Vuoden viimeisiä

Yhtäkkiä sitä on taas sen edessä, että huomenna juhlitaan vuoden vaihtumista uuteen. Siinä on aina jotain niin vastustamatonta symboliikkaa. Jättää vanha vuosi taakseen, aloittaa jotain alusta, ihan puhtaalta pöydältä, olla uuden edessä. 365 uuden vuoden päivää edessä, jotka voivat tuoda mukanaan ihan mitä vaan.  Vaikka loppupeleissä aika harva sitten kuitenkaan tekee isoja muutoksia tai uudistuksia elämässään - ei vaikka kuinka olisi päättänyt tai tehnyt uudenvuoden lupauksia. Tunnetustihan ne kestää sen maksimisissaan kuutisen viikkoa. Sen huomaa jo kuntosaleilla. Ne pullistelevat porukkaa tammikuussa ja kaikki treenaa ihan hulluna monta kertaa viikossa ja viimeistään hiihtolomien jälkeen helmikuussa saleilla alkaa olla taas hyvin tilaa.

Ja ei - älkää käsittäkö väärin. En halua nyt lannistaa ketään  vaan niin se elämä menee. Minä jos kuka olen hienojen uudenvuoden lupausten kannattaja. Se mitä olen oppinut, niin enää en tee sellaisia, joita en pysty pitämään. Ainakaan kovin usein...Enemmänkin olen uudenvuoden toivoja. Minullahan on tämä outo taikausko, että jos juuri sillä hetkellä, kun kellonviisarit vaihtuvat 00.00 ja lähettää yläilmoihin intensiivisen toiveen, niin se toive tulee toteutumaan. En tiedä onko se itseään ohjaava vai mihin tuon toiveen taika oikein perustuu, mutta jollain kummallisella tavalla ne tuntuvat käyneen toteen minulla aiempina vuosina. Ei ehkä aina siten, kuin olen kuvitellut tai jopa halunnut, mutta lopputulema on ollut toiveeni kaltainen. Kenelle silloin voisi reklamoida? Olen tullut tämän taikauskoni kanssa jo niin varovaiseksi etten uskalla toivoa mitään kovin dramaattisia asioita. Luulen tai tiedän, että ne huomenna vuoden vaihtuessa tulevat liittymään siihen, että seuraavasta vuodesta tulisi tämän vuoden kaltainen - rakkautta pursuava, terveyttä ja hyvää oloa läheisille toivova. Minulla on jo kaikki. Kunhan mikään ei muutu. Se lienee se seuraava pelko. Että tapahtuu jotain sellaista mikä tämän seesteisyyden ja onnellisuuden horjuttaa.

Vaikkei tämäkään vuosi pelkkää ruusuilla tanssimista ole ollut. Ei tietenkään. Mutta silti, kun tänään istuimme keittiön pöydän ääressä ja kävimme puolikkaan perheeni kanssa kuluvaa vuotta läpi, niin aika vähän me sieltä löysimme mitään mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Päinvastoin. Ihania muistoja, yhteisiä matkoja, läsnäoloa, tekemistä. Loppupeleissä olemme ehtineet ihan älyttömän paljon kaikkea. Vuottamme kuvaa sanaa onnellisuus ja yhteen nivoutuminen. Etelän ja Pohjanmaan yhdistäminen.

Eihän mikään muutos tapahdu kivuitta tai ilman yhteenottoja, mutta jos tätä kaikkea tapahtunutta tarkastele etäältä, niin voi vaan ihmetellä kuinka sulavasti asiat ovatkaan solahtaneet uomiinsa. Minä, etelän kinkku huomaankin yhtäkkiä olevani salakavalasti yhä enemmän ja enemmän täällä keski-Pohjanmaalla. Kotiutumassa ja kotoutumassa. Jopa oman kuntosalijäsenyyden olen käynyt avaamassa täällä. Ja hiihtoladut olen jo ominut. Heppatallit löytänyt. Tyttärillä on jo omia suosikki-ponejaan. Olen löytänyt suosikki-ravintolani. Suosikki-pyöräily- ja kävelylenkkini. Vallannut vessan itselleni. Tai ainakin lähes. Ostattanut jopa lempilakanani myös tänne ylä-kotiin. Arkikin on astunut rakkautemme pesään. Täältä käsin tehdään myös töitä osan aikaa. Arkiaamut ja -tohinat ovat tulleet jo jos ei tutuiksi, niin koetuksi. Ja onpa ihanaa palata rankan työpäivän jälkeen kotiin, jossa toinen odottaakin valmiin ruoan kanssa. Arjen luksuskin on tullut kohdalle. Sitä on vaan niin kiitollinen siitä. Että joku raahaa väsyneen ja nuutuneen ruhon tuonne pimeään ulos ja kävelyttää ja hapettaa oloa. Ja joku jonka kanssa saunoo arkenakin yhdessä. Tai istuu sohvan nurkissa ja kaivelee nenää katsellen telkkaria. Villasukat jalassa totta kai. Takkatulen ääressä. Se on onnellisuutta. Kun ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on koolla. Vaikka välillä äänet kohoaisivat ja nuoriso mustavalkoisine teini-mielipiteineen nostattaisi verenpaineita. Sitä tämä vuosi on ollut. Elämänmakuista. Täyttä. Kiireistä  - kyllä. Stressaavaa ja väsyttävääkin välillä.

Mutta en tekisi mitään toisin. Tai no. Ehkä jonkun suklaa- ja juustopalasen olisin voinut jättää syömättä. Tai skumppalasin juomatta joinakin kertoina. Mutta jos ajattelen sitä käänteisesti - olisinko nyt yhtään sen onnellisempi tai kiitollisempi hieman pienemmässä vaatekoossa? En. Olisin silti minä. Kokoa pienempänä, ehkä. Tai sitten en. Joten, kun niitä lupauksia taas huomenna teemme. Miettikäämme oikeasti mikä on tärkeää ja olennaista.

Mistä haluatte vuoden 2018 muistaa? Onnellisuudesta, eikö?

Jos teillä jokin asia vuodessa 2017 on sellainen, jolle aidosti haluatte sanoa "GoodBye", se ei tarvitse lupausta, sen ei tarvitse odottaa uutta vuotta vaan jokainen päivä on uuden alku. Kun sulkee yhden oven, aukeaa toinen. Muistakaa se.

Oikein onnellista ja ihanaa uutta vuotta kaikille! Tuokoon se teille kaikille sen mitä toivotte. Lupauksilla tai ilman. Olette rakkaita <3

Ensi vuonna jatketaan! Pus.

Joulu, joulu tullut jo on

En voi käsittää, että pian on taas joulu. Tuntuu, että edellinen oli vain hetki sitten. Muistan sen kuin eilisen. Kaipuun ja ikävän, kun elämäni ensimmäisen joulun lasteni syntymän jälkeen vietin ilman heitä. Kontrastina mielettömän rauhan ja syliinsä sulkevan valtaisan lämmön, jonka tuore rakkaus ja lapin lumo yhdessä saivat aikaan. Se oli aivan poikkeuksellinen joulu, ei mitään traditionaalista, vain me kaksi elämältä hieman eksynyttä, mutta silti yhdessä, kaiken uuden alussa. Se sisälsi koko tunteiden kirjon ja kaikki värit. Haikeana, mutta niin etuoikeutettuna. Kokeneempana, maailmalle ja toiselle auki olevana. Kaikki aistit virittyneinä ja niin elossa.

Siitä tuli unohtumaton kokemus. Koska emme odottaneet mitään. Pelkäsimme, että aiemmat muistot ajaisivat meidät ikävän syövereihin tai ettei joulun tunnelmaa tavoittaisi lainkaan. Lupasimme vain olla toistemme tukena, kun tiukka paikka tulee ja valitsimme neutraalin paikan, jossa kummallakaan ei ollut mitään aiempia kytköksiä eikä perinteitä. Se toimi. Joulun tunnelma löytyi. Jopa niin hyvin, että tänä jouluna jolloin saamme olla kaikki yhdessä, kaipaan tuota viime joulun pakoa kaikesta. Kaipaan sitä vajoamista täydellisen seesteiseen ja rauhanomaiseen pehmeyteen ja hiljaisuuden kuplaan, jonka vain lapin taika voi lumisen ihmeensä kautta tuoda. Tiedän, että jonain päivänä me menemme sinne uudelleen. Ehkä kahdestaan, ehkä koko perheen voimin. Eli itse asiassa on mahdollista, että siitä saikin alkunsa jokin sellainen traditio, joka on jo meidän. Omamme.

Siksi joulu on meille kaikille niin tuiki tärkeä. Siihen liittyy niin paljon erilaisia tunteita, odotuksia, vahvojakin näkemyksiä miten kaikki pitäisi tehdä. Mitä siihen pitää sisältyä. Koska jokaisella meistä on siihen liittyvät omat muistot. Mutta ennen kaikkea joulu on perheen yhteinen. Olen tänä vuonna jostain syystä ajautunut miettimään valtavasti niitä ihmisiä, jotka tahtomattaan joutuvat viettämään joulunsa yksin. Ehkä siihen tunteeseen ajautui ensi kerran jo vuosi sitten. Se tunne riipaisee. Kenenkään ei kuuluisi viettää joulua yksin ellei se ole oma valinta. Lähetän toiveen tontuille. Vaikka vain tänä jouluna. Tuokoon se rauhan ja seesteisyyden tunteiden lisäksi kaikille lämpöisiä, rakkauden ja ilon sekä yhdessäolon täyteisiä hetkiä. Älköön kukaan olko yksin tai yksinäinen. Ei surullinen tai huolissaan.
Nyt on hyvä hetki jättää arjen kiireet hetkeksi taakse ja unohtaa kaikki huolet. Kovalevy kaipaa vapautusta. Lapset ja läheiset kaipaavat läsnäoloa. Me kaikki olemme niin ansainneet tämän joulun.

Annan pikku hiljaa sydämeni avautua joulun taianomaiseen tunnelmaan ja rauhoitun. Tehkää tekin niin. Jos minä pystyn siihen, pystytte tekin.

Ihanaa joulua rakkaat.

ps.pakko jakaa kanssanne tämä muisto viime vuodelta. Se on juuri tältä samaiselta päivältä, 22.12.2016. Teksti meni näin: "Mistä tietää, että on löytänyt perfect matchin? Siitä, että toinen haluaa syödä suklaarasiasta juuri ne mitä sinä et halua - ja päinvastoin"  #elämäon #joulu #eipöllömpää

Kiitollisuuden säikeet

Posket hehkuen, silmät säihkyen. Katson sinua oma ihmeeni. Siinä olet, niin viaton. Ensi-ihastumista täynnä, pulppuillen elämäniloa, huoletonta elämää, ystäviä, alkavaa lomaa. Imen sisuksiini tuota kaikkea. Puhtautta. Oman elämäsi alussa - kuin vastasatanut lumi tai nupullaan oleva ruusu. Yhtä kaunis, koskematon, herkkä ja haavoittuva.
Voi kuinka sinua haluaisin pitää vielä hetken pienenä ja vain omanani, varjella, kasvattaa vahvemmaksi, säästellä huolilta, suruilta ja murheilta. Mutta elämä ei olisi elämä ellei se antaisi meille kaikille sen oman kasvupolkumme.  Olisipa matkasi onnellinen, polkusi pehmeä, soljuva ja vain hieman kuoppainen.
Voi kunpa elämä kohtelisi sinua armollisesti, antaisi rakkauden, näyttäisi kaiken sen kauneuden mitä se voikaan tarjota. Näyttäisi koko sen värien loiston ja kirjon. Enemmän kauneutta, hyvyyttä ja rakkautta. Vähemmän armottomuutta, lohduttomuutta, rumuutta. Sitähän me kaikki vanhemmat lapsillemme toivomme. Miten tuo aika valuukaan sormieni läpi? Vasta eilenhän te olitte siinä. Syliini nukahtaen.

Lapseni, aarteeni. Silittelen teitä ajatuksillani. Saanhan yhä sulkea teidät edes joskus syliini. Rutistaa lujaa. Silittää yhäkin sitä silkinpehmeää, lämpöistä poskennukkaa. Silmäni kostuvat. Jonkun toisen vanhemman kammottavin painajainen kävi eilen toteen, kun tuo vasta 13-vuotias poika löydettiin kuolleena Espoossa. En saata kuvitella kamalampaa tuskaa kenellekään. Kaikesta muusta selviää, mutta oman lapsen kuolema on rangaistuksista pahin. Karman karmaisevin,  opeista julmin. Miksi näin käy?

Tuolle pojalle ei nouse enää ihastuksen puna kasvoille, hän ei iloitse hyvin menneestä kokeesta tai kerro haaveistaan.  Hänen elämänlankansa sammui ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Syvä osanottoni kaikille läheisille ja teille, jotka joudutte tällaista tuskaa kokemaan.

En saata kuvitella.

Vaikka omani ajavat minut usein hermoromahduksen partaalle, vievät aikani, voimani (ja rahani), olen käsittämättömän kiitollinen jopa siitä, että saan ajaa pimeässä vesisateessa hakemaan sinua ystäväsi luota, kun et päässytkään bussilla kotiin. Tai siitä, että saan kuskata toista treeneihin ja olla osa hänen iloaan päivän onnistumisista. Tai siitä, että tiedän kuinka me pian olemme koolla koko joukkio joulun vietossa. Yhdessä. Omat ja bonus-lapsi. Mitä sitten , että tänä vuonna joulurauha jää minulle ehkä abstraktiksi käsitteeksi tai vapaat menisivätkin osin töitä tehden. Se on nyt osa tätä hetkeä. Kuitenkin minulla on se kaikki. Vaikka hieman stressillä höystettynä. Ja pieni toivon ripaus on, että se jouluinen mielikin sieltä vielä löytyisi. Näiden kiitollisuuden säikeiden kautta.

"If I could give you one thing in life, I would give you the ability to see through my eyes. Only then would you realize how special you are to me"

Heikompaa hirvittäisi..

On ollut niin ikävä teitä. Kirjoittamista. Sitä, että aivoissa olisi tilaa omille ajatuksille. Ettei ne pyörisi 24/7 vain työasioiden parissa. Sitä, että vuorokaudessa olisi enemmän tunteja tehdä kaikkia niitä asioita mitä ennenkin. Osasin arvata, että tahti ja alku tulevat olemaan hektisiä ja rankkaakin, mutta sen armottomuus ja kaikkinielevyys ovat osoittautunut ennakoitua kovemmiksi. Niin - uusi työni on totisesti alkanut. Se on kuin pyörremyrsky, joka on imaissut pyörteisiinsä. Se on edelleen jännittävää, kutkuttavaa, kiehtovaa, mielenkiintoista, uutta, voimaannuttavaa - voimia vievää. Se on vallannut ihan koko kapasiteetin. Riittämättömyyden tunne on tullut hetkeksi jäädäkseen. Aikataulut ovat välillä olleet niin tiukkoja, että vessatauotkin on pitänyt miettiä päivään etukäteen. Kyllä - ajankäytön osalta on vielä paljon opittavaa. Ja niin monesta muustakin asiasta. Mutta se into ja tahto yrittää omaksua kaikki asiat ja mielellään heti, nyt, kerralla, on kuin tuli, joka nielaisee kaiken mukanaan.

Uni on kortilla. Jos vaikka ehtisikin nukkua, ei kykene. Jos vähänkään iltaisin on voimia jäljellä, kun kaatuu sänkyyn, niin aivot alkavat työstää tätä kaikkea ja päästä kuuluu vain surinaa, kun synapsiyhteyksiä muovautuu. Ei tunne väsymystä. Sykkeet ovat korkealla ja sitä vain pyörii tuskaisena.
Paitsi aamuisin. Silloin väsyttäisi.  Ja ehkä eilen illalla, kun aamulla olin lähtenyt 6.30 liikkeelle muutaman tunnin yöunien jälkeen ja illalla pääsin 5,5h ajon jäljiltä kotiin klo 21.30. Ajon, jonka taitoin pimeässä ja kaameassa ajokelissä hektisen päivän päätteeksi. Valintojahan nämä. Ihan omia. Mutta ei se naurattanut. Ei ensinkään. Olisin itkenyt, jos olisin uskaltanut. Mutta näköä haittasi jo se sakea pyry ja pimeys ihan riittävästi.

Noh, lohduttaudun ajatuksella, että kaikesta selviää. Ajan kanssa. Niin tästäkin. Joka päivä olen lähempänä sitä hetkeä, kun yks kaks huomaankin, että hei, minähän osaankin jotain.  Ymmärrän sen mistä ympärilläni puhutaan. Tunnen ihmiset, tunnen organisaation tavat, tunnen olevani osa muuta joukkoa.

Sitä päivää odotellessa. Mutta tästäkin ajasta täytyy osata nauttia. Yritän muistaa sen silloinkin, kun tunnen itseni täysin keltanokaksi, untuvikoksi, uunoksi, torveloksi. Nimikkeitä on paljon. Ulkopuoliseksikin.

Tiedän, että tulen tekemään virheitä ja vääriäkin päätöksiä. Toivon, etten tekisi niitä kriittisissä kohdissa.
Toivon, että kykenisin pysähtymään olennaisten asioiden äärelle ja tunnistamaan ne kaikista tärkeimmät. Toivon, että minulla olisi silloin kykyä, näkemystä ja uskallusta kyetä tekemään oikeita päätöksiä ja valintoja. Toivon, että kykenen ohjaamaan hienoja ajatuksia ja ideoiden aihioita käytäntöön ja konkretiaksi. Ennen kaikkea toivon, että osaisin olla esimerkillinen esimies, joka ajan myötä ansaitsisi alaistensa luottamuksen ja saisin omalta osaltani luotua organisaatioon jokaisen työpanosta arvostavan ilmapiirin ja avoimen vuorovaikutuksellisen työyhteisön, jossa kaikki viihtyisivät.

Utopiaako? Naiiviutta? Ehkä niitäkin. Tavoitteet pitää asettaa korkealle.

Kirjaan havaintojani ylös. Joka hetki, kaikkialla. Palasia, hajatelmia, langanpätkiä, joista ei vielä tiedä missä ne toisiinsa yhtyvät. Päässäni muhii mieletön määrä ideoita, keskeneräisiä, tekemättömiä asioita. Lista pitenee joka päivä. Mutta priorisoitavat asiat ovat nousemassa selkeämmin esiin. Suunta lienee oikea, kun törmään samoihin ongelmakohtiin muistakin lähteistä. "Nämä kuuluu sinun tontille. Ota homma haltuun ja mieti ratkaisuja. Sinä päätät". Kuulostaa helpolta, mutta kun yhtäkkiä vastuu päätöksistä onkin vain sinun, etkä voikaan piiloutua enää kenenkään esimiehen taakse, niin sitä alkaakin pohtia asioita hyvin eri näkökulmista. Valta tuo vastuuta. Vastuu painaa. Mausteet kaikkeen tuovat ne ihmiset. Sinun joukkosi. Jotka haluat tuntea, joihin haluat luoda yhteyden. Rakentaa luottamuksen. Se ei synny yhdessä yössä. Silti se on helppoa ja samanaikaisesti niin vaikeaa. Ihmisten johtaminen. Me olemme kaikki niin erilaisia emmekä me toimi samalla tavoin. Ei samoista napeista painamalla. Mikä toimii toiselle, ei toimi toiselle.

Ihmisten johtaminen on pääosin kuuntelua. Sitä, että on aidosti kiinnostunut, arvostava, ei tyrmää. Tukee ja sparraa. Antaa tilaa tehdä itsenäisiä valintoja, mutta on tavoitettavissa, kun tarvitaan. Kykenee tekemään päätöksiä oikeissa paikoissa. Kerää tietoja ja ymmärrystä kokonaisuuksista, prosesseista, yrittää löytää sudenkuoppia ja pullonkauloja, joihin voisi yhdessä kehittää parempia toimintatapoja tai työkaluja.

Olen niin alussa. Mutta silti niin vakuuttunut, että tämä tie on juuri se tie, jolla haluan nyt kulkea. Vaikken näe vielä yhtään mihin se on johtamassa. Siksi se onkin niin kiehtovaa. Vaikka välillä hirvittääkin.

Teet meistä kauniin

Katselen kullanväristä nestettä lasissani. Sen pieniä satoja kuplia, jotka nousevat kohti pintaa. On juhlan aika. Meillä on treffit. Juhlimme elämää, sen käänteitä, onnen säikeitä. Kiitollisina. Viikko sitten oli toisin, minulle erittäin rakas läheinen kävi lähellä kuolemaa. Elämä on arvaamaton. Ja mitä se eteemme tuokaan, se lienee tarkoitettu. Mutta aina sitä ei ole helppo hyväksyä, saati sillä hetkellä ymmärtää. Kipu kuuluu siihen olennaisesti. Kuten onnikin. Tällä hetkellä sitä on helppo tuntea. Ja koska tiedän, ettei se suinkaan aina ole niin, hengitän tätä hetkeä joka solullani. Katson rakastani syvälle hänen silmiinsä. Näen kuinka se peilaa kaiken tämän takaisin. Olemme vain.

Kuuntelen Spotifyn soittolistaani ja Ville Valon haikean karhea ääni täyttää huoneen:
"Jos lähdet mun luotain, ajaudun haaksirikkoon. Oot mun kaikuluotain, minut viet satamaan. Olet maa josta kasvoin, minut kaskeksi raivaat.
Kun miljoonin kasvoin mua uudistetaan. Suo minun tulla, anna kyynelten juosta, kohta hengitän silmiis, ole valmiina vaan.
Anna viereesi tulla, nosta hukkuva suosta. Suo mulle aikaa, niin voimaa mä saan.
Anna viereesi tulla, suo mulle aikaa, sua vain rakastaa"

Mietin kulunutta kahta vuotta. Se ei ole päästänyt helpolla, mutta kuin ihmeen kaupalla elämä on antanut minulle aina sen mitä olen pyytänyt. Jostain syystä, jota itsekään en tiedä, se on tuonut minut tähän elämään, joka on aivan uuden edessä. Raivaan vaatekaappiin tilaa, tyhjennän hyllyjä ja järjestän kumppanini vaatteita. Pian minun vaatteitani on täällä enemmän. Pian minä olen enemmän osa tätä elämää - tästä on tulossa myös minun. Arkeni, paikkakuntani, toinen kotini. Ei kokonaan, mutta kuitenkin enemmän. Se tuntuu käsittämättömältä. Kuka olisi sen uskonut? Koska en aina itsekään. Mutta olen pyytänyt. Vain sen, että suojelusenkelini näyttäisivät suunnan johon kulkea. Tänne ja tähän se on minut kuljettanut.

Sen olen oppinut tähän ikään mennessä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ei onneen, ei muutokseen - mutta monesti ne kysyvät valtavasti rohkeutta ja uskoa. Ja sitä tullaan aina koettelemaan. Vesalan Paulan upeat sanat täyttävät nyt huoneen.

"Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.
Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.
Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,
kuin tähdenlennot avaruuteen.
Sinua en aio unohtaa.
Sinuun minä jään."

Tätä toivon. Kaikille. Kuten ennenkin olen sanonut, on tartuttava hetkeen. Ihanaa ja rakkauden täyteistä lauantaita rakkaat. Minä lähden nyt treffeille rakastamani miehen kanssa. Pus. Hän on juuri tuo.

Kolmen viikon ihmiskoe

Ei pitäisi koskaan lähteä etsimään diagnoosia Google-hakujen avulla. Se on näet päivänselvää, että mitä enemmän käytät aikaa selailuun, sitä vakuuttuneemmaksi tulet, että oireittesi aiheuttaja on juuri se erittäin harvinaislaatuinen ja vakava sairaus kuten vaikkapa Landau-Kleffnerin oireyhtymä tai progressiivinen multifokaalinen leukoenkefalopatia. Tai ihan mikä muu tahansa.
Sama pätee mihin tahansa mieltä askarruttavaan pulmaan, johon vastauksia tai vertaiskokemuksia etsit. Kamalimmat kokemukset ja suurimmat uhkakuvat nousevat ensimmäisinä esiin. Onko se meidän suomalaisten mentaliteetti sellainen? Pelkäämme pahinta, jotta emme pettyisi niin pahasti. Onko helpompi suojata itseään ja minuuttaan eri defenssimekanismein kuin kohdata ne tunteet sellaisina kuin ne tulevat?

"Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista. Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että "tavallaan hallitsemme" tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa."
Lähde: http://tiedostamaton.net/defenssit/

Taustalla syy miksi olen ajautunut reflektoimaan itseäni ja pohtimaan omia defenssejani on se, että olen ollut pakotetusti osallisena ns. kolmen viikon ihmiskokeeseen. Etäsuhteeni ehkä toistaiseksi rankin jakso on päättymässä - rankin sikäli, että olemme tavanneet toisemme tämän kolmen viikon aikana vain vajaat 24h ja tähän jaksoon on mahtunut niin paljon isoja asioita ja stressiäkin aiheuttavia muutoksia sekä tunnetiloista toiseen vyörymistä - ilman sen toisen läheisyyttä ja läsnäoloa, jolloin häiriötekijöiden, kiireen ja stressin kuormitus syövät vielä entisestään henkistä yhteyttä ja luovat epävarmuutta parin väliin. Tämä aiheuttaa riitoja ja turhautumista ja kasvattaa etäisyyttä entisestään. Kaikki asioita, jotka pitkällä jänteellä koituvat etäsuhteen turmioksi. Vaikka parilla olisi vahva luottamus ja side toisiinsa, niin rankimmat jaksot koettelevat enemmän kuin jos parilla on mahdollisuus kohdata ongelmatilanteet kasvotusten ja saada läheisyyttä. Vain vahvat selviävät. Kuinka uskaltaa uskoa vaikeuksien keskellä, että juuri sinä ja kumppanisi kuulutte siihen pienen pieneen selviytyjien joukkoon? Epävarmuus on kalvava olotila, kun uskoa koetellaan.

Sikäli tämä ihmis- tai oikeammin parisuhdetesti on ollut mielenkiintoinen, että tässä myös oppii. Ennen kaikkea itsestään. Jos yritän observoida itseäni ulkopuolisin silmin, niin tämän kokeen aikana on aika monia defensseja tullut käytettyä ja se ei ole mennyt ihan kaikilta osin ns. putkeen. Ehkä eniten minua itseänikin on hämmentänyt se tunteiden turruttaminen ja mitä siitä voikaan seurata. Jos tietää ikävän olevan murskaava mutta vaihtoehtoa yhdessäololle ei ole, niin miten ihminen osaa supressoida eli sulkea tietoisesti koko tunteen pois mielestään. Eilen Tuntemattoman Sotilaan nähtyäni voitanee todeta, että ilman tätä mekanismia ja defenssiä ei meidän urheat suomalaiset sotilaatkaan olisi kyenneet rintamalla taistelemaan ja keskittyä puhtaasti vain sotaan. Ikävä kotiin jääneitä kohtaan tai siinä vellominen olisi saattanut altistaa heidät jopa kuolemalle. Oli helpompi sulkea se kokonaan pois mielestään. Tai kieltää tyystin tunteiden olemassaolo. Jättää käsittelemättä koko aihe miksi joutuu tappamaan. Se ei ole ihminen, se on vihollinen kuten Rokkakin sanoo. Projisoidaan siis tilanne sellaiseksi, että sen kykenee käsittelemään tai järkeistetään tunnetilat siten, että niiden kanssa voi elää. Mutta jos tunteitaan lähtee järkeistämään, sitä etääntyy koko tilanteesta tyystin. Sodassa se lienee ainoa oikea keino, mutta parisuhteessa tuhoisa.

Miksi sitten myös riidanhaluisuus kasvaa pidemmissä erossaolojaksoissa? Se on aika luonnollista ja inhimillistä. Läheisyyden ja seksin kaipuu lisäävät ärtyneisyyttä ja kuka muukaan on helpompi kohde omien turhautumisten purkamiselle kuin se kumppani? Valmiiksi ärtyneenä helpommin tulee sanotuksi toiselle asioita liian kriittisesti tai kovemmin kuin oli ajatellutkaan. Pahaolo purkautuu ulos sanoina, joita katuu myöhemmin. Ja kun riitoja ja erimielisyyksiä voi ratkoa vain Facetimen tai puhelimen välityksellä, sovinnon aikaansaaminen kysyy vielä enemmän kapasiteettia, jota uupuneessa, häiriötekijöiden ja kiireen vallassa oleva ihminen ei välttämättä kykene antamaan. Koska tarvitsisi sitä toisen henkistä ja läsnä olevaa tukea, jotta tilanne voisi raueta. Ollaan ns. negatiivisessa oravanpyörässä.

Mikään parisuhde ei ole pelkästään vaan helppo ja ongelmaton. Jokaiseen suhteeseen tulee niitä vaiheita, jolloin ei toista nähdä vain ruusunpunaisten lasien läpi. Tulee kyllästymisen tunteita. Ne kuuluvat kuitenkin siihen yhteen- ja yhdessä kasvamisen kiertokulkuun. Niistäkin koetan olla aina kiitollinen vaikka se toisinaan ja akuutissa hetkessä onkin erittäin haastavaa. Harmaat sävyt kuuluvat mattoon siinä missä ne kirkkaatkin. Eikä tilanne ole silloinkaan mitenkään lohduton, päinvastoin. Vaikeudet hitsaavat pareja yhteen. Vahvistavat sidettä ja pakottavat tarkastelemaan niitä asioita minkä vuoksi toinen on se sinun valintasi - joka päivä.

Sitä paitsi. Oma ihmiskokeemme päättyy huomenna. Vihdoin. Tänään olen uskaltanut jo lähteä vapauttamaan padottuja tunteitani ja turtuneisuuteni on hälvenemässä. Pystyn jo reflektoimaan omaa käytöstäni ja epävarmuuteni ja pelkoni ovat pienenemässä sitä mukaa, kun kellonviisarit siirtyvät eteenpäin. Uskallan jo myöntää ääneen, että ihan helvetin kova ikävä on ja on ollut. Enää onneksi vain yksi yö ja ihoni saa alkaa imemään takaisin menetettyjä läheisyysvarastojaan. Nuupahtanut kukka saa ravinteita ja kukkii pian taas entistä ehompana.
Silti olen kiitollinen siitä, että lähiaikoina ei ole tiedossa ihan näin pitkäkestoisia ihmiskokeita. Varastojen ei pitäisi ihan näin tyhjilleen mennä.

Voimia ja jaksamista kaikille muruset. Etenkin teille muille etäsuhteissa eläville. Vahvat selviävät, sanoo Google mitä tahansa.

Lasikattoja murskaamassa - ugh, olen puhunut.

Viime aikoina mediassa on kohistu paljon etenkin elokuva-alan seksuaalisesta häirinnästä ja siitä kuinka naista edelleen monilla aloilla kohdellaan alisteisesti, pidetään objektina tai väheksytään. Vaikken ole toiminut filmiteollisuuden parissa voinen todeta tähän, että been there #metoo. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi olen tullut, sitä herkemmin verenpaineeni saa jo nousemaan miesten vitseinä ilmaan heittämät tytöttely- tai akattelu-läpät ja heidän mielestään nasevat leukailut. Vain naiset kykenee tähän..ja hei, arvaahan sen, nainen ratissa..niitä naisten juttuja, you know. Viimeksi eilen erään ihan fiksuna pitämäni miehen esityksessä korostettiin asiantuntija-roolissa olevan henkilön toimenkuvaa, jonka yhteydessä hänen etuliitteekseen ei suinkaan oltu laitettu ammattinimikettä vaan tyttö?? Jos kyseessä olisi ollut vastaavassa tehtävässä toimiva mies, hänestä olisi käytetty puhtaasti titteliä - ilman tarvetta korostaa sukupuolta. Argh!

Viime päivinä olen erityisesti herkistynyt tälle aiheelle, koska tieto minun siirtymisestä toiseen, täysin eri alalla olevaan ja selkeästi vastuullisempaan työtehtävään, on kiirinyt organisaatiossamme. Olen epäuskoisena ja hämmentyneenä joutunut todistamaan tilanteita, joissa etenkin nämä miespuoliset kollegani eivät kykene edes minua onnittelemaan tai kommentoi asiaa mitenkään. Olen ollut ja ilmeisesti olen yhä joillekin pelkkää ilmaa. Olen jopa kuullut ilmaan heitettynä huulena, että "nyt sekin on nähty ettei akat kauan näissä hommissa pärjää" ottaen huomioon, että minulla ehtii tulla lähes 8 vuotta täyteen ko.talossa  - joskin nykyisessä hommassa vasta reilun vuoden olleena. Se on varmasti äijistä hauskaa - nauraa niiden harvojen päällikkönaisten kustannuksella, kun on miehinen, yhteisöllinen ylivoima. Tai entä ne kommentit, että samalla alalla työskentelevä kumppanini on järkännyt minulle tämän työn. Ihan kuin omin ansioin en sitä olisi saanut. Toinen argh!! Minusta nämä esimerkit kertovat puhtaasti vain järkyttävästä moukkamaisuudesta ja sivistymättömyydestä, kateudestakin. Vaikkei yhtään kiinnostaisi, niin kai sitä voi edes hyvien käytöstapojen nimissä todeta jonkin lausahduksen. Vai onko se liikaa vaadittu? Olenko liiankin naiivi tässä asiassa?
Väitän, että jos olisin mies ja minut olisi headhuntattu vastaavaan positioon, niin äijät kävisivät läiskimässä onnentaputuksia olalle vähän väliä...Nyt on ollut hiljaisempaa.

Meidän yhteiskunta on olevinaan niin kovin tasa-arvoinen, mutta se on vielä monessa paikassa kaukana siitä. Väitän, ettei tämä ole ainoa talo tai ala, jossa nainen joutuu tekemään töitä hartiavoimin ja olemaan todella vahva (jopa kovettamaan itseään tietoisesti) ja laaja-alaisesti erinomaisen hyvä, jotta menestyy. Olen aikanaan joutunut kokemaan myös syrjintää ja syrjäyttämistä. Minut on jätetty työhöni liittyvien tehtävien tai kokoontumisten ulkopuolelle - vain koska olen nainen. Minut on ohitettu ylennyksessä, koska tehtävään on löytynyt kokemattomampi, tuoreempi ja yllättäen miespuolinen, parempi(?) henkilö. Sitä on vaikea näyttää toteen loppupeleissä. Onhan se saattanut toki olla oikeakin ratkaisu. Se on vaan silloin tuntunut hyvin epäoikeudenmukaiselta. Minua on lukemattomia kertoja lähestytty seksuaalissävytteisesti, vihjaillen, ehdotuksia tehden jopa uhkaavastikin. Ja paljon muuta. Jotkin nämä jo vuosia sitten, toiset ihan tuoreita. Eniten minua on silti satuttanut omien selkään puukottaminen.

Konkreettisten esimerkkien lisäksi olen kokenut hyvin paljon sitä hiljaista, hieman alentuvaa suhtautumista ja asennoitumista. "Mikäs tyttö se sinä oikein luulet olevasi, kun tulet tänne nuorempana ja kokemattomampana mielipiteitäsi lausumaan" - vaikkei sitä näin suoraan olekaan sanottu ääneen. Onneksi ikä ja asema ovat viime aikoina suojanneet hieman. Ainakaan ne eivät lävähdä yhtä usein suoraan silmille kuten nuorempana.

Meistä jokainen kaipaa arvostusta ja hyväksyntää, ja vähitellen onneksi kokemusten kautta sitä arvostustakin on ruvennut saamaan. Koska kuten tiedetään, arvostus ansaitaan, sitä ei saa koskaan annettuna. Osan kanssa siihen menee aikaa vuosia ja se vaatii valtavasti töitä ja vuorovaikutustilanteita. Sikäli työni jää pahasti kesken mutta en missään nimessä ole katkera. Minulla on ollut myös upeita esimiehiä, kollegoita, asiakkaita, sidosryhmäedustajia ja ihmisiä, jotka ovat minuun uskoneet, minua tukeneet ja joiden kanssa on ollut äärimmäisen ihanaa ja palkitsevaa tehdä yhdessä töitä.  Kuten elämässä muutenkin, olen kiitollinen niistä kaikista väreistä, joita tähän matkaan on mahtunut. Kaiken kaikkiaan nämä kahdeksan vuotta ovat olleet varsin kasvattava korkeakoulu, jonka tiedän antavan hyvät eväät, kun pian lähden.

Lasikattoja on silti murskaamatta. Tasa-arvo toteutuu usein vain juhlapuheissa. Mutta me vahvat naiset onneksi murskaamme niitä esimerkillämme. Ja kasvatamme omista tyttäristämme yhtä vahvoja ja toivomme ettei maailma ole enää samanlainen siinä vaiheessa, kun he omaa urapolkuaan tallustavat.
Ankara työnteko, kaikki ponnistelut, opiskelut omalla ajalla työn ohessa ja uurastusvuosien varrella palkitaan nyt. Se on kaiken karvaan kalkin arvoista. Parasta on se hetki, kun voi aidosti iloita omista saavutuksistaan, tietää ne ansainneensa ja hymyillä olkansa yli ohi kävellessään. Ei pöyhkeillen, vaan rehdisti ylpeänä itsestään. Potkien sirpaleita mennessään.

Fear less, fight harder, love more

Pelko varjostaa monia asioita elämässämme. Se saattaa jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme, tai seuraamasta sydäntämme. Koska pelkäämme muutosta, pelkäämme epävarmuutta, pelkäämme epäonnistumista. On helpompi perustella järkisyihin vedoten miksi tuttu ja turvallinen, mukavuusalueella oleminen on parempi valinta, koska emme tiedä mitä se jokin tuntematon voisi olla. Tai millaiseksi elämämme muodostuu, kun ja jos teemme muutoksen ja lähdemme sille matkalle.

Itsekin pelkään, mutta menen pelkoja vastaan ja olen noudattanut sitä elämänohjetta, jonka koen itselleni ominaiseksi. Olen aina sanonut elämälle kyllä. Toki niitä eri vaihtoehtoja puntaroiden. Mutta en ole halunnut pelkojeni ja epävarmuuden estää minua ottamasta vastaan sitä mitä elämä on tarjonnut. Ja mitä ikinä se on eteeni tuonutkaan tai mihin tehdyt valintani ovat minua vieneetkään, ne ovat aina silti muovanneet minua juuri minuksi ja valmentaneet minua seuraavaan siirtymään. Koska niin se on. Meille kaikille on tarjolla niitä valintoja, jotka kysyvät rohkeutta, kyseenalaistavat meitä, pelottavat, vaativat voimia, mutta silloin on vain heittäydyttävä. Hypättävä kylmään veteen ja uskottava, että sen ensimmäisen kirpaisun jälkeen olo tuntuu hyvältä. Energiseltä, raikkaalta, uudelta. Välillä on mentävä epämukavuusalueelle, jotta voi kehittyä ihmisenä.

Olen yhtäkkiä uuden edessä. Näkymässäni seison tunturin laella ja katselen tyynenä edessäni aukeavaa laakeaa maisemaa. Horisontti siintää kaukana ja taivaan sini on huikaiseva. Vedän keuhkot täyteen raikasta tunturi-ilmaa ja minusta tuntuu, että pystyn mihin vain. Tiedän, että töitä on tiedossa paljon. Minulta tullaan kysymään ja vaatimaan aivan uudenlaisia taitoja mutta samalla minulle annetaan sellainen näytön paikka, joka vain harvoille suodaan. Olen valmis. Sisimmässäni olen tiennyt, että tämä päivä vielä tulee. Kun on aidosti sitä mitä on, joskus se odotus palkitaan. Minulla on tukijoukkoni, minuun uskotaan. En pelkää epäonnistumista vaikka sekin on toki mahdollista ja kuuluu elämään. Kaikesta selviää, olen vahva, ja varma siitä, että tämä kortti on katsottava vaikka tälläkin matkalla on monia kuoppia ja kompasteluita varmasti luvassa. Se energia mikä tähän kätkeytyy on huumaannuttavaa. Se on adrenaliini, se on endorfiini - se on driverini.



Noiden otsikon kolmen teesin mukaan olen elänyt jo pitkään, ne ovat ohjeeni ja mantrani. Ne otan mukaani ja paljon muuta.

Enkelit ovat jälleen vastanneet pyyntöihin. En voisi olla kiitollisempi. Älkää tekään pelätkö ja yhtäkkiä huomaatte, että elämä tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Sanokaa silloin kyllä.

Lapseni, lahjani. Sinä, ei kukaan muu. Ilman sua, olen kuin lehdetön puu.

Tahdoin sinut maailmaani tähän, kurkotin tähtiin, toivoin paljon ja vielä enemmän. Pieni kaunis nuppu, suukkosuu. Syliini sinut ojennettiin, unohtui kaikki muu. Kun luoja sinut loi, sinfonia kaunein kirkkaana soi. Silkinpehmeä posken nukka, siniset tähtisilmät, lapsi tuo pienoinen, kuin kaunein kukka. Nenässäni tunnen yhä sen tuoksun suloisen, pienen vauvan pehmoisen. Suojelunhalua herättävän, rakkauden välittömästi vahvana syttyvän. Kuin leijonaemo armoton, sinua ikuisesti suojelen.

Sen näyn yhä edessäni nään, kun laiturille nyt yksin seisomaan jään. Katselen selkämystä etääntyvää, näköä hämärtää. Kyynel yksinäinen silmänurkasta karkaa, voi minua säälittävää parkaa. Tunnen sydämeni pakahtuvan, en haluaisi näin tapahtuvan.

Mieli apea ja levoton, taivaskin synkän harmaa on. Rintaa puristaa, henkeä ahdistaa, ei yksinäinen unta saa. Yön pimeydessä pelot tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan – mietin, on opeteltava yksinkin sateessa tanssimaan. Ikuista luopumista ja kaipuuta polttavaa, ilman teitä sydämeni on vain puolillaan. Tai kallellaan kuten laulussakin sanotaan.

On annettava mennä, älä pieni lintu vielä kauaksi lennä. Otan sinut aina siipien suojaan, äidin hellään huomaan.

Parasta mitä elämä on minulle antanut, kun se äitiyden on näin lahjoittanut.

Vaikk´kaikki muu minulta vietäisiin, uskoisin teihin, elämänihmeisiin.

 

Elämä on Laina

"Voiko olla liikaa pyydetty jos ei muuta toivo kuin, että oma lapsi saisi elää?" Tuo lause jää päähän soimaan ja nostattaa kauheudellaan vedet silmäkulmiin. Toisen tuskan voi käsin koskettaa.

Se lienee meidän vanhempien peloistamme pahin.

 

"Mies joka tiesi ratkaisumyynnistä kaiken, mutta elämästä ei mitään. Thats me."
"Ennen Lainan sairastumista kunnioitin ”kovia” kavereita jotka menivät elämässään ja liiketoimissaan kohti maalia turhia tunteilematta. Pakko myöntää, että usein myös toimin itse samoin.

En kunnioita enää, kusipäisyyttä se on."

 

Tässä vain muutama ote todella koskettavasta ja avoimesta kirjoituksesta elämän arvojen radikaalista muuttumisesta. Ei sellaista toivo kenellekään, mutta tämä tarina on tosi.

 

Olen törmännyt nyt kahdessa eri kanavassa ja julkaisussa tähän menestyneen yritysmoguli Henry Liukko-Sipin kirjoitukseen erittäin harvinaiseen leukemian muotoon sairastuneesta nyt 3-vuotiaasta tyttärestään, joka sairastui tautiin jo 1-vuotiaana. Olen itkenyt molempina kertoina. Ensimmäinen julkaisu osui silmiini Facebookissa, johon hän kirjoitti aiheesta blogin Taivas ja Helvetti alle. Toisen kerran tuoreessa Kodin Kuvalehdessä.

"Vielä vuosi sitten vahvin tunteeni oli viha. Nyt päällimmäisenä on pohjaton suru ja jäätävä pelko. Jokainen verikoe, jokainen luuydinpunktio – aina me ollaan sydän syrjällään." Lainalla on lääkäreiden mukaan vain 20-30% mahdollisuus selviytyä voittajana tästä taudista. Mutta sen varaan on rakennettava. Ja tuo lapsi on taistelija.

Kaikesta näkee ja kuulee, että tämä isä on tekijä. Ja yrittäjä. Siksi hän puhuu aktiivisesti sen puolesta, että ihmiset liittyisivät Punaisen Ristiin Veripalvelun kantasolurekisteriin. Oletko sinä jo rekisteröitynyt?
Minä olen. Muistetaan tämä yksi asia. Se voi pelastaa jonkun hengen.

Syyskuussa tämä sitkeä isä perusti Elämä on Laina -keräyksen, johon tulevat rahat menevät suoraan Sylvan eli Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen käyttöön. Niillä järjestetään osaston lapsille ohjelmaa, esimerkiksi taideterapiaa. Järjestetty ohjelma voi olla sairaan lapsen päivän ainoa normaali hetki.

Jos olet miettinyt sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta vaikka joulukorttien lähettämisen sijaan, tämä voisi olla se.


Lukekaa juttu. Vaikka tästä.

http://taivasjahelvetti.fi/tarinat-1/henry-liukko-sipi-slash-isa

Rukoillaan Lainan puolesta. Ja kaikkien niiden muiden osasto 10 pienten potilaiden puolesta, jotka taistelevat. Joka päivä. Meidän jokaisen olisi syytä käydä siellä edes puoli tuntia. Loppuisi se iän ikuinen kitinä tästä sateesta. Tai pimeydestä. Tai arjen ankeudesta.

Me, joiden arjessa tuo kirjoituksen ensimmäinen lause ei ole konkretiaa - olkaamme kiitollisia.

Kiitos.

Nyt ja aina. Koska elämä on laina.

 

 

Päivän voimaruno #elämänviisauksia

Vauvasta vaariin vai vaarille vauva?

On tää elämä mennyt jotenkin aika hassuksi. Vai mitä olette mieltä? Koko kansa hihkuu Saulin ja Jennin vauvaonnesta, mutta kukaan ei kyseenalaista sitä, että 69-vuotiaasta on tulossa taas isä. "Ei ole jumankauta Salella ruuti kastunut vielä.." totesi eräskin kollega innoissaan. Miehet miettii näitä niin eri kantilta..Saulille tämä on siis iso meriitti. Saihan Clint Eastwoodkin yli 70-kymppisenä vielä lapsia. Ja ottaahan tässä itse presidentti osaa Rinteen lanseeraamaan synnytystalkoisiin - yli puoluerajojen siis. Esimerkillistä. Näin ne nykyjohtajat toimii.
Mietin vaan silti eilen uutisen kuullessani, että aika karua lapsen kannalta. Kun lapsi on 10-vuotias, niin isä on jo 80-kymppinen ja ehtiikö edes nähdä lapsensa valmistumista koulussa saati muita elämän kohokohtia? No kukaan ei tiedä kuinka paljon päiviä meillä itse kullakin on edessä ja onhan tämä lapsi sentään ilmeisen toivottu ja varmasti hyvät eväät elämään saava. Silti en malta olla nostamatta hieman eriävää näkemystä kehiin.

Tiettävästi Suomen ensimmäinen mies odottaa vauvaa. Kyseessä on siis transsukupuolinen henkilö, joka on käynyt sukupuolen korjausleikkauksen ja nyt tullakseen raskaaksi, keskeyttänyt hormonihoitonsa ja odottaa aviomiehensä kanssa yhteistä lasta.
SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman saa vauvan 54-vuotiaan vaimonsa kanssa. Yli kymmenen vuoden yritys takana ja nyt vihdoin kaikkien hoitojen jälkeen tässä. Onko se pelkästään ihanaa? Vai olisiko pitänyt sitä luontoäitiä kuunnella ja sopeutua siihen ajatukseen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Kuinka paljon näissä on kyse omasta itsekkyydestä? Minä-minä -ajattelusta? Koska me haluamme, meidän kuuluu saada yhteinen lapsi..Se on lähes yhtä sokaiseva ja itsekeskeinen tunne kuin rakastuminenkin. Se hämärtää monen järjen äänen ja on hyvin tarvelähtöinen. Eikä siitä voi moittiakaan.

Totta kai se on surullista, että osa meistä kokee elämänsä rakkauden vasta sitten, kun ns. biologinen kello on alkanut tikittää paljon hitaammin tai jopa lakannut tikittämästä. Miksei elämä tarjonnut sitä mahdollisuutta, että olisi esitellyt nämä ihmiset toisilleen, kun vielä olisi ollut mahdollisuus siihen perheen perustamiseen oikeamman ikäisenä? Tai miksi joskus sen perheen perustaa ihan vääristä syistä, väärään ajankohtaan tai väärän ihmisen kanssa vain siksi ettei muitakaan satu olemaan saatavilla juuri silloin, kun se tikitys on muuttunut kumisevaksi kalkkeeksi. Tai käykin niin, että vahingossa alkunsa saanut lapsi otetaan vastaan vaikkei sille ole mahdollisuuttakaan järjestää rakastavia ja tasapainoisia elinoloja. Miksi sellaisetkin ihmiset sikiää, joille ei soisi vanhemmuutta ja miksi niin moni, joille sen soisi niin mielellään, ei vain saa lasta vaikka kuinka rukoilisi, kävisi kaikki lapsettomuushoidot ja turhautuisi adoptio-jonoissa.

Elämä on toisinaan hyvin julmaa. Mutta ikävä tosiasia näissä yllämainituissa esimerkeissä on se, että jollain tasolla se tulee olemaan julmaa siitä syntyvästä lapsestakin. Hyvin todennäköisesti iäkkäille vanhemmille syntyvä lapsi, tulee menettämään vanhempansa nuorena. Entä sitten, että hän koki elämänsä ensimmäiset vuodet olevansa hyvin rakastettu ja toivottu? Ja kenties tukiverkkoa ja läheisiä on vanhempien lisäksi muitakin, mutta voiko omaa vanhempaa kukaan korvata, kun sen menettää? Tai jos lapselta kysytään, haluaako hän jäädä historian kirjoihin ensimmäisenä miehen synnyttämänä lapsena, niin tuskin meistä kukaan sellaista olisi toivonut.
Tiedän - tähän te sanotte, että maailmaan syntyy niin paljon ei-toivottuja lapsia; huumevanhempien, alkoholistien jne. lapsia, joista kukaan ei välitä tai alun perin halua. Totta. Se on järkyttävän surullista. Ja ihan oma tarinansa.

Mutta sanoinpahan ääneen mitä ajattelen ja kunhan tässä nyt hämmästelen tätä nykyelämää. Ei kai minun kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Onnea silti. Salelle ja Jennille. Kaijalle & Antille ja jopa sille avioparille, joka kummastuttaa kaikissa järjestelmissä, kun ne eivät tunnista miessynnyttäjää. Mahtaa se olla synnytykseen sattuvalle kätilöllekin kummastuksen päivä..
Jokaiselle vauvan odottajalle siis onnea. Pääasia, että rakastatte.Vauvasta vaariin, vaippapepusta valkotukkaan ja sylivauvasta seniiliin. Liekö enää pitkä matka sekään? #näillämennään
#elämäon
Ja onhan ne vauvat ihan supersuloisia <3

Haaveita, unelmia ja muita mielen herkkuja..

Mulla on nykyään ihan naurettavan heikko itsekuri mitä mun herkkulakkoihin tai vastaaviin itselleni pyhästi vannomiini päätöksiin tulee parempien elintapojen suhteen. Käsittämättömän uskomattomia sepustuksia selittelen itselleni milloin kuukautiskierron vaiheisiin (hyvin yleinen, koska silloin vaan on lupa herkutella), milloin muihin hemmottelun oikeutuksiini vedoten. On yksinäinen tai vetämätön olo, on väsynyt, stressaantunut, elämä murjonut...Mitä milloinkin. Paras oli ehkä perjantaina, kun sitten sorruin irtonamuihin yli 1,5kk:n tauon jälkeen. Syynä oli puhtaasti vaan se, että koska päätimme kumppanini kanssa pidättäytyä alkoholista koko lokakuun, niin nyt ne kaikki säästyvät kalorit voi kompensoida jollain toisella herkulla. Koska onhan sentään viikonloppu. Arvatkaa onko mennyt karkkeja sen jälkeen joka päivä? Eilen ihan vaan siksi, että oli sunnuntai ja pitkästä aikaa löhöilypäivä. Koska eihän Sohvaperunoiden koko viime kautta voi yksinkertaisesti katsoa ilman herkkuja. Ne syö siinä koko ajan jotain hyvää!! Armoa. Niin ja koska kehoa pitää osata kuunnella. Se on muuten todellakin totta. Mutta jostain syystä mun kehoni tykkää kovasti huudella herkkujen perään. Harvemmin se äityy huutelemaan vällyjen välissä maatessa jotain tooosi terveellisiä ruoka-aineita.

No niin tai näin. Ei ne repsahdukset nyt niin vaarallisia ole, mutta onpa taasen kuulkaa vaikea ottaa sitä ryhtiliikettä ja itseään niskasta kiinni ja katkaista tätä kierrettä. Tänään oli joku tuonut toimistoon tuliaisia jostain ulkomailta. Oli jos vaikka mitä erilaisia suklaita ja keksejä. Ja koska olin löhönnyt vaan koko eilisen päivän ja tuijottanut ainakin 7 jaksoa niitä Sohvaperunoita (suosittelen muuten jos ette ole katsoneet. Löytyy Yle Areenalta. Aivan mieletön ohjelma ja samalla näkee koko viikon ohjelmatarjonnan. Yksi ohjelma siis riittää ja tietää mistä jengi puhuu), niin olin saanut niskani jotenkin jumiin. Pää ei kääntynyt koko päivänä oikealle. No tiedätte sen tunteen, se on tukalaa ja ikävää. Ja satoikin jo kolmatta päivää. Löhöilysunnuntaihin se ihana sade sopii mitä parhaiten, mutta maanantaina se vaan masentaa. Ja oikeuttaa kyllä mielestäni maistamaan niistä tuliaisherkuista ihan jokaista laatua. Iltapäiväkahvien kera vielä uusintakierroksen. Ihan vaan siksi, kun kahvi oli jotenkin niin karvaan makuista eikä pää kääntynyt vieläkään.

Mutta oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa lainkaan tästä herkkuihin sortumisesta vaan enemmänkin haaveilusta. Se eilinen löhöily mahdollisti sen, että oli tilaa antaa ajatusten kulkea vapaasti (heti kun sain sen soimaavan ja syyllistävän yliminäni hiljaiseksi - sen, joka yritti huudella väliin, että mene mankeloimaan, käy kaupassa, tee jotain hyödyllistä..) ja se jos mikä on mielen leikkiä.  Suorittaja-minä en vaan harrasta sitä lainkaan riittävästi.

Mistä tunnistaa masentuneen ihmisen? Se ihminen ei jaksa enää edes haaveilla, ei miettiä tulevaa. Ei nähdä huomista pidemmälle. Ilman unelmointia ja haaveita, mitä tavoitteita meille jää? Haaveilulle ja unelmoinnille pitäisi oikeastaan raivata itsekin enemmän tilaa, koska ilman niitä ei ole myöskään luovuutta. Luovuuskin tarvitsee tilaa ja hetkiä, jolloin ei keskity mihinkään tekemiseen. On vain. Luovuus taas lisää menestymisen mahdollisuuksia elämässä. Vai tiedättekö jonkun joka olisi urallaan tai elämässään menestynyt tai onnistunut ilman, että olisi haaveillut siitä? Luonut mielessään jopa utopistiselta tuntuvia mielikuvia? Nähnyt itsensä jossain kaukana ilman konkreettista varmuutta siitä, että näin tulisi käymään.

No ei kaikkien haaveiden tarvitse liittyä mihinkään suureen. Se voi olla vaikka haave yhteisestä ajasta, viikonloppuvapaasta tai tulevasta lomamatkasta, joka on jo varattu. Haaveiden tarkoitus on antaa meille voimia ja inspiraatiota, jaksamista arkeen, silloin kun se eniten meitä koettelee ja risoo. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, on joku hieno mainosgurukin sloganiksi eräällekin matkanjärjestäjälle aikanaan luonut. Mutta se on niin totta. Ilman haaveilua ja unelmia tämä elämä tällaisessa muodossa olisi perin juurin tylsä ja liian arkipäiväinen. Haaveet ovat sitä mielen hemmottelua ja herkuttelua, jota kehommekin meiltä toisinaan vaatii. Miksei sitten aivot ja mielikin?

Väitetään, että suomalainen unelmoi lottovoitosta ja siitä, että voisi lopettaa työnteon. Minä väitän, että se on jotain ihan muuta.

Mistä te haaveilette näin lokakuisten sateiden ja pimenevien iltojen alla? Mistä saatte mielellenne voimaa ja energiaa? Onko ne pieniä vai isoja unelmia? Minkä niistä ensimmäisenä saatatte todeksi?

Minä tiedän jo omani. Siihen on tänään tasan 3 kuukautta aikaa ja siellä näyttää aika lailla tältä.Niskakipukaan ei tunnu enää yhtään niin pahalta...

Onni

Mietittekö koskaan sitä, että uskallatteko sanoa olevanne onnellisia? Että jos sen sanoo ääneen, niin jotain kamalaa tapahtuu ja se onni viedään? Että se on jokin elämän sairas lainalaisuus, että näin tapahtuu? Vai onko se vain meidän suomalaisten sielunmekanismeihin sisäänrakennettu ja koodattu oppi, että "kel onni on, se onnen kätkeköön?"

"Ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää.." Tiedän sen. Onneksi myös ne pimeyden hetketkin värähtävät vain hetken. Olen niin kiitollinen tästä hetkestä. Kiitollinen siitä, että kokemusteni ansiosta osaan elää hetkessä. Hetkessä,  jolloin voin sanoa, että tuon pimeyden jälkeen koittanut valo on kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Että rakastuminen uudelleen näin nelikymppisenä ja rakkaus tässä iässä on todellakin juuri niin kaunista ja upeaa, kuin sen sanotaan olevan. En tiennyt nuorempana mitä rakkaus on tai voi olla. Mitä kumppanuus on. En osannut arvostaa parisuhdetta siten kuin nyt. Sitä piti niin montaa asiaa itsestäänselvyytenä. Oli keskenkasvuinen. Tai ainakin huomattavasti keskenkasvuisempi kuin nyt. Elämä on koulinut. Onneksi, voisi kait nyt sanoa.

Rakkaus on pieniä tekoja ja vastaantuloa. Halua olla toiselle hyvä - pyyteettömästi. Se on niitä tekoja, joista tietää toisen ilahtuvan. Ostaa Närpesin kirsikkatomaatteja toiselle matkaevääksi. Tekee aamupalan valmiiksi.Tai lataa kahvit jo valmiiksi, kun tietää toisen nousevan niin aikaisin. Laittaa ruoan toiselle, kun toinen tulee myöhään. Tai siivoaa yllätykseksi. Lähtee seuraksi lenkille. Jättää iltamenon väliin, jotta voi viettää aikaa yhdessä. Katsoo toisen kanssa hänen lempiohjelmaansa vaikkei se olisikaan itselle niin mieluinen. Muistaa pienillä viesteillä päivisin. Toivottaa hyvät huomenet. Ja hyvät yöt. Halaa, suukottaa, ottaa lähelle. Kuuntelee, on kiinnostunut, on läsnä. Haluaa olla yhdessä.

Olen ollut aina hyvin itsellinen ja vahva. Ja olen sitä edelleenkin. Tarvitsin aiemmin myös tilaa ja vapautta ympärilleni. En osannut nukkua kenenkään lähellä. En ikävöinyt tai kaivannut, kun olin poissa.
Nyt en muuta kaipaa, kuin että saisin nukahtaa toisen kainaloon. Aina ja joka ilta. Herätä aamuisin vaikka käsi kädessä, kuten tänään. Kuunnella toisen tuhinaa siinä vieressä. Suukottaa hyvät huomenet vaikka unisenakin. Istua saunan lauteilla ja käydä päivän tekemiset yhdessä läpi. Tehdä yhdessä ruokaa, käydä kaupassa. Urheilla yhdessä tai vaikka vain löhötä sohvalla vierekkäin. Olla ja elää yhdessä.

Meille ei suoda sitä herkkua kovin usein. Elämme arjen erillään. Ja kuinka eniten sitä kaipaan. Nyt tajuan vasta tässä kohtaa, kuinka kaikilla niillä arjessa tapahtuvilla asioilla on järjettömän suuri merkitys siinä miten onnellisena me itsemme koemme. Riitelemmekin vain useimmiten silloin, kun emme näe toisiamme. Kaikki muu unohtuu, kun taas pääsemme lähekkäin.

Kuten kirjoitin tässä jokin aika sitten "Joskus elämääsi tulee ihminen, joka herättää sinussa tunteen, että olet kotona - riippumatta siitä missä olet. Sinä olet minun kotini".

Kiitos elämä, että olet kohdellut minua niin hyvin. Ja että olemme löytäneet sen kodin, johon kuulumme. Vaikka se ei aina olisikaan siinä vieressä.

Toivon teille kaikille ihanaa viikonloppua ja sitä, että jokainen voisi vilpittömästi sanoa ääneen olevansa onnellinen. Sen harmonisempaa olotilaa ei oikeastaan olekaan.

"Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää? Kun kaikki aikanaan, turha riisutaan...

Saitko rakastaa?"

Tartun tähän hetkeen.

Muistetaan helliä niin itseämme kuin läheisiämme

Kun ihmisiltä kysytään mikä on heidän elämässään kaikkein tärkeintä, mitä valtaosa vastaa? Terveys, eikö niin? Ja perhe, läheiset, työ, ystävät jne. Mutta useimmiten ensimmäisenä tulee se terveys. Mutta kuinka moni sitä aidosti ja aktiivisesti ymmärtää arvostaa? Se on puolison ohella niitä asioita, joita pidetään yleisimmin itsestäänselvyyksinä. Vasta kun sen menettää, sen arvon ymmärtää oikeasti.
Meitä useimmiten varoitetaan, jos olemme menettämässä terveytemme. Tunnemme alkavan flunssan tai taudin oireita, mutta pysähdymmekö oikeasti kuuntelemaan kehoamme? Lääkitsemme ja siirrämme tautia. Emme malta hoitaa itseämme kunnolla. Milloin minkäkin verukkeen vuoksi. On just nyt kamalan kiire töissä, velvoitteita suuntaan ja toiseen, pitää hoitaa, pitää jaksaa, pitää ehtiä. Pitää, pitää.

Olen itse ihan yhtä kamala itselleni. Armoton monesti. Ohitan ne pienet varoituksen merkit ja sinnittelen stressikuormani kanssa. Mitä sitten tapahtuukaan, kun se stressi hetkeksi hellittää? Ihminen sairastuu, koska keho luovuttaa ja suojaava kortisoli poistuu elimistöstämme. Pum. Juuri kun olet jäämässä lomalle, monet suorittajat sairastuvat. Siitä muuten tiedät olevasi suorittaja.
No sikäli flunssa nyt ei maata kaada, harmittaa tietenkin vaan se vetämätön ja tukkoinen olo. Ärsyttävintä on jos sairastelukierre jää päälle, koska elimistön vastustuskyky on laskenut. Mutta jo silloin sen tajuaa - kuinka elämästä katoaa niin paljon asioita ja tekemisen mahdollisuuksia, kun ja jos joutuu oikein vuoteen omaksi. Saati sitten, jos tulee jotain astetta vakavampaa.

Elämällä on jännä taito myös havahduttaa meitä tähän todellisuuteen. Että osaisimme arvostaa sitä, kun olemme terveitä. Kun kaikki on hyvin. Koska loppupeleissä millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Tänään havahduin itse asiassa tähän asiaan kahdesti. Ensimmäisen kerran uutisoinnin vuoksi, joka koski vuosi sitten Nelostiellä sattunutta ampumatapausta, jossa paikalle sattumalta (luojan kiitos) osunut moottoripyöräpoliisi ampui huumausainepäissään tappoa suorittavan miehen. Olimme ystäväni kanssa silminnäkijöitä. Tuo huumehörhö melkein suisti meidät tieltä ajaen yli 200km/h hiuksen hienosti hipoen automme ohi. Edes Hesari ei olisi mahtunut autojemme väliin. Todistimme tuon kaiken kauheuden vain joidenkin kymmenien metrien päässä paikalta ja näimme kuinka tuo mies yritti tappaa autossa olleen naisen. Ja kuinka lopulta poliisi joutui ampumaan miehen silmiemme eteen. Se näky ei unohdu koskaan. Tämä päivä muistuttaa minua siitä, että jos enkelit eivät olisi lähettäneet tuota poliisia sattumalta paikalle, uhriluku voisi olla jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa lapseni surisivat äitinsä poismenon vuosipäivää. Nyt tänään surevat vain tuon huumehörhön läheiset. Osanottoni heille.

Sanoin, että tänään sain myös toisen havahdutuksen. Sattui tilanne, jossa erittäin vakavin oirein, aivan yhtäkkiä, tuttu sai kohtauksen, johon tarvittiin ambulanssia. Perusterve ihminen, ilman isoja ennakkovaroituksia. Tai kenties oli ollutkin, mutta oliko hän osannut niitä tulkita? Onneksi hänen lähellään olleet ihmiset osasivat reagoida välittömästi. Nyt toivon vain, että hänet saatiin ajoissa hoitoon ja ettei kyse olisikaan mistään niin vakavasta.
Mutta se pysäyttää. Koska kaikki nämä tilanteet tulevat eteen aivan yhtäkkiä. Niitä ei osaa pelätä. Pitää kyetä vaan reagoimaan.

Mutta mitä meille jää, jos meiltä viedään terveys? Ollaan kiitollisia siitä joka päivä. Vaalitaan hellien niin itseämme kuin läheisiämme, koska loppupeleissä, se on kaikkein tärkeintä.

Kuten joku viisas on joskus todennut: " Health is like money. We never have a true idea of its value until we lose it". Terveyttä kaikille rakkaat <3 Ja paranemisen voimia teille, jotka juuri sinnittelette sairastelujen kourissa.

Arjen sankarit

Minulla oli taannoin tässä mahdollisuus viettää tovi alakoulussa ja osallistua lapseni 4-luokan pullikseen eli leirikoulukassan kerryttämiseen leivonnaismyynnin merkeissä. Tilaisuus, johon siis vanhemmat leipovat kasan mokkapaloja ja lapset tuovat itse koristelemiaan muffinsseja ja sitten niitä myydään ruokailuajan päätyttyä kaikille koulun lapsille. Herkkupäivä ja valtavan kaupallinen tapahtuma. Lisäksi sinne tarvitaan pari aktiivi-vanhempaa, jotka huolehtivat vohvelin paistosta ja yleisestä järjestyksestä vaikka lapset itse tuotteet myyvätkin. Eli samalla opitaan päässälaskua ja kaupankäyntiä, organisointia jne.

Yleensähän näissä on aina mukana ne samat vanhemmat, ne jotka ovat suunapäänä vanhempain illoissa, kommentoivat aktiivisesti kaikkiin Wilma- ja Whatsapp-keskusteluihin, tulevat koulun discoon järkkäreiksi ja myyvät vappuna ilmapalloja ja roudaavat, joka jumalan myyjäisissä pöytiä ja osallistuvat askarteluihin. He tuntevat kaikki opettajat ja koulun henkilökunnan. He tuntevat jos ei nyt kaikkia 500 koulun lasta, niin ainakin omien lastensa luokka-astekaverit. Ne hypervanhemmat, jotka ovat samalla vähän ärsyttäviäkin, eikö?

Salaa haluaisin kuitenkin olla tällainen vanhempi. Joskus olen kyennyt olemaankin. Nyt viime aikoina olen kuulunut vain siihen kasvottomaan vanhempain massaan, jotka satunnaisesti peukuttavat whatsapp-keskusteluissa tai laittavat yksittäisen kommentin. Tai siihen samaan massaan, joka raahaa niitä mokkapalapeltejä kiltisti milloin mihinkäkin myyjäiseen tai koulun kahvitus-hetkeen, joihin paniikissa muutamaa päivää ennen vanhempainyhdistyksen väki herää ja anelee apuja.

Nyt päätin, että olen. Vaikka jännitti mennä mukaan sinne niiden kaikkituntevien ja -tietäjien vanhempien joukkoon lähes noviisina, niin vohvelirauta kourassa marssin aamulla riviin. Siitä tuli huikaisevan avartava kokemus. En muista koska olisin nauttinut niin paljon yhdessä tekemisen riemusta, lasten iloon osallistumisesta, siitä koko kouluyhteisön, niin opettajien kuin oppilaidenkin rutiinien ja rytmiikan seuraamisesta. Meteliä, joo kyllä. Mutta myös mielettömän tapahtumarikasta, aktiivista, iloa pursuavaa ja voimaannuttavaa. Pääsin jopa salakuunteluoppilaaksi ruotsin tunnin alkuun ja jotenkin se nostalginen olo, joka valtaa tiettekö koko kehon, kun opettaja sanoo: God morgon ja koulunkäyntiavustaja alkaa luetella ruotsalaisia nimiä. Fredrika, Ludvig, Felicia..Sit ner och öppna böckerna.." Pulpetin kannet kolahtelevat, penaaleja haetaan, pieni pulputus käy nurkassa ja opettaja sanoo:" tyst nu" ja homma jatkuu. Joku ei ole muistanut tehdä läksyjä, yksi jo viittaa innolla, opettaja marssii liitutaululta osoittamaan edellisen tunnin opittuja asioita. Vaikka moni asia on muuttunut koulumaailmassa (parempaan suuntaan sanon), niin moni asia on ah, niin samaa ja tuttua. Aloin välittömästi kaivata takaisin koulun penkille.

Noh palaan vohveleiden paistoon. Siinä, kun käytävällä niitä paistelee jokusen tunnin, pystyy aika hyvin seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Yhtä oppilasta talutetaan terkkarille, kun hän on (oikeasti) ommellut neulan sormensa läpi. Opettaja tai kuka tuo lapsen saattaja onkaan, puhelee rauhallisesti ja taluttaa lasta silittäen tätä samalla päästä. Lapsi rauhoittuu. Myöhemmin näen kuinka lapsen äiti tulee häntä hakemaan kesken koulupäivän. Melkein itsellänikin tulee tippa linssiin, kun näen kun se pieni pääsee äitinsä lohduttavaan syliin sormi paketissa.

Erityisopettaja hakee luokasta lapsen, jonka kanssa selvästi ovat menossa opiskelemaan matematiikkaa. He jutustelevat matkalla ihanasti kävellen huom. käsi kädessä lapsen jalkapalloharrastuksesta ja siitä miten lapsi on onnistunut maalinteossa. Ei sanaakaan matikasta, ei minkäänlaista estelyä tai estettä, että lapsi lähtee opiskelemaan erikseen. Ajat ovat eri ja aivan mahtavaa niin. Vai muistaako joku omasta kouluajastaan miellyttävänä sen, että olisi haettu luokasta opiskelemaan muualle? Näistä kahdesta välittyy seesteinen lämpö.

Vahtimestari juoksee edestakas milloin minkäkin asian tiimoilta. Pysähtyy juttelemaan, tuo jatkojohtoa, häätelee sisällä notkuvia lapsukaisia ystävällisesti pihalle välituntisin. Opettajat ja muu talon väki joka kerran ohi kulkiessaan nuuhkii paistuvien vohvelien tuoksua, juttelee mukavia tai vain hymyilee. Että siitä tulee hyvä mieli.

On siellä häiriöitäkin. Joku poikajoukko nahistelee välitunnilla pihalla, toiset rynnivät ja juoksevat, mutta heti joku puuttuu siihen. Katselen vierestä, kun eräs aktiivi-vanhempi, sanottakoon, että hänen nimensä on vaikka Martti, menee tuollaisen nujakoivan poikajoukon viereen. Ensinnäkin puhuttelee heistä paria nimeltä ja kuulen kuinka hän lopuksi sanoo eräälle heistä:"Julle, miksi sä käyttäydyt noin? Mä tiedän, että sä olet fiksumpi. Sä osaat ohjata sun energian muualle" Saman isän kuulen kehuvan erästä lasta myyntitiskillä " jätkähän on ihan myyntitykki, näkee, että susta tulee isona vielä joku myyntijohtaja" Toiselle, hieman syrjässä istuvalle hiljaiselle pojalle hän sanoo: " mikä hei kundi sun nimi on?" Kun poika vastaa, niin isä jatkaa:" Hei gimmat hei, täällä tällä Roopella on selkeesti parhaimmat tarjoukset ja tuotteet, tulkaas tältä kundilta ostaa.." Ja niin päivä etenee. Tämä ko.isä seuraa koko ajan tilannetta, ohjailee upealla tavalla näitä nuoria ja lapsia, osallistaa kaikkia tasapuolisesti, kehuu, jakelee yläfemmoja, tuntee kaikki. Lapset moikkaavat häntä ja tulevat juttelemaan. Tuntuu, että hänellä on aikaa kaikille.

Toki hänet tunnetaankin, koska hän on aktiivinen valmentaja ja mukana niin jääkiekko- kuin jalkapallotouhuissakin. Senpä vuoksi en lakkaa hämmästelemästä, että joukossamme on tällaisia vanhempia. Niin äitejä kuin isiä, joilla tuntuu vaan olevan enemmän tunteja vuorokausissaan kuin valtaosalla meillä muilla. Olen vaikuttunut. Ennen kaikkea myös niistä tarinoista, joita kuulen näiltä iseiltä ja äideiltä tuona päivänä koulussa. Kuinka he jaksavat välittää myös meidän muiden lapsista. He puuttuvat, koska he välittävät. Eivät siksi, että haluaisivat päteä tai olla ärsyttäviä. Se lähtee heistä luonnostaan. Tietoisuus näistä lapsista ja nuorista. Tahto olla läsnä.

Kun on osa lapsen tai nuorensa arkea, maailma näyttäytyy hyvin erilaisena kuin liike-elämän palaveripöydissä. Yhtäkkiä se tuntuu niin paljon merkityksellisemmältä. Se vetää nöyräksi. Ja kiitolliseksi. Tajuan, että näitä ihmisiähän on valtava määrä, joiden kanssa lapseni on kosketuksissa päivän aikana. Ja miten mielenkiintoisia asioita siellä tapahtuu. Ja toisaalta mihin kaikkeen he joutuvatkaan törmäämään ja millaisia asioita käsittelemään koulu- ja arkipäivänsä aikana.
Asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Koska kun kysyn miten päivä on mennyt, vastaus on aina" ihan hyvin".

Tämä puheenvuoro on omistettu teille kaikille upeille ihmisille, jotka mahdollistatte sen, että saan tehdä (vähempi)merkityksellistä työtä ja istua niin autossa kuin palaveripöydissä lukemattomia tunteja, kun te kohtaatte ne kaikki lapseni arjen haasteet ja kiemurat. Te jaksatte päivä toisensa perään rohkaista, kannustaa, opettaa, ohjata ja ensisijaisesti olla läsnä lapseni arjessa, silloin kun en itse sitä voi tai saa tehdä.
Kaikki lapset tarvitsevat näitä Marttien kaltaisia vapaa-ajan kannustajia ja välittäjiä, mutta yhtä lailla teitä kaikkia muita arjen sankareita siellä koulumaailmassa ja luonnollisesti jo tarhaiässä. Nostan näkymätöntä hattuani teille, kun jaksatte. Tosin nyt myös näen mistä sitä voimaa ja onnistumisen tunteita saatte työssänne. Se peittoaa mennen tullen omani.

Näiden sanojen saattelemana ihanaa viikonloppua meille kaikille, sillä jollain tasollahan J. Karjalaista siteeratakseni "Me ollaan sankareita kaikki". Jollain tasolla :) Pus.

Rakkauden lahja, lahja rakkauden..

Rakkaus. Varsinkin aito rakkaus on lahja. Se on itse asiassa niin suuri lahja, ettei sen suurempaa ole. Koska se ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ei sen synty, ei sen kesto, eikä etenkään sen syvyys tai ulottuvuudet. Sitä voidaan tutkia ja yrittää ymmärtää. Sen syntyä, sen olemusta, transformaatiota matkan varrella.
Sitä miksi ylipäätään rakastutaan. Koska, ketkä, miksi. Silti sitä ei ymmärrä täysin. Eivät tutkijatkaan ole löytäneet tähän vastauksia. Toki paljon tiedetäänkin miksi. Samanlaiset arvomaailmat, huumorintaju, älykkyydentaso, tausta, kasvatus, yhdistävät elämänkokemukset, yhteiset intohimon kohteet, samankaltaiset unelmat, vastakohtien vetovoima, feromonit, ajoitus...Lukematon määrä eri nimikkeitä ja kuitenkaan se ei selitä kaikkea.
Koska näiden lisäksi on se jokin selittämätön. Jokin miksi yhteys joko syntyy toiseen, tai ei synny, ei ainakaan riittävällä tasolla, koskettaakseen sisintä. Yhteys ei joko ulotu tai kanna, jos ei ole molemminpuolista kykyä siihen. Ehkä kaikki eivät edes haluakaan sitä suhteeltaan.

Vai miten selittää sen, että toisinaan joku lähes ventovieras ihminen voi tuntua heti vain joltain niin paljon enemmältä kuin kukaan koskaan aiemmin. Joskus jo pelkästään vain siitä, kun katseet kohtaa ensi kerran. Tai antaudut ensimmäiseen keskusteluun tämän ventovieraan kanssa. Tiedät jo jotain vaikket vielä tiedä miksi.
Miksi se toinen tuntuu tältä? Tutulta vaikket vielä tuntisi. Lämmöltä vaikket tiennyt, että sinua paleltaa. Luotsiveneeltä, joka ohjaa sinut kotisatamaan vaikket tiennyt, että olet eksyksissä.

Mikä sitä yhteyttä voi selittää? Onko se se ihminen? Joku, joka tahtoo murtaa muurisi päästäkseen läpi. On kiinnostunut siitä miksi käyttäydyt niin kuin käyttäydyt. Näkee käytösmalliesi läpi, koska haluaa ymmärtää sinua ja osaa soveltaa sitä ymmärrystä oppiakseen sinut. Nähdäkseen kuka ja millainen olet. Jokainen päivä.
Miksikö?
Koska hänellä on intuitio ja aavistus siitä ensihetkestä lähtien, että hänellä on käsissään ja sydämessään jotain sellaista mikä vain harvoin on tarjolla.

Kaikki eivät kohtaa sitä koskaan. Joillakin ei ole rohkeutta ottaa sitä vastaan vaikka se annettaisiin. Oletko sinä osannut pyytää sitä? Toteutuiko se?

Tai jos et ole vielä. Uskallatko pyytää sitä?

Minä kehotan. Päätän siten kuin aloitin.

Rakkaus. Varsinkin aito rakkaus on lahja. Se on itse asiassa niin suuri lahja, ettei sen suurempaa ole.

Marmatusta VOL III

Sinä yltiöpositiivinen, niin juuri sinä, joka puhkut energiaa ja säteilet iloa ja hyvinvointia ympäriinsä. Ja Sinä, joka olet toitottanut iloasi muhkeista sieni- ja marjasaaliistasi somessa jo viikkokaupalla ja hehkuttanut kuinka olet keittänyt, säilönyt, survonut, pakastunut, kuivattanut ja mitä kaikkea. Ja myös Sinä, joka rakastat syksyn ja pimeyden tuloa ja hehkutat hyggeä ja syksyn myötä uuden elämäsi alkua uusine harrastuksineen  - älä jatka tämän lukua pidempään. En millään muotoa halua pilata iloasi tai energiaasi. Nyt on vaan just sellainen marmati-marmati -olo, että aion päästää sen ihan justiinsa valloilleen...Pahoittelut siitä. Mutta kuten joku äärilukenut tunteiden tutkimiseen keskittynyt psykoterapeutti eilen jossain ohjelmassakin totesi - tunteita tulee ja ne menee. Laidasta laitaan, joten ei jäädä niitä analysoimaan puhki. Tää on vaan tätä.

Naisena ymmärrätte sen. Liika on joskus vaan liikaa. Etenkin jos joudutte vastaamaan arjessa kaikesta itse...
On vanhempain vartit, on passin haut, terveystarkastusaikojen varaukset, harrastusten vanhempainillat, on harrastekuskaukset, on työ. Ai niin. Olisi oma elämäkin. Tahtoisi metsään. Haluaisi jumppaan. Kuskaa sen sijaan lapsia erinäisiin paikkoihin. Hae isot tytöt kauppakeskuksesta. Vie toinen sillä aikaa treeneihin. Koukkaa tullessa vanhempien kautta. Vie kirppis-tavarat. Vaihda viidessä minuutissa kuulumiset. Heippa taas. Oli kiva nähdä. Kahvit sitten joskus.

Vastaamattomia sähköposteja kymmeniä, koska olet ollut kolme päivää taas tien päällä. Yrität ehtiä vastata sillä aikaa, kun poltat kanat pannulle. Lapset kiljuu nälkää. Tajuat, että olet unohtanut ostaa riisiä. Taitaa tulla sittenkin pastaa. Katse pihalle - kesäkukat homehtuu laatikoihin. Mädät lehdet ovat jämähtäneet lasipöytään kiinni. Muista viedä istuintyynyt pian varastoon. Sähkögrilli on rikki. Muista (joskus - ehkä ensi kesänä) tarkistaa jostain voiko sen korjata.
Sää kylmenee. Osta syystakit, kengätkin jääneet pieniksi. Lapsella on huomenna sieniretki (onneksi edes joku meistä pääsee metsään). Muista astia. Muista kypärä. Onhan pyörän renkaissa ilmaa? Ylihuomenna uintia. Muista pyyhe. Kuulustele toista historian kokeeseen. Muistitko kysyä miten päivä on mennyt? Ai niin, toisella on ollut sanakoe. Miten se muuten meni? Harjoiteltiinkohan me yhtään? Muista ilmoittaa lapsesi kisajoukkueeseen, ai niin - muista se kisapaidan koko ilmoittaa toisaalle. Mikä se olikaan se järjestelmä. Missä hitossa on sen salasanat? Täytä lapsesi kanssa motivaatiolomake huom. ennen vanhempain varttia. Muista ottaa muuten se lapsesi sinne mukaan..Kas kummaa. Sillä onkin juuri treenit samaan aikaan, muista kysyä opettajalta voisiko aikaa siirtää. Muista ilmoittaa sen muuttunut aika myös lapsen isälle. Muista maksaa sähköpostissa roikkuvat laskut. Muista muistuttaa toista lasta tukiopetusajasta. Muista soittaa pari vastaamatta jäänyttä puhelua.

Muista pyytää toisen vanhemman valtakirja passia varten. Ajaessa passitoimistoon muistat ettet muistanut printata sitä mukaan. Talla pohjassa kurvaat passitoimiston pihaan kahta minuuttia ennen varattua aikaa. Virkailija kutsuu tiskille lapsen kolmannella nimellä. Tuskanhiki nousee jo otsalle kuviteltuasi, että olet ilmoittanut sen sukunimeksi...Onneksi sentään ei. Kunnes virkailija toteaa, että isän allekirjoittama lomake ei ole riittävä, koska siihen ei ole täytetty lapsen tietoja täydellisesti. Seuraa pienimuotoinen pimahdus. Anteeksi passivirkailijatäti. Olit sijaiskärsijänä. Eihän se sinun syytäsi ollut. Minulla on myös PMS:t ja koska olen karkkilakosssa, niin tekisi mieleni juuri nyt vaikka tappaa joku. Ihan vähän vaan. Ehkä se näkyi minusta. Sait asian kuitenkin hoidettua. En pyytänyt edes anteeksi. Teen sen nyt.

Takaisin kotiin. Lapsella on kaamea nälkä. Ei ole syönyt eväitään eväsretkellä. Palautettava postipakettikin on notkunut auton takapenkillä jo viikon. Kurvaatte kauppaan ja postiin. Puhelimet soi. Sähköposti kilisee. Vanhempi soittaa saako kyydin salille. Huoh. Pakko päästä itsekin. Vaikka kurkkua on pistellyt jo kolme päivää.

Ai niin. Muistinko sanoa, että näiden lisäksi on pitänyt pestä aika monta koneellista pyykkiä, käydä lukuisia kertoja kaupassa (koska aina jotain unohtuu ja silti unohtuu jotain..), hoitaa viikkosiivoukset (tosin tooodella paljon fuskaten), tyhjentää ja täyttää tiskikonetta, mankeloida ja silittää pyykkejä, viedä roskia, viedä pulloja, viedä pahvit, viedä metallit ja muovit.

Kaiken kruunasi tänään koulutuspäivän palautteissa itseensä kohdistuva sapekas kritiikki. Kaiken kansan silmien edessä. Ei auta kuin nieleskellä ja myöntää, että on peiliin katsomisen paikka ja kaikki palaute on vaan hyväksi tarkoitettu. Kehittymistä varten. Silti joudun räpyttelemään aika lailla. Helvetin PMS:t. 

Istun edelleen hikisissä jumppavaatteissa tässä pöydän ääressä. En ole edes aloittanut miettimään mitä pakkaan mukaani viikonlopun rientoa varten. Pitäisi edustaa oikein iltapuvussa työn puolesta..Katselen näitä kynsiä, tukkaa ja silmäpusseja. Puristelen vararengastani ja meinaa alkaa uudelleen itkettää. Tarvittaisiin varsinaista taikuria kyllä nyt...Missä välissä ehtisi edes kynnet lakata? Onneksi pelastava enkeli, oma ripsienlaittajani on ottanut minut tänään kukonlaulun aikaan vastaan - bussilakosta huolimatta. Lähetän hänelle kiitokset.

Huh. Tätä tämä välillä on. Kadehdin vaan teitä pihlajanmarjojen kuivattajat ja marjojen pakastajat(rakkaudella ystäväiseni) ja iloista energiaa pursuavat hyggeilijät. Kyllä minäkin vielä ehdin hyggeillä. Jos ei muuten, niin sitten eläkkeellä. Pus. Anteeksi minun marmatus. Äiti on vaan vähän väsynyt. Onneksi näitä tunteita tulee ja ne menee. Huomenna on taas uusi päivä. Ja illalla bileet. Nukahdan varmaan kello kymmeneltä (huutonaurua ääneen :D )..Ihanaa tämä oleilu keski-iän kynnyksellä.



ps. sitä paitsi olenhan minä päässyt myös tänä syksynä metsään. Ja lapset auttaneet siivouksessa. Kunhan marmatan.

Arvostus

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Olen kai aika uupunut juuri nyt. Kolmessa päivässä liki viikon työt, ajoa yli 700km, pari lentoakin (pian se toinen, kun kotiinpaluu vihdoin koittaa) sata meiliä ellei enemmänkin, kymmeniä puhelinkeskusteluja työn merkeissä ja niin edelleen. Puhelin se vaan soi ja soi. Hienoa sikäli, että tietää silloin, että myynti vetää ja kauppa käy. 

Mutta samanaikaisesti peilistä katsoo hiukkasen riutuneen ja nuutuneen näköinen nainen, joka on antanut kaikkensa. Tukka liiskaantuneena päätä pitkin, mustikkamehua hameessaan. Pirun lentokonepöydät. Etenkin noissa pikkukoneissa. Ne keikkuu ylös ja alas. Luojan kiitos olin tänään laittanut sinisen farkkuhameen päälle. Muuten tästä kiusallisesta ja rankasta kielikylpypäivästä Affenanmaalla olisi tullut vielä kiusallisempi.
Joskus sitä miettii oikeasti onko tämä työ mistään kotoisin. Se vie minua niin paljon pois sieltä missä olisin paljon tärkeämpi. Eilen jos joku olisi tarjonnut töitä muualta olisin empimättä vastannut kyllä. Miesvaltaisella alalla naisen arvostus tuntuu olevan nolla tai jopa pakkasella. Se tunne, kun tiedostat, että mielipiteilläsi on yhtä suuri arvo kuin käytetyllä vessapaperilla tai sinut kylmän viileästi vain ohitetaan keskusteluissa, katsotaan toisaalle - oikeaa asiantuntijaa. Ja tottahan se onkin, että toisissa asioissa toisillla on vain enemmän substanssia kuin itsellä. Sen tosiasian hyväksyminen ottaa koville. Etenkin niiden omien, rajallisten resurssien havaitseminen. Mutta jos ainoa asia miten sinua osallistetaan keskusteluun on se, että ulkoisilta muodoiltasi olet pätevä ja hyväksyttävä ja SE on se lisäarvo, jonka tuot mukanasi, niin vähemmästäkin feministi minussa herää..On se kumma, kun menestyvistä naisista ei yhäkään osata kirjoittaa kuin se mitä heillä kulloinkin on päällään tai kuinka edustavilta näyttävät vaikka vain muutama kuukausi synnytyksen jälkeen. Tulee nyt mieleen tämä George Clooneysta ja hänen menestyneestä ihmisoikeusjuristi-vaimostaan Amal Clooneysta kertova otsikointi menneellä viikolla.Eikä sillä, että olisin millään muotoa yhtä menestynyt kuin Amal. Mutta silti.
Ei ihme, että alle 6 tuntia nukkuneena ja satoja kilometrejä ajaneena joskus loppuu usko koko touhuun. Tekisi mieli sanoa, että pitäkää tunkkinne. Kirjaimellisesti.

Arvostus. Se on kummallinen asia. Jos sitä ei nauti tai saa osakseen, niin työ- tai yksityiselämässä, niin sen tarun voi sanoa loppuvan ennen pitkään. Se ei lohduta enää jälkikäteen sanottuna, että olisitkin ollut aivan helmi. Joskus vaan liian myöhäistä on liian myöhäistä.
Ei, en ole heittämässä pyyhettä kehään työrintamalla. Enkä onneksi yksityiselämässäkään.Onneksi on tukena myös heitä, jotka uskovat ja joiden kanssa tehdä menestyksekkäästi ja hyvillä mielin töitä. Mutta sen vaan totean, että niin paljon on vielä tehtävää ja vaikka tiedän olevani vahva, niin koettelemukset eivät tule olemaan tässä. Itseäni saan tietenkin kiittää siitä roolista, jonka olen rakentanut. Kestän mitä vaan, minulle saa nauraa, minun kustannuksellani saa nauraa, koska osaan sen taidon niin hyvin. Aina ei silti jaksaisi. Osa leikiksi tai vitsiksi tarkoitetuista sivalluksista uppoaa maaperäänkin. Tekee jäljen, jonka paikkaamiseen menee energiaa ja sitä tarvitsisi vähän paijaamista.

Arvostus ei tietenkään tule annettuna, vaan sen eteen on tehtävä töitäkin. Hartiavoimin. Kannustaa toisia niin kuin toivoisi itseään kannustettavan. Oltava läsnä, oltava kiinnostunut. Muistaa toisinaan kehua, kun aihetta on. Joskus vaikkei olisikaan. Sanoa ei, jos tietää ettei se käy. Ymmärtää oma arvonsa. Nämä kaikki pätee niin kotona kuin töissäkin.

Puolitoista tuntia vielä ennen kuin iltakoneeni lähtee kotiin. Notkun täällä baarissa ja odotan, koska voin lähteä. Nuutuneena, likaisessa hameessani. Joku koputtaa olkaani. "Saanko liittyä seuraasi?" joku mies kysyy. Melkein nauran ääneen. "Olen varattu" vastaan. "Vad synd. Du ser så bra ut - Sääli. Näytät hyvältä" toteaa hän ja jatkaa matkaansa hymyillen. Kai näistä ulkonäköön kohdistuvista kohteliaisuuksista edes pitää vielä iloita. Likaisella hameellakin.
Trevlig Onsdagen för alla. Mennään näillä.

Kaikki tai ei mitään

Oletteko miettineet mikä tässä ajassa on oudointa?
Pitää olla koko ajan tavoittelemassa jotain parempaa, syvempää, enemmän. Eikä vain tavoitella, vaan myös osoittaa, että toteuttaa, tekee, ponnistelee, haastaa.
Lähes kaikki tai ainakin hyvin monet meidän tämän ajan ihanteet liittyvät kehoon, ulkonäköön, hyvinvointiin, aikaansaannoksiin, itsensä ylittämiseen tai ylipäätään jonkinlaisiin saavutuksiin. On ne sitten fyysisiä tai henkisiä, pääomalla mitattavia tai muuten vaan arvostettuja meriittejä. Haemme arvostusta ja hyväksyntää, pelkäämme torjuntaa. Ne paineet ovat jollain tavalla läsnä meidän kaikkien elämässä ja koskettavat. Siksi tuntuu, että ihan tavallinen elämä ei tunnu enää riittävän kenellekään.

Sen saman näkee heijastuvan niin parisuhteisiin kuin parin hakuunkin.
Otetaan esimerkki jälkimmäisestä. Tämän ajan ilmiö, Tinder tai nettideittailu yleensä. Tavallisen kiva, ok, mukiinmenevä, karsee, hyi olkoon. Peukkua vasemmalle, uutta pukkaa aina lisää oikealta. Loputtomiin. Voi hyvin olla nirso ja siltikään kumppaniehdokkaat eivät lopu. Aina tunne, että seuraava on taatusti vielä parempi. Entä sitten, kun jonkun kanssa syntyy match ja uskaltautuu juttusille. Alkaa kiihkeä viestittely. Ei keskustella enää vain siitä millaisia arvoja toisella on tai mitkä ovat kiinnostuksen kohteet vaan jotta voi päästä ihan oikeille deiteille ja tapaamaan kasvotusten, tarvitaan lisää faktaa. Pahimmillaan vaihdetaan live-matskua ja kuvia siitä millaiset "varusteet" tähän tarjoukseen sisältyy. Ja millä "lisäpalveluilla" suostutaan kauppaa glousaamaan.  Miksikö niin suoraa puhetta? Koska "haluan kaiken". Ei ole tarvetta kompromisseihin.  
Ja voit olla varma, että kaikilla on samanaikaisesti monta rautaa tulessa. Kun koskaan ei tiedä kuinka paljon parempi paketti sieltä onkaan seuraavaksi tulossa..

Entä parisuhteissa sitten? Tuntuu välillä, että meillä kaikilla on hyvin epärealistisia odotuksia siitä millainen sen kumppanin tai parisuhteen pitäisi olla. Moni muistelee vain sitä vastarakastumisen aikaa ja peilaa nykyhetkeä, vaikka rakastumisesta olisi kymmeniä vuosia, tuohon aikaan. Kun toista tuijotteli vain silmiin ja sukat pyöri jaloissa. Mutta parisuhde ei ole sama kuin rakastuminen. Parisuhteessa, kuten ei elämässäkään ole vain ihanaa koko ajan. Aivan kuten parisuhteeseen, elämäänkin suunnataan aivan ylivirittyneitä odotuksia. Tavallinen arki ja tavallinen parisuhde koetaan tylsänä. Pitäisi olla niin onnellista koko ajan. Pitäisi aina olla lähdössä romanttiselle lomalle kahdestaan jonnekin tai viettää laadukasta parisuhdeaikaa - glitteriä ja glamouria. Tai että toinen jumaloi, huomioi loputtomiin, on hellä ja intohimoinen samanaikaisesti, muistaa julistaa rakkauttaan päivittäin ja etenkin osoittaa sen. Jos ei näin ole, petytään. Koska odotukset ovat liian korkealla. Villasukkaseksi ja makaronilaatikko. Kenelle sitä nyt hehkuttaisi.

Parisuhteessa aivan kuten elämässäkin, on hyvä, että on yhteisiä tavoitteita, unelmia ja tekoja. Mutta se ei pelkästään riitä. Kuvitellaan, että parisuhde tai sen onnellisuus on taidoista kiinni. Ei se ole.
Parisuhde ei ole taitolaji, vaan se on enemmänkin joukkue- ja tahtolaji. Tahdotaan olla yhdessä, annetaan toiselle myös tilaa muuttua, tahdotaan toiselle hyvää. Koska vain sen ansiosta koko joukkue voi onnistua ja menestyä. Osoitetaan tukemme olemalla läsnä, kuuntelemalla ja koskettamalla, puhumalla toisillemme. Uskotaan yhteiseen rakkauteen, uskotaan toinen toisiinsa vaikka joskus elämä yrittäisi sitä uskoa horjuttaa. Parisuhteessa pitää olla myös uskallusta osoittaa ne negatiiviset tunteet, uskallusta riidellä. Koska elämään mahtuu vaikeita aikoja, sitoutumista koetellaan. Sitoutuminen täytyy olla joukkueen yhteinen valinta, jolloin tahdon kautta usko palautuu jälleen. Koettelemusten jälkeen joukkue on aina entistä vahvempi.

Silloinhan se on siinä. Sitoutuneena joukkueen eteen on valmis tekemään kaikki tai ei mitään. Ihan tavallinen on niin paljon enemmän.



"I can´t promise you a perfect relationship, but what I can promise you is that if you are trying, I´m staying."

Musiikin voima

Perjantai-ilta. Takassa tuli. Katselen vesisateesta väreilevää järvenpintaa. Puhdas pohjoisen ilma. On aikaa rauhoittua. Hengittää.
Mikään ei rauhoita enemmän kuin saunominen, uiminen ja takkatuli. Sen suloinen rätinä ja valo, joka heijastuu punaviinilasini pinnalta.
Taustalla Vain Elämää kaikkien jaksojen koosteet. Huh mitä tulkintoja. Mitä muistoja osa noista kappaleista nostaakaan pintaan. Surua, iloa, haikeutta, kaipuuta, palan kurkkuun. Palaan aikaan menneeseen huikean kolmoskauden artistien tulkintojen myötä. Samuli Edelmanin tulkinta Vesa-Matti Loirin Väliaikainen -kappaleesta nostaa aina kyyneleet silmiin. Niin nytkin.
"Elo ihmisen huolineen, murheineen, se on vain väliaikainen. Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, se on vain väliaikainen.

Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus Ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan". Niin on.

 

Samalta kaudelta Paula Vesalan tulkinta toisen Paulan kappaleesta Sua vasten aina painaudun..Kuinka kaipasin silloin, janosin sitä, että tuntisin näin. Mutta mitä se vaatikaan, että niin kävi..Tämä kappale kosketti minua silloin jostain syystä ja nyt. Se on kuin sanoitus elämästäni.

 

"Yö, jää
Maa kimmeltää
Oot vain mun
Sun luonas aina näin rauhoitun

Mun suu sun suutas vasten painaa
Lainaa tää onhan vain
Kai näin sua vasten aina painautuisin
Jos vain oisit aina rinnallain

On tie
Pois taas vain vie
Luo sun jää
Kuin tuoksu leijumaan muistot nää"

 

Maistan viiniä lasistani. Pyyhin kyyneleitä. Ilon ja haikeuden sellaisia. Nostan katseeni ylös ja katselen salaa tuota elämääni putkahtanutta miestä. Joka tuijottaa napit korvissaan omia juttujaan ipadilta. Silmät nauraen, välillä ääneen hörähdellen. Katselen kunnes hän nostaa katseensa minuun. Siinä olet.

 

"Kauan sitten minussa
Aavistus jo sinusta
Silloin tuntemattoman
Tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää
Ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin
Tuntematta aavistin
Että illan harmaassa
Tulet vastaan pelotta"

 

Ja niin tulit. Kuten minäkin sinua vastaan. Ja nyt saan sua vasten aina painautua.

 

Rakastuneena sitä tuntee, että kaikki maailman rakkauslaulut kertovat sinun elämästäsi.

 

Vastavuoroisesti surussa, erossa, vastaoinkäymisissä sitä hakee lohtua, voimaa, jotain mitä joku muukin on kokenut. Koska se on olemassa - sanoitettuna, koskettavana. 

 

Musiikki on elämä. Elämä on musiikkia. Kaikkine väreineen, muistoineen, tunteineen.  Mikä on se kappale, joka on koskettanut sinua eniten? Tai antanut voimaa, kun sitä olet tarvinnut? Mikä nostattaa muistoja pintaan?

 

 

Kuten Elastinen sanoo:" Anna sen soida". Ihanaa viikonloppua rakkaat.

 

 

Harmaita ja kirkkaita raitoja..

"Yksinäisyys, yksinäisen...joskus siihen hermostun.. Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..Siinä yksinäisyyden seuraus, siinä on sen syy.."

Hotellikuolema. Tylsistyminen. Ikävä. Ajan ja ajan ja sataa vaan. On liikaa aikaa ajatella. Harvoin minulle käy niin. Että se iskee. Kuin syksy, joka jo saapui kuin varas, yllättäen. Sateineen, kylmine aamuineen, harmaana. Vaikkei kesä tullut ensinkään. Minulla on aivan harmaa ja petetty olo itselläkin.

Ihana, väenpaljouden, ystävien, häkellyttävän härdellin ja rakkauden täyteisen yhdessäolon viikonloppu. Sekä sen jälkeinen arki. Tie ja työ kutsuu kenttänaista. Sydän haluaa jäädä. Sydän ikävöi, se kaipaa, se ei tahdo olla yksin. Mutta kun täytyy. Kontrasti on järisyttävän suuri. Oi elämä miksi näyttäydyt taas näin ankeana. Miksen saa jäädä kesään sisimpäni kuiskii. En taaskaan muistanut miltä tämä hiipivä haikeus tuntuu ja kuinka sen lamauttava valjuus valuu suoniini kuin ravintoliuos tippaletkun kautta. Hitaasti. Pisara pisaralta.

Ajatukset vaeltelee märkää tietä tuijottaessa. Mietin kuinka paljon me ihmiset kätkemmekään muilta sitä mitä me oikeasti tunnemme. Tai ajattelemme. Mitä kätkenkään hymyni taakse, kun eniten vihloo tai kolhaisu osuu. Miksi nauran vaikka toisinaan sattuu? Miksi varjelen minääni ja sisintäni, miksen näytä mitä todella tunnen. Ketä oikeastaan suojelen? Sen toisen huonoa käytöstä etten nolaisi? Häntä vai minua itseäni? Miksi joskus on niin vaikea sanoa ääneen, että jokin tuntuu. Myöntää olevansa heikko, koska tuntee.

Koska eihän se ole heikkoutta. Vaan se, että yrittää kätkeä ne tunteensa. Osumat. Omat tunnelukkonsa. Sisimpänsä solmut. Niitä on meillä kaikilla. Omat heikot kohtamme, joihin sohitaan ja jotka heijastuvat käytökseemme, halusimme tai emme. Toinen hyökkää, toinen puolustaa ja varjelee. Mitä enemmän olen kokenut, sitä helpompi on nähdä niiden reaktioiden taakse. Mitä suurempia ja voimakkaampia ne reaktiot ovat, sitä enemmän ihminen on hukassa tai sitä kiihkeämmin yrittää kätkeä sen, että jokin ei omassa elämässä täsmää. Ei ole sinut sen kanssa. Tai vielä hakee ratkaisua muttei osaa välttämättä edes myöntää sitä itselleen.

Kun näen tällaista käyttäytymistä ja tunnistan ne tunteet siellä takana, mieleni tekisi mennä tuon ihmisen luokse ja sanoa: " Minä tiedän. Tiedän mitä koet. Tiedän mitä käyt läpi tai tunnet." Jonain hetkenä ehkä niin teenkin. Nyt taistelen vain omia arkisia angstejani ja syysväsymystä vastaan.

Älkää te antako arjen tummentaa kirkkaita värejänne. Kenttänainen  vain välillä vaipuu melankolisiin säveliin.

Huomenna on jo paremmin. Toivon ettei silloin päässäni soi enää haikeat biisit vaan ihan toisenlaiset sävelet. Mutta vaikka välillä on harmaata, yritän muistaa sen, että näitä hailukoita harmaita raitojakin siihen mattoon tarvitaan.

Jotta ne kirkkaat erottuvat paremmin.