Valo & elämän värit. Minkä värin sinä tänään valitset?

Onko mitään herkempää kuin tämä haalean keltainen, matalalta kuultava, vaaleansini-hehkuinen valo, joka tuo jälleen toivon pilkahduksen pimeyden jälkeen?  Sen tulon huomaa aina vasta hätkähtäen. Se hiipii usein niin pienin askelin ettei sen voimaa ymmärrä ennen kuin se on jo taas täällä. Kevättalvi. Valkeat, auringon säteistä kipunoivat hanget, empivät ja enteilevät ensikosketukset poskilla jos oikein tuulen suojassa pääsee imemään ihoonsa säteistä huokuvaa lämpöä. Kun pääsee pitkästä aikaa päivänvalossa ulos liikkumaan, huomaa ajautuvansa lähes meditatiiviseen tilaan. Sellaisia ajatuksia alkaa pulputa pintaan, joille ei hektisessä ja kuluttavassa arjessa ole tilaa. Keuhkot täyttyvät raikkaalla ja sopivan kirpeällä pakkasilmalla ja sen tuntee kuinka nukuksissa olleet solut heräävät ja alkavat voimaantua. Sen värin nimi on toivo. Tuo kuulaus, valo.Se on alkuvoima, heräte.

Valkoinen hehkuva hanki on viattomuus, syleilevä, kätkevä. Entä alkukesän silmiinkoskeva herkkä vehreys. Se on syntymä, se on ilo, se on lupaus. Kaikki on edessä. Entä keskikesän häikäisevän kirkas taivaansini. Se joka on niin sininen, että sen tuijottaminen salpaa hengen. Ylhäällä yksittäisesti seilaavat ohuet haituvat, hattarapilvet. Kuumuus joka väreilee, ja aurinko jonka säteet saa ihonkin tuoksumaan kesältä, auringonsyleilyltä. Eikö se olekin onni? Huolettomuus. Loma. Se on välillä jopa puristavakin tunne, koska siihen onnentunteeseen yhtyy jo aavistus luopumisesta. Kesä kääntyy pian loppusuoralle. Huolettomat päivät ja loma ovat ohi. Miksi se menikään niin nopeasti.

Loppukesän okra, auringon kultaama kellerrys. Tumma vihreys puiden lehdissä. Järvien ja vesien tumma sini. Kukkeus. Sato. Runsaus. Elämä on lisääntymistä.

Entä syksyn värit sitten. Ensin kirkkaus, loistavat värit, jotka aikanaan varisevat ja muuttuvat ruskean eri sävyiksi lopulta harmaaksi massaksi. Se on luopuminen. Se on pysähdyksen ennakointi. Kierrokset laskevat. Valmistautuminen. Sateiden tulo.

Harmaa on masennus. Se on ankeus, se on kaikkinielevä. Harmaa maa, harmaa taivas, harmaan syli. Se ei päästä, se ei hellitä. Se pitää otteessaan. Ilo on haettava muualta. Käytettävä keltaista, oranssia, pinkkiä. Kirkkautta, jotta harmaus ei nielaise.

Musta on suru. Se on kokonaisvaltainen, alkuun jopa lohduton. Se on puristava ikävä, koska haikeus ja kaipaus on sinertävä. Musta myös suojaa, se kadottaa kokonaan, suojaa ulkomaailmalta. Antaa kuoren. Anna minun olla. Nyt minä lepään. Kerään taas voimia, jotta kun pääsen irti mustasta, näen taas värit.

Rakkaus on punainen. Se on alkuun hempeän vaaleanpunainen, ihastunut. Mitä syvempi, sen tummempi. Täyteläinen, sitoutunut, toiseen yhtynyt. Mikään muu ei symboloi sitä kauniimmin kuin tulenpunainen ruusu. Silkinpehmeine terälehtineen. Niiden kauneuteen voi kadota.

Luonto tarjoaa meille tämän kaiken. Aurinko tuo valon, se maalaa maailman. Miten rakastankaan tätä moninaisuutta. Huikaisevaa. Mieli rentoutuu, keho kerää voimia. Valo on taas täällä.

Minä valitsen juuri tänään tämän värin. Toivon. Minkä sinä valitset?