Valo & elämän värit. Minkä värin sinä tänään valitset?

Onko mitään herkempää kuin tämä haalean keltainen, matalalta kuultava, vaaleansini-hehkuinen valo, joka tuo jälleen toivon pilkahduksen pimeyden jälkeen?  Sen tulon huomaa aina vasta hätkähtäen. Se hiipii usein niin pienin askelin ettei sen voimaa ymmärrä ennen kuin se on jo taas täällä. Kevättalvi. Valkeat, auringon säteistä kipunoivat hanget, empivät ja enteilevät ensikosketukset poskilla jos oikein tuulen suojassa pääsee imemään ihoonsa säteistä huokuvaa lämpöä. Kun pääsee pitkästä aikaa päivänvalossa ulos liikkumaan, huomaa ajautuvansa lähes meditatiiviseen tilaan. Sellaisia ajatuksia alkaa pulputa pintaan, joille ei hektisessä ja kuluttavassa arjessa ole tilaa. Keuhkot täyttyvät raikkaalla ja sopivan kirpeällä pakkasilmalla ja sen tuntee kuinka nukuksissa olleet solut heräävät ja alkavat voimaantua. Sen värin nimi on toivo. Tuo kuulaus, valo.Se on alkuvoima, heräte.

Valkoinen hehkuva hanki on viattomuus, syleilevä, kätkevä. Entä alkukesän silmiinkoskeva herkkä vehreys. Se on syntymä, se on ilo, se on lupaus. Kaikki on edessä. Entä keskikesän häikäisevän kirkas taivaansini. Se joka on niin sininen, että sen tuijottaminen salpaa hengen. Ylhäällä yksittäisesti seilaavat ohuet haituvat, hattarapilvet. Kuumuus joka väreilee, ja aurinko jonka säteet saa ihonkin tuoksumaan kesältä, auringonsyleilyltä. Eikö se olekin onni? Huolettomuus. Loma. Se on välillä jopa puristavakin tunne, koska siihen onnentunteeseen yhtyy jo aavistus luopumisesta. Kesä kääntyy pian loppusuoralle. Huolettomat päivät ja loma ovat ohi. Miksi se menikään niin nopeasti.

Loppukesän okra, auringon kultaama kellerrys. Tumma vihreys puiden lehdissä. Järvien ja vesien tumma sini. Kukkeus. Sato. Runsaus. Elämä on lisääntymistä.

Entä syksyn värit sitten. Ensin kirkkaus, loistavat värit, jotka aikanaan varisevat ja muuttuvat ruskean eri sävyiksi lopulta harmaaksi massaksi. Se on luopuminen. Se on pysähdyksen ennakointi. Kierrokset laskevat. Valmistautuminen. Sateiden tulo.

Harmaa on masennus. Se on ankeus, se on kaikkinielevä. Harmaa maa, harmaa taivas, harmaan syli. Se ei päästä, se ei hellitä. Se pitää otteessaan. Ilo on haettava muualta. Käytettävä keltaista, oranssia, pinkkiä. Kirkkautta, jotta harmaus ei nielaise.

Musta on suru. Se on kokonaisvaltainen, alkuun jopa lohduton. Se on puristava ikävä, koska haikeus ja kaipaus on sinertävä. Musta myös suojaa, se kadottaa kokonaan, suojaa ulkomaailmalta. Antaa kuoren. Anna minun olla. Nyt minä lepään. Kerään taas voimia, jotta kun pääsen irti mustasta, näen taas värit.

Rakkaus on punainen. Se on alkuun hempeän vaaleanpunainen, ihastunut. Mitä syvempi, sen tummempi. Täyteläinen, sitoutunut, toiseen yhtynyt. Mikään muu ei symboloi sitä kauniimmin kuin tulenpunainen ruusu. Silkinpehmeine terälehtineen. Niiden kauneuteen voi kadota.

Luonto tarjoaa meille tämän kaiken. Aurinko tuo valon, se maalaa maailman. Miten rakastankaan tätä moninaisuutta. Huikaisevaa. Mieli rentoutuu, keho kerää voimia. Valo on taas täällä.

Minä valitsen juuri tänään tämän värin. Toivon. Minkä sinä valitset?

Huolimattomat lauseet - ja mitä tuhoa ne voivatkaan tehdä

Tiedättekö - ne pienen pienet vahingossa ilmaan päästetyt joko tahattomat totuudet tai puhtaat sammakot. Möläytykset joita et saa enää takaisin. Huolimattomat lausahdukset joiden sanoja ei välttämättä edes ymmärrä millaisen vaikutuksen - jopa vuosiksi, ne voivatkaan saada aikaan siinä poloisessa yksilössä, joka sattuu tälle tulilinjalla. Halusi sitä tai ei. 

Vanhempia voi aina syyttää terapiassa tai lehtien palstoilla. Koska ikävä kyllä, me vanhemmat syyllistymme tähän taatusti usein tahattomasti ja puhtaasti ajattelematta asiaa sen kummemmin. Monien muiden tilanteiden ja tekijöiden ohella. "Tuo mekko näyttäisi paremmalta toki, jos olisit vähän hoikempi" tai  "Minkäs tosiasioille voit, olet sattunut perimään sukumme ..paksut reidet / olemattomat rinnat / oppimisvaikeuden / ärrä-vian..." tai törkeämmin "Mitä siinä ruikutat, olet yhtä tyhmä /laiska / lihava / kuin me muutkin" tai vastaavaa.

Esimerkkejä ja ennen kaikkea surullisia tarinoita riittää jaettavaksi. Tarinoita ja elämänkertomuksia siitä kuinka yksikin tällainen lausahdus voi jäädä lapsen mieleen kummittelemaan aikuisikään asti ja vaikuttaa esimerkiksi syömishäiriöiden syntyyn tai itsetunnollisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Se on kamalan surullista. Kaikilla ei ole luotu niin vahvaa itsetuntoa, että kykenisi itse näkemään noiden "totuuksien" taakse. Ei, vaikka ehtisi sinne aikuisikään asti. Ei, vaikka kuinka olisi järkevään ajatusmaailmaan kykenevä ihminen muuten. Toiset sanat menevät vain ihon alle. Etenkin, jos kyseinen ihminen sattuu olemaan juuri silloin jotenkin muuten herkässä tilassa. 

Annan esimerkin omasta elämästäni. Olin juuri hetkeä aiemmin synnyttänyt toisen tyttäremme, kun silloinen mieheni totesi hyvin lakonisesti ja vailla vahingoniloa ja ilmeistä loukkaamistarkoitusta omaan tuskailuuni suureen kokooni ja raskauden jälkeisiin kiloihin liittyen "no onhan noi sun reidet kyllä paksut". Kun itsetunto oli jo valmiiksi pohjalukemissa ja mielentila herkkä, tuo yksi typerä lause on tehnyt vuosia tihutöitään. Saati moni muu.

Meillä kaikilla on ne herkät kohdat, joiden kanssa painiskelemme. Lauseet ja koetut asiat, jotka nousevat esiin aika ajoin - aina silloin, kun muutenkin itsetuntoa koetellaan. Edes aina niin sarkastiseen ja itseironiaan totutettu huumorintaju ei suostu toimimaan suodattimen lailla, kun sietokyky on monelta suunnalta koetuksella. Ei vaikka se ihana rakas kumppani yrittäisi toimia järjen äänenä vierellä ja hokea rakastavansa sinua juuri tällaisena kuin olet. Kaikkine kurveinesi ja kulminesi. Miksi?

Miksi me ihmiset uskomme ja etenkin säilömme etenkin ne kaikkein ilkeimmät ja negatiivisimmat lausahdukset mielessämme? Miksi niitä kauniita sanoja ja kehuja on niin vaikea uskoa todeksi? Miksi järjen ääni joutuu väistymään mielessämme väikkyville itsesyytöksille ja ruoskinnoille? Miksi sitä välillä vain vaipuu itsesääliin ja näkee vain ne huonoimmat puolet itsestään. Jopa huonompana kuin ne ovatkaan. Olemmeko me naiset vain niin ankaria itsellemme? Säälimättömiä, toisinaan jopa säälittäviä itsesyytöksissä ja -inhossa vellovia parkoja. Siltä ainakin tuntuu, kun ihmisten tarinoita lukee ja omaakin tarinaansa joskus toisinaan kykenee reflektoimaan kohtuullisen objektiivisesti. 

Hyvä itsetunto ei näy aina ulospäin. Kauneimmalla ja älykkäimmälläkin naisella ja komeimmalla ja menestyneimmällä miehellä on heikot hetkensä ja huonommuuden kohtansa, joiden kanssa painiskelevat. Jopa niinkin syviä ja herkkiä haavoja, että sitä peitetään pyrkimyksellä täydellisyyteen tai luomalla uskottava kuori. Rakennettava menestystä huokuva kulissi. Ja vaikka kaikki muut tätä kuvankaunista naista tai komeaa miestä kadehtisivat, hän ei itse näe totuutta samanlaisena. Ei, vaikka muut hokisivat sitä hänelle joka päivä. 

Koska se lähtee meistä itsestämme. Se, että osaamme hyväksyä itsemme tällaisina kuin olemme. Se, että tuhoamme mielestämme ne tuhoavat lauseet, joille olemme antaneet siellä suojan - aivan liian pitkään. Se, että pakotamme itsemme oikeasti kuulemaan ja muistamaan ne meille lausutut kauniit sanat. Se, että annamme enemmän tilaa mielessämme hyväksyvälle, kiitolliselle, kannustavalle omapuheelle kuin sille itsesääliin sysäävälle säälimättömälle ja  kovalle toiselle äänellemme. 

Vain näiden avulla pystymme ajan mittaan nujertamaan vastustajamme. Sinut ja minut. Ketään muita siellä taistossamme ei ole. Ei anneta tuhon jatkua. Eikä huolimattomasti heitettyjen lauseiden jatkaa voittokulkuaan. 

Itsetunto ei ole luonteenpiirre tai ominaisuus meissä. Se on taito, jota voimme kehittää. Nyt, tänään, huomenna.