hyvinvointina. Oikein kuulee kuinka kovalevyä nollataan ja akkuja ladataan. Kokovartalohieronta yhdessä kumppanin kanssa luo harmoniaa ja koko keho tuntuu kevyeltä, kun hierontapaikasta lähtee. Tunnin hieronta kahdelta keventää kukkaroakin vain yhteensä noin 9 euron verran.

Entä ne upeat saaret sitten? Niiden valkohiekkaiset, korallien kirjomat, autiot rannat houkuttelevat jättämään omat varpaan kuvat painaumiksi - jäljiksi, jotka turkoosina kuohuva meri pyyhkii hetkessä pois. Hiekkaravut juoksevat kilpaa veden rajassa ja merikilpikonnien happea haukkaavat päät nousevat pintaan aika ajoin mitä meriruohon syömiseltään ehtivät. Meren tyynnyttävä ja loppumaton kohina rauhoittavat mielen ja tasaavat kierroksia. Sen kauneutta voisi tuijotella loputtomiin. Niin kirkasta, ja niin lämmintä - kuin linnunmaitoa. Kun siinä kelluu, voi kuvitella miltä vauvasta tuntuu äitinsä kohdussa. Se on kuin syleily, joka kannattelee.
Pinnan alla odottaa käsittämätön maailma. Tuo uskomaton ja huikaisevan upeiden korallikalojen kirjo saa snorklaajankin haukkomaan henkeä puhtaasta ihastuksesta. Tuntuu kuin olisi unessa, eri maailmassa. Meri sirisee korvissa ja katselet sen tarjoamaa upeaa näytelmää. Ei malttaisi lähteä pois. Mustakeltaraidallisten korallikalojen tuhatpäinen parvi liikkuu kuin ennalta sovittu tanssi. Merisiilien pitkät lonkerot ulottuvat koloistaan ja turkoosien miljoonakalojen kyljet välkkyvät. Jopa yksittäinen iso mureena irvistää korallipesästään ja valtava pufferi pälyilee isoilla silmillään, niin että snorklaajakin säpsyy. Kokemuksen kruunaa allasi sulavasti liukuva merikilpikonna, joka isosta panssaristaan huolimatta on kuin luotu liukumaan sinisissä syvyyksissä. Korallien reunus katkeaa äkisti ja meri syvenee kuin pystysuora seinämä paljastaen vain loputtoman syvyyden ja sinen. Mitä kaikkea se kätkeekään. Miten käsittämätön maailma.

Ihmiset täällä ovat yhtä ainutlaatuisia kuin luonto. Heidän hymynsä lähtee silmistä ja valaisee koko huoneen. Heidän ystävällisyytensä ja vilpitön halu auttaa ja palvella on niin pyyteetöntä, että se väistämättä vetää nöyräksi. Ja kohteliaaksi. Täällä ei tarvitse pelätä huijatuksi tulemista tai epärehellisyyttä. Heidän buddhalainen karmaan uskominen sykähdyttää ja saa häpeämään länsimaalaisten epärehellisyyttä. Eräskin rantabaarin pitäjä kertoo tarinaa kuinka jotkut asiakkaat olivat juoneet hänen kaikki Tequilansa ja kun rahat loppuivat, lupasivat tuoda ne seuraavana päivänä takaisin. Kuulemma ei ole tähänkään päivään mennessä tuoneet. Tuon pienen paikan yrittäjä toteaa ilman vahingoniloa. "Karma - se tulee kyllä heidän kohdalle." Imen pillillä kookoksestani ja uskon häntä.

Heräsin tänään onnellisempana kuin ehkä koskaan. Olin unessa palannut Suomeen, oli pimeää, liukasta ja kylmää. Jonotin Alepan kassalla väsyneenä ruokaa ja murehdin työasioita. Heräsin stressaantuneeseen olotilaan kunnes tajuntaani iski, että silmäni avatessani näenkin yhä tämän kauneuden. Raotan katosvuoteemme verhoa, avaan terassin oven ja annan sarastavan aamunvalon langeta huoneeseemme. Kuuntelen viidakon ääniä ja siritystä. Aamiaisella nautin tuoretta ananasta, dragon hedelmää ja erilaisia melooneja ja nautin tuoreesta banaani-smoothiesta. Sieluni ja jokainen soluni imee tätä. En muista koskaan kokeneeni näin syvää rauhaa ja seesteisyyttä. Silmäkulmani kostuvat silkasta onnellisuudesta. Olen käsittämättömän onnekas juuri nyt. Onni. On läsnä niin vahvasti, että taltioin sitä itseeni. Kerään tätä kaikilla aisteilla. Koska arki on taas nurkan takana ja mieleni sanoo, ettei haluaisi palata. Onneksi en vielä ollutkaan siellä.

Sydämeni kenties jää tänne. Ainakin osa siitä.
 Indonesia - olet kaikkea enemmän kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Tiedän, että vielä joskus tavataan. Pysy sillä aikaa juuri tällaisena kuin olet.

Tuntuuko siltä, että teit oikean päätöksen?

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että elämällä on turhan sarkastinen  ja musta huumori? Että elämän omiin, hassuihin lainalaisuuksiin kuuluu se, että eteesi kannetaan paketissa se mitä olet halunnut, mutta lahjan antajalla onkin pari ehtoa takataskussaan, joiden kohdalla joutuu oikeasti puntaroimaan mihin suuntaan pitäisi lähteä, minkä päätöksen tekisi. Eikä kumpikaan vaihtoehdoista ole helppo. Mitä isommasta asiasta on kysymys, sitä vaikeampi päätöksestä tulee. Sitä enemmän päätökseen liittyy riskejä, sitä enemmän se vaatii uhrauksia ja luopumista. Ja sitä enemmän uskallusta.

Uusi työpaikka, avioero tai parisuhteen päättäminen, sinkkuus vai uusi parisuhde, muutto toiselle paikkakunnalle, lapsen hankkiminen jne. Elämän isoissa päätöksissä on paljon pelissä. Varsinkin kun sitä tarkastelee siitä näkökulmasta mitä se tarkoittaa koko elämän mittakaavassa.

Minulta on viime aikoina kysytty useasti, että miten olen viihtynyt uudessa työpaikassa. Olisi helppo ohittaa se sanomalla, että oikein hyvin. Kaikki uusi on jännittävää ja mielenkiintoista ja tämä on juuri sitä mitä olen halunnut. Se onkin yksi totuus, mutta vain osa sitä. Aion olla hyvin rehellinen. Jo siitäkin syystä, että usein me ihmiset haluamme tahtomattamme kaunistella totuuksia - etenkin mitä isoimmista asioista, päätöksistä  ja muutoksista on kyse. Eronneelle usein sanotaan, no mutta hei, sehän oli sinun päätös ja olet varmasti nyt helpottunut, kun pääsit siitä eroon. Joo, sitäkin varmasti - ainakin joissain tapauksissa, mutta eihän se ole koko totuus, ei suinkaan. Ero on aina suuren surun, luopumisen ja ristiriitaisten tunteiden aallokkoa. Pelkoa tulevasta, ikävää, haikeutta, vihaa - iloakin. Tai vaikkapa lapsen saaminen. Onhan se aivan mahtavaa, onnellista ja ihanaa, mutta kyllä siihenkin todellisuuteen liittyy niin valtavasti muutakin. Jos ei niistä koskaan puhuta oikeilla sanoilla, osalle ihmisistä voi muodostua omassa päässään vääränlainen kuva mitä se todellisuus on. Ja ikävä kyllä - nämä kaikki meidän itsemme kehittelemät mielikuvat ohjaavat myös meitä näissä tärkeissä päätöksissä. Ja jos totuus unohtuu tai kaikkia tosiasioita ei halua edes käsitellä, niin pettymys on taattu ja sitä herää vasta jälkikäteen huomaamaan, että teinköhän sittenkään oikein päätöksen...

Mutta palatakseni takaisin aiheeseen. Uutta työtäni on nyt takana viisi viikkoa. Se on pitänyt sisällään 5000 ajettua kilometriä, yli 70 uutta ihmistä, lukuisa määrä esimies-alaiskeskusteluja, palavereja, skype-sessioita, exceleitä, lukuja, raportteja, järjestelmiä, uusia salasanoja, konsultteja, rekry-haastatteluja, suunnittelua, tavoitteita, esitysten tekoa, puheluita, satoja sähköposteja, liian tiukkoja aikatauluja. Liian vähän aikaa, liian vähän unta. Rytmihäiriöitä, unettomia tai repaleisesti nukuttuja öitä, päänsärkyjä ja niskajumeja. Liian vähän aikaa perheelle, yhdessäololle, liikunnalle ja levolle.
Kuulostaako houkuttelevalta? Vastaan tämän, kun minulta kysytään kuinka olen viihtynyt. " En ole ehtinyt vielä miettimään sitä". En voi vähimmässäkään määrin sanoa ehtineeni vielä sopeutua täysin uuteen ympäristöön ja ihmisiin, organisaatioon ja alaan. Saati, että tuntisin itseni osaavaksi ja kuuluvani joukkoon. Minua lohduttaa se, että olen näinkin lyhyessä ajassa saanut jo jotain aikaiseksi ja osaan jo vähän priorisoida ajankäyttöäni ja sitä mihin minun pitää keskittyä. Mutta sekin vie aikaa. Jotta voi lähteä korjaamaan ja kehittämään oikeita asioita, on tiedettävä mitkä asiat eniten vaativat korjausta. Mutta kaikki se on rankkaa. Kun aloittaa keski-ikäisenä alusta ja lähes nollasta - ainakin ala-, yritys- ja ihmismielessä, niin kyllä se koville ottaa. En muistanutkaan kuinka paljon.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Kun on rankkaa, on myös se toinen puoli. Miten ihanaa onkaan, kun oikein kuulen kuinka aivosoluni sauhuavat. Niillä kesti hetki ennen kuin olivat vuosien vajaakäytön seurauksena tomut saaneet karistettua, mutta nykyään tunnen kuinka ne hihkuvat ja luovat yhä kiihtyvällä tahdilla uusia synapseja ja herättelevät koko ajan uusia uinuvia soluparkoja mukaan hulinaan. Toisinaan ne intoutuvat siihen silloinkin, kun bileiden pitäisi olla jo ohi. Saatan herätä aamuyöllä kello viisi siihen, että aivoni ovat yön aikana keksineet tavan miten ratkoa jotain päivän aikana noussutta ongelmaa. En tunne väsymystä. Kone syliin, Excel auki ja kas kummaa, se toimiikin mitä ajattelin.

Tyhmempikin ymmärtää, ettei tällainen tahti ole terveellistä pidemmällä aikajänteellä ja jokainen tarvitsee lepoa ja kovalevyn nollausta. Tukea ja voimaa. Muistakaa huolehtia siitä. Muuten tällaista ei jaksa. Eräskin ystäväni kiiruhti minun luokseni yöksi, jotta lasteni ei tarvinnut lähteä kotoaan yökylään, kun itse jouduin kiireellisesti lähtemään työkomennukselle. Vanhempani tarjoavat tänäänkin meille poloisille ruokaa & sympatiaa, koska äiti vaan paiskoo töitä. Myös loppiaisena. Kumppanini kärsivällisestä vara-akkuna ja viisaudenlähteenä toimimisesta puhumattakaan. Jokainen menestyjä tarvitsee viisaan ja kannustavan mentorin. Ja kaikki ne ihanat, mieltä lämmittävät viestit ja puhelinsoitot pimeillä maanteillä ajaessa.

Minulle on onneksi tämä kaikki suotu. Olen tukijoukoilleni ikuisessa kiitollisuuden velassa.

Tämän luettua mietin itsekin sitä, että tuntuuko, että tein oikean päätöksen? Ehdottomasti, kyllä. Vaikka välillä ikävä ja haikeus entiseen, mukavuusalueen kuplaan iskee edelleen aika ajoin, niin tiedän, että tästä tulee vielä niin hyvä. Olen oppinut ja kehittynyt näiden viiden viikon aikana enemmän kuin viitenä viime vuotena yhteensä. Olen nyt tulikasteessa, mutta tällä varustuksella ja tahtotilalla se kääntyy voitoksi.

Tehkää siis rohkeitakin päätöksiä, mutta perustakaa päätöksenne kaikkien tosiasioiden varaan. Mikään ei ole pelkästään ruusunpunaista tai yhtä auvoa. Kaikilla kolikoilla on se toinen puoli. Rankoillakin vaiheilla. Hetkellisesti joutuu ehkä repimään ilot pienistä, mutta ajalla on uskomaton vaikutus. Kaikessa. Aina tulee jossain vaiheessa se hetki, kun yhtäkkiä havahdut ja huomaat, että tästä(kin) selvittiin.

Riemukasta loppiaista rakkaat.