Tuntuuko sinusta joskus siltä, että elämällä on turhan sarkastinen ja musta huumori? Että elämän omiin, hassuihin lainalaisuuksiin kuuluu se, että eteesi kannetaan paketissa se mitä olet halunnut, mutta lahjan antajalla onkin pari ehtoa takataskussaan, joiden kohdalla joutuu oikeasti puntaroimaan mihin suuntaan pitäisi lähteä, minkä päätöksen tekisi. Eikä kumpikaan vaihtoehdoista ole helppo. Mitä isommasta asiasta on kysymys, sitä vaikeampi päätöksestä tulee. Sitä enemmän päätökseen liittyy riskejä, sitä enemmän se vaatii uhrauksia ja luopumista. Ja sitä enemmän uskallusta.
Uusi työpaikka, avioero tai parisuhteen päättäminen, sinkkuus vai uusi parisuhde, muutto toiselle paikkakunnalle, lapsen hankkiminen jne. Elämän isoissa päätöksissä on paljon pelissä. Varsinkin kun sitä tarkastelee siitä näkökulmasta mitä se tarkoittaa koko elämän mittakaavassa.
Minulta on viime aikoina kysytty useasti, että miten olen viihtynyt uudessa työpaikassa. Olisi helppo ohittaa se sanomalla, että oikein hyvin. Kaikki uusi on jännittävää ja mielenkiintoista ja tämä on juuri sitä mitä olen halunnut. Se onkin yksi totuus, mutta vain osa sitä. Aion olla hyvin rehellinen. Jo siitäkin syystä, että usein me ihmiset haluamme tahtomattamme kaunistella totuuksia - etenkin mitä isoimmista asioista, päätöksistä ja muutoksista on kyse. Eronneelle usein sanotaan, no mutta hei, sehän oli sinun päätös ja olet varmasti nyt helpottunut, kun pääsit siitä eroon. Joo, sitäkin varmasti - ainakin joissain tapauksissa, mutta eihän se ole koko totuus, ei suinkaan. Ero on aina suuren surun, luopumisen ja ristiriitaisten tunteiden aallokkoa. Pelkoa tulevasta, ikävää, haikeutta, vihaa - iloakin. Tai vaikkapa lapsen saaminen. Onhan se aivan mahtavaa, onnellista ja ihanaa, mutta kyllä siihenkin todellisuuteen liittyy niin valtavasti muutakin. Jos ei niistä koskaan puhuta oikeilla sanoilla, osalle ihmisistä voi muodostua omassa päässään vääränlainen kuva mitä se todellisuus on. Ja ikävä kyllä - nämä kaikki meidän itsemme kehittelemät mielikuvat ohjaavat myös meitä näissä tärkeissä päätöksissä. Ja jos totuus unohtuu tai kaikkia tosiasioita ei halua edes käsitellä, niin pettymys on taattu ja sitä herää vasta jälkikäteen huomaamaan, että teinköhän sittenkään oikein päätöksen...
Mutta palatakseni takaisin aiheeseen. Uutta työtäni on nyt takana viisi viikkoa. Se on pitänyt sisällään 5000 ajettua kilometriä, yli 70 uutta ihmistä, lukuisa määrä esimies-alaiskeskusteluja, palavereja, skype-sessioita, exceleitä, lukuja, raportteja, järjestelmiä, uusia salasanoja, konsultteja, rekry-haastatteluja, suunnittelua, tavoitteita, esitysten tekoa, puheluita, satoja sähköposteja, liian tiukkoja aikatauluja. Liian vähän aikaa, liian vähän unta. Rytmihäiriöitä, unettomia tai repaleisesti nukuttuja öitä, päänsärkyjä ja niskajumeja. Liian vähän aikaa perheelle, yhdessäololle, liikunnalle ja levolle.
Kuulostaako houkuttelevalta? Vastaan tämän, kun minulta kysytään kuinka olen viihtynyt. " En ole ehtinyt vielä miettimään sitä". En voi vähimmässäkään määrin sanoa ehtineeni vielä sopeutua täysin uuteen ympäristöön ja ihmisiin, organisaatioon ja alaan. Saati, että tuntisin itseni osaavaksi ja kuuluvani joukkoon. Minua lohduttaa se, että olen näinkin lyhyessä ajassa saanut jo jotain aikaiseksi ja osaan jo vähän priorisoida ajankäyttöäni ja sitä mihin minun pitää keskittyä. Mutta sekin vie aikaa. Jotta voi lähteä korjaamaan ja kehittämään oikeita asioita, on tiedettävä mitkä asiat eniten vaativat korjausta. Mutta kaikki se on rankkaa. Kun aloittaa keski-ikäisenä alusta ja lähes nollasta - ainakin ala-, yritys- ja ihmismielessä, niin kyllä se koville ottaa. En muistanutkaan kuinka paljon.
Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Kun on rankkaa, on myös se toinen puoli. Miten ihanaa onkaan, kun oikein kuulen kuinka aivosoluni sauhuavat. Niillä kesti hetki ennen kuin olivat vuosien vajaakäytön seurauksena tomut saaneet karistettua, mutta nykyään tunnen kuinka ne hihkuvat ja luovat yhä kiihtyvällä tahdilla uusia synapseja ja herättelevät koko ajan uusia uinuvia soluparkoja mukaan hulinaan. Toisinaan ne intoutuvat siihen silloinkin, kun bileiden pitäisi olla jo ohi. Saatan herätä aamuyöllä kello viisi siihen, että aivoni ovat yön aikana keksineet tavan miten ratkoa jotain päivän aikana noussutta ongelmaa. En tunne väsymystä. Kone syliin, Excel auki ja kas kummaa, se toimiikin mitä ajattelin.
Tyhmempikin ymmärtää, ettei tällainen tahti ole terveellistä pidemmällä aikajänteellä ja jokainen tarvitsee lepoa ja kovalevyn nollausta. Tukea ja voimaa. Muistakaa huolehtia siitä. Muuten tällaista ei jaksa. Eräskin ystäväni kiiruhti minun luokseni yöksi, jotta lasteni ei tarvinnut lähteä kotoaan yökylään, kun itse jouduin kiireellisesti lähtemään työkomennukselle. Vanhempani tarjoavat tänäänkin meille poloisille ruokaa & sympatiaa, koska äiti vaan paiskoo töitä. Myös loppiaisena. Kumppanini kärsivällisestä vara-akkuna ja viisaudenlähteenä toimimisesta puhumattakaan. Jokainen menestyjä tarvitsee viisaan ja kannustavan mentorin. Ja kaikki ne ihanat, mieltä lämmittävät viestit ja puhelinsoitot pimeillä maanteillä ajaessa.
Minulle on onneksi tämä kaikki suotu. Olen tukijoukoilleni ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Tämän luettua mietin itsekin sitä, että tuntuuko, että tein oikean päätöksen? Ehdottomasti, kyllä. Vaikka välillä ikävä ja haikeus entiseen, mukavuusalueen kuplaan iskee edelleen aika ajoin, niin tiedän, että tästä tulee vielä niin hyvä. Olen oppinut ja kehittynyt näiden viiden viikon aikana enemmän kuin viitenä viime vuotena yhteensä. Olen nyt tulikasteessa, mutta tällä varustuksella ja tahtotilalla se kääntyy voitoksi.
Tehkää siis rohkeitakin päätöksiä, mutta perustakaa päätöksenne kaikkien tosiasioiden varaan. Mikään ei ole pelkästään ruusunpunaista tai yhtä auvoa. Kaikilla kolikoilla on se toinen puoli. Rankoillakin vaiheilla. Hetkellisesti joutuu ehkä repimään ilot pienistä, mutta ajalla on uskomaton vaikutus. Kaikessa. Aina tulee jossain vaiheessa se hetki, kun yhtäkkiä havahdut ja huomaat, että tästä(kin) selvittiin.
Riemukasta loppiaista rakkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti