Sunday Blues ja muita diagnooseja

Tuleeko teille ikinä sellaisia päiviä, jolloin itkettää vaan kaikki? Päiviä, jolloin heti aamusta ahdistaa ja masentaa ja tunnette kuinka kyynelkanavat ovat pursuamaisillaan yli. On jo valmiiksi lannistunut, latistunut ja nuupahtanut olo. Vai olenko ainoa laatuaan, jolle epäsäännöllisen säännöllisesti tällainen angsti-päivä osuu. Koska siltä se tuntuu. Ettei kukaan muu ole niin heikko ja tunnetasoiltaan ailahtelevainen kuin allekirjoittanut toisinaan on. Että on maailmassa ainoa tätä sorttia hullu. Vaikka kaikki on pääsääntöisesti hyvin, niin jostain ne hyökyaallon lailla yli pyyhkivät synkät ajatukset valtaavat mielen ja tummentavat optimistisemmankin mielen. Ja vaikka sisäisesti tietäisi, että kyllä kaikki järjestyy ja sitä huolehtii turhista ja turhanpäiväisistä asioista, niin silti sille omalle olotilalle ei voi mitään. Ei vaikka kuinka saisi tukea ja kannustavia sanoja osakseen.

Luojan kiitos näitä angsti-päiviä ei tule kohdalle usein, mutta kun se iskee, niin sen tietää, että padot murtuu hetkenä minä hyvänsä. Koska tähän tilaan ei oikeastaan ole muuta lääkettä (tai en ole ainakaan keksinyt) kuin se, että sen patoutuneen tunteen ja itkun pitää päästää ulos.

Olen yrittänyt keksiä yhteistä nimittäjää tälle tilapäiselle depressiolle. Hakea syitä, jotta osaisi välttää näitä karikoita, koska en pidä itsekään itsestäni näinä hetkinä. Saati, että olisin herkkua kumppanina, äitinä tai työpaikalla. Ei voi jakaa ja antaa positiivista energiaa ulos, jos energiat ovat negatiivisesti varautuneita varastoihin.

Voiko syyttää hormoneita? Tai huonosti nukuttuja öitä ja univelkaa? Rahahuolia? Terveydentilan hetkellistä heikentymistä? Riitelyä vaikka lasten, alaisten, kumppanin kanssa? Stressiä? Rakkaus- ja suhdehuolia? Yksinäisyyttä? Tulevaisuuden epävarmuutta? Voi. Useimmiten se on yhdistelmä näitä kaikkia tai vähintäänkin useampaa osa-aluetta.

Minulle angsti useimmiten osuu sunnuntaille. Niin kuin kai aika monelle muullekin. Löytyyhän sille jopa nimikin. Sunday blues tai sunnuntaihaikeus. Kyseessä lienee useimmiten syynä vapaa-ajan ja työn välinen epätasapaino. Ei ehdi palautua kunnolla työviikosta vapaa-ajallaan. Alkava työviikko kuormituksineen ja kiireineen alkaa ahdistaa jo sunnuntaina. Ja mitä ihanampi viikonloppu on ollut, sitä melankolisempi olo.
Minäkin tiedostan tämän, koska elämäntilanteeni vielä korostaa tätä. Minulle sunnuntait tarkoittavat joko eroa kumppanistani tai lapsistani - pahimmillaan molemmista. Jos tähän yhtälöön liitetään vielä vaikka työstressi, huonosti nukuttujen öiden kertautuminen, ja joku muu kerrannaishuoli, niin seuraukset ovat ankeat. Eihän toki aina itketä vaan useimmiten mieli on vaan alakuloinen. Mutta jostain syystä se lohduttomuus ja itku kumpuaa usein silloin pintaan, kun kontrasti on suurimmillaan nykyhetken ja koettujen välillä. Esimerkkinä onnellisen loman yhdessäolon hetkien ja sen yksinäisyyden ja arjen välinen ero. Kolisee ja paljon. Yhtäkkiä huomaa miettivänsä kuinka ankeaa elämä juuri nyt onkaan. Töistä ja kiireestä ahdistuneena - yksinäisyydessä, ilman toisen voimaa ja läsnäoloa se tuntuu kaatuvan päälle. Tulevaisuuskin näyttäytyy toivottomalta. Tätäkö tämä onkin taas tästä ikuisuuteen. Yhtä puurtamista, ilman ilon ja valon pilkahduksia, masentavan, ankean harmaassa Suomessa raataen niska limassa ja saaden osakseen vain uusia huolia. Mihin katosi kaikki ilo? Hetkessä.

Juon teetä ja katselen kuinka kellonviisarit naksuttelevat hitaasti eteenpäin. Ehkä ihminen tarvitsee myös alakuloisuutta. Itkuakin, koska se puhdistaa. Kun padot ovat vuotaneet kuiviin ja tyhjentyneet, on todistetusti kevyempi olo. Vaikka eihän tällainen itsesäälissä rypeminen ole viisasta. Mutta miksi me luokittelemme kaikki alavireiset tunteemme negatiivisiksi? Ihminenhän on kokonaisuus, eikä elämä ole pelkkää riemurallia ja juhlasta juhlaan eloa.
Aina sanotaan, että minkäs sitä ihminen tunteilleen voi. Vai voiko niille? Varsinkin, kun on tunneihminen, jolla ne hyökyvät voimallisina niin hyvinä kuin pahoina viboina. Skaalaus on laaja ja voimakkuus enemmän maksimeissa, kuin minimeissä. Se lienee niin siunaus kuin kirouskin.

Sundays Blues is here. Kertokaa miten te, jotka kärsitte samasta taudista, selätätte sen?