Viime aikoina mediassa on kohistu paljon etenkin elokuva-alan seksuaalisesta häirinnästä ja siitä kuinka naista edelleen monilla aloilla kohdellaan alisteisesti, pidetään objektina tai väheksytään. Vaikken ole toiminut filmiteollisuuden parissa voinen todeta tähän, että been there #metoo. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi olen tullut, sitä herkemmin verenpaineeni saa jo nousemaan miesten vitseinä ilmaan heittämät tytöttely- tai akattelu-läpät ja heidän mielestään nasevat leukailut. Vain naiset kykenee tähän..ja hei, arvaahan sen, nainen ratissa..niitä naisten juttuja, you know. Viimeksi eilen erään ihan fiksuna pitämäni miehen esityksessä korostettiin asiantuntija-roolissa olevan henkilön toimenkuvaa, jonka yhteydessä hänen etuliitteekseen ei suinkaan oltu laitettu ammattinimikettä vaan tyttö?? Jos kyseessä olisi ollut vastaavassa tehtävässä toimiva mies, hänestä olisi käytetty puhtaasti titteliä - ilman tarvetta korostaa sukupuolta. Argh!
Viime päivinä olen erityisesti herkistynyt tälle aiheelle, koska tieto minun siirtymisestä toiseen, täysin eri alalla olevaan ja selkeästi vastuullisempaan työtehtävään, on kiirinyt organisaatiossamme. Olen epäuskoisena ja hämmentyneenä joutunut todistamaan tilanteita, joissa etenkin nämä miespuoliset kollegani eivät kykene edes minua onnittelemaan tai kommentoi asiaa mitenkään. Olen ollut ja ilmeisesti olen yhä joillekin pelkkää ilmaa. Olen jopa kuullut ilmaan heitettynä huulena, että "nyt sekin on nähty ettei akat kauan näissä hommissa pärjää" ottaen huomioon, että minulla ehtii tulla lähes 8 vuotta täyteen ko.talossa - joskin nykyisessä hommassa vasta reilun vuoden olleena. Se on varmasti äijistä hauskaa - nauraa niiden harvojen päällikkönaisten kustannuksella, kun on miehinen, yhteisöllinen ylivoima. Tai entä ne kommentit, että samalla alalla työskentelevä kumppanini on järkännyt minulle tämän työn. Ihan kuin omin ansioin en sitä olisi saanut. Toinen argh!! Minusta nämä esimerkit kertovat puhtaasti vain järkyttävästä moukkamaisuudesta ja sivistymättömyydestä, kateudestakin. Vaikkei yhtään kiinnostaisi, niin kai sitä voi edes hyvien käytöstapojen nimissä todeta jonkin lausahduksen. Vai onko se liikaa vaadittu? Olenko liiankin naiivi tässä asiassa?
Väitän, että jos olisin mies ja minut olisi headhuntattu vastaavaan positioon, niin äijät kävisivät läiskimässä onnentaputuksia olalle vähän väliä...Nyt on ollut hiljaisempaa.
Meidän yhteiskunta on olevinaan niin kovin tasa-arvoinen, mutta se on vielä monessa paikassa kaukana siitä. Väitän, ettei tämä ole ainoa talo tai ala, jossa nainen joutuu tekemään töitä hartiavoimin ja olemaan todella vahva (jopa kovettamaan itseään tietoisesti) ja laaja-alaisesti erinomaisen hyvä, jotta menestyy. Olen aikanaan joutunut kokemaan myös syrjintää ja syrjäyttämistä. Minut on jätetty työhöni liittyvien tehtävien tai kokoontumisten ulkopuolelle - vain koska olen nainen. Minut on ohitettu ylennyksessä, koska tehtävään on löytynyt kokemattomampi, tuoreempi ja yllättäen miespuolinen, parempi(?) henkilö. Sitä on vaikea näyttää toteen loppupeleissä. Onhan se saattanut toki olla oikeakin ratkaisu. Se on vaan silloin tuntunut hyvin epäoikeudenmukaiselta. Minua on lukemattomia kertoja lähestytty seksuaalissävytteisesti, vihjaillen, ehdotuksia tehden jopa uhkaavastikin. Ja paljon muuta. Jotkin nämä jo vuosia sitten, toiset ihan tuoreita. Eniten minua on silti satuttanut omien selkään puukottaminen.
Konkreettisten esimerkkien lisäksi olen kokenut hyvin paljon sitä hiljaista, hieman alentuvaa suhtautumista ja asennoitumista. "Mikäs tyttö se sinä oikein luulet olevasi, kun tulet tänne nuorempana ja kokemattomampana mielipiteitäsi lausumaan" - vaikkei sitä näin suoraan olekaan sanottu ääneen. Onneksi ikä ja asema ovat viime aikoina suojanneet hieman. Ainakaan ne eivät lävähdä yhtä usein suoraan silmille kuten nuorempana.
Meistä jokainen kaipaa arvostusta ja hyväksyntää, ja vähitellen onneksi kokemusten kautta sitä arvostustakin on ruvennut saamaan. Koska kuten tiedetään, arvostus ansaitaan, sitä ei saa koskaan annettuna. Osan kanssa siihen menee aikaa vuosia ja se vaatii valtavasti töitä ja vuorovaikutustilanteita. Sikäli työni jää pahasti kesken mutta en missään nimessä ole katkera. Minulla on ollut myös upeita esimiehiä, kollegoita, asiakkaita, sidosryhmäedustajia ja ihmisiä, jotka ovat minuun uskoneet, minua tukeneet ja joiden kanssa on ollut äärimmäisen ihanaa ja palkitsevaa tehdä yhdessä töitä. Kuten elämässä muutenkin, olen kiitollinen niistä kaikista väreistä, joita tähän matkaan on mahtunut. Kaiken kaikkiaan nämä kahdeksan vuotta ovat olleet varsin kasvattava korkeakoulu, jonka tiedän antavan hyvät eväät, kun pian lähden.
Lasikattoja on silti murskaamatta. Tasa-arvo toteutuu usein vain juhlapuheissa. Mutta me vahvat naiset onneksi murskaamme niitä esimerkillämme. Ja kasvatamme omista tyttäristämme yhtä vahvoja ja toivomme ettei maailma ole enää samanlainen siinä vaiheessa, kun he omaa urapolkuaan tallustavat.
Ankara työnteko, kaikki ponnistelut, opiskelut omalla ajalla työn ohessa ja uurastusvuosien varrella palkitaan nyt. Se on kaiken karvaan kalkin arvoista. Parasta on se hetki, kun voi aidosti iloita omista saavutuksistaan, tietää ne ansainneensa ja hymyillä olkansa yli ohi kävellessään. Ei pöyhkeillen, vaan rehdisti ylpeänä itsestään. Potkien sirpaleita mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti