Sitä usein uskottelee itselleen tuntevansa itsensä jo tässä iässä. Senpä takia on aika hämmentävää, jos oppiikin itsestään uutta. Asioita, joita ei ole kenties pysähtynyt miettimään niin syvällisellä tasolla aiemmin. Ohittanut ne tai painanut taka-alalle. Tai ei ole halunnut niitä edes myöntää. Tai niiden aika ei ole vain ollut kypsä.
Joskus se vaatii, että joku toinen osoittaa ne sinulle. Ravistaa olkapäästä ja täräyttää suoraan mitä ajattelee. Osoittavat välittävänsä olemalla rehellisiä. Sitähän varten me kaikki tarvitsemme lähellemme juuri tällaisia ihmisiä. Rakkaita läheisiä, sellaisia jotka haluavat juuri sinun parastasi. Toisinaan he ovat niitä ihmisiä, jotka joutuvat myös kovistelemaan. Koska rakastavat. Niistä ihmisistä kannattaa pitää kiinni. Ne ovat sinun tiimisi. Eikä kukaan selviä ilman omaa joukkuetta - ei etenkään silloin, kun elämä on rankempaa kuin tavallisesti.
Olen ollut varmasti viime aikoina aika hankala ihminen. Varsinainen bitch. Väsynyt, kiukkuinen, etäinen, en läsnä.
Puolustukseksi sanottakoon. Olen ollut aika kovilla. Uusi työ, uuden oppiminen, erittäin haastaviin tilanteisiin keskittyminen on vienyt enemmän voimia, aikaa ja energiaa kuin kuvittelin ja olen kokenut sellaista stressiä, jota en ole aiemmin kohdannut tai käsitellyt. Läheiseni ovat joutuneet huolestumaan. Aiheellisestikin. Ilman omaa tiimiäni, tukijoukkoani en olisi selvinnyt tästä. Heikoimpina hetkinä, kun kyseenalaistin valintani, omat kykyni, osaamiseni ja kaikki voimavarani olivat koetuksella, he seisoivat rinnallani ja antoivat voimia. Kuuntelivat, kannustivat, halasivat, auttoivat, ymmärsivät. Ottivat vastaan kaiken ja rohkaisivat.
Nyt on aika kiittää siitä. Ilman teitä en olisi selvinnyt. Ilman teitä en olisi tässä. Heikkoina hetkinä, yön pimeinä yksinäisinä tunteina valveilla maaten sydän tykyttäen stressistä mielikin kysyi onko tässä mitään järkeä. Teki mieli luovuttaa. Ikävöin vanhaan. Omalle mukavuusalueelle. Vaikka tiesin, etten voisi sen päätöksen kanssa elää.
Vihdoin tuntuu siltä, että pahin paine alkaa hellittää. Itsetunto vahvistuu oppimisen myötä. Itsevarmuus lisääntyy päivä päivältä. Tulee pieniä onnistumisia. Ilonvälähdyksiä, jotka ruokkivat motivaatiota. Saa nukuttua, maailma ei kaadukaan päälle. Sitä jaksaakin taas. Valo tuo värit.
Niin se vaan on. Kaikkien raskaiden vaiheiden jälkeen, sitä on taas entistä vahvempi. Tuntee, että selviää mistä vain. Pienet tuulet eivät edes ravistele. Sitä vain hymähtelee. Onko se kovettumista? Ei. Koska tuntee kuitenkin kaiken. Se on vahvistumista. Itsensä oppimisen lisääntymistä.
Mitä opin tästä vaiheesta? Hämmentävää kyllä, tajusin, että olen itseni pahin ruoskija. Täysin armoton ja vaikka tiesin vaativani aika mahdottomia, halusin nähdä mihin asti venyn. Mutta kyllä se kuormittaakin. Jopa niin, että kadotin osan aisteistani. En enää kuullut vaikka olisin saanutkin kehuja tai kiitosta. Edes läheisiltäni. Käänsin nekin negatiiviseksi. En erottanut niitä hyviä asioitakaan. Ne hautautuivat kaiken kuonan alle. Se vaati sen, että joku herättelee ja läiskii pitkin poskia. Niin lujaa, että se lopulta menee tajuntaan. Sanallisesti, ei kirjaimellisesti. Jokainen meistä ansaitsee sellaisen rakkaan lähelleen.
Tänään uskon jo myös niihin positiivisiin sanoihin. Ainakin hetken. Päivä on pidentynyt. Selvästi ja valo toi jälleen värit.
Kiitos elämä. Kiitos rakkaat. Kun opetatte minua. Kun näytätte mihin kykenen. Kun seisotte rinnallani ja tiedän, että voin nojata, kun sitä tarvitsen. Silloin tiedän, että selviän mistä vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti