Piinallisia huomioita..ja syyllisyyden tunteita..

Joskus sitä pistää vaan vihaksi. Verenpaineeni nousee ennen kaikkea itsekeskeisyydestä. Ahneudesta. Typeryydestä. Ajattelemattomuudesta. Pinnallisuudesta. Epäoikeudenmukaisuudesta. Eniten äitinä lämmöt nousevat, kun nuo edellä mainitut ominaisuudet ja kohtelut kohdistuvat lapsiin. Etenkin omiin.

Jostain syystä eroissa jotkut aikuiset epäonnistuvat surkeasti siinä millaiseksi vanhemmiksi he muodostuvat eron jälkeen. Koska se on luotava uudelleen. Se vaatii uudelleen muovautumista. Ehkä sitä eivät kaikki kestä.Tai ehkä heidän sisin olemuksensa ja luonteensa vain nousee tällaisessa kriisissä esiin ja näyttää niin rumuutensa kuin raadollisuutensakin. Surukseen kuulee usein tarinoita, että toinen vanhemmista ei halua olla missään tekemisissä omien lastensa kanssa. En voi käsittää sitä. Kuka vanhempi kykenee hylkäämään lapsensa? Vaikka kuinka itseä sattuisi. Minua sattuu jo pelkkä ajatus. Että jokin niin viaton joutuu kärsimään keskenkasvuisten ja epäkypsien vanhempiensa valinnoista.  Kaikkien lapsien hätä sattuu. Kaikkien lapsien suru on liikaa. Koska he ovat vain hetken siinä.

Sen vuoksi huomaan yhäkin näiden vuosin jälkeen kantavani sydämeni sopukoissa syyllisyyttä. Omien valintojeni perua. Syvää, tummaa, käsittelemätöntä. Kuin veri, joka on vuotanut, hyytynyt. Paksua, viininpunaista. Vaikkei surua enää näe, ei aisti. Se on silti jotain joka jättää jäljen. Vain ajan myötä tiedän millaisen. Olenko aiheuttanut itse jotain peruuttamatonta? Anteeksiantamatonta? Kuinka voisin varjella, jos olen kyennyt satuttamaan?

Vaikka tiedän, etten tekisi toisin. En itseni vuoksi. Mutta en voi kysyä sitä heiltä. He saattaisivat sanoa toisin. Vieläkin. Kun ei tiedä kaikkia vastauksia, voi vaan rakastaa. Sitä olen osoittanut ja osoitan, sanon ja haluan olla se, joka on. Kivijalka, turvasatama, olkapää, vanhempi, vastuunkantaja, kasvattaja. Voi kuinka silti epäonnistun toisinaan. Kuinka siitä itseäni suomin. Aina en kykene itseäni rakastamaan. Vaikka virheeni eivät ole edes rumimmasta päästä. Silti. Ja siitäkin syystä.

Mutta lapsiani rakastan. Enemmän kuin mitään muuta. Ja heidän ei tarvitse sitä koskaan epäillä. Ei kyseenalaistaa. Ei tarvitse hyväksyttää itseään sitä varten. Ei tarvitse olla muuta kuin ovat. Koska se on ehdotonta. Pyyteetöntä. Rikkumatonta.

En voi varjella jokaista hetkeä. En voi olla kuivaamassa jokaista kyyneltä. Nyt juuri tartun niihin tavallisiin hetkiin ja rakastan ne suuriksi. Minä sentään pystyn siihen nyt ja huomenna. Ja sydämessä on voima. Rakkauden voima on voimista suurin.