Oi miehet, oi miehet

Tästä aiheestahan meillä keski-ikään ehtineillä naisilla on jo väkisin kertynyt kokemusta jos vaikka millaista ja aiheesta Miehet me pystymme helposti keskustelemaan naisporukassa vaikka koko illan, eikö? Mistä mies omassa porukassaan puhuu? Ei ainakaan tunteista, ihmissuhteista vaan urheilusta - jääkiekko-tuloksista ja formuloista. Lasten ja puolison kuulumiset ohitetaan sivulauseessa: " ihan hyvin menee"..ja tarina jatkuu siitä miten RoPs johtaakaan tilastoja. Tuntemiani miehiä ei todellakaan kiinnosta lähipiirin kimurantit ihmissuhdekiemurat tai parisuhteen apatiat saati viiltävät analyysit miten hyvin tai huonosti jollain tuntemallamme pariskunnalla menee. Naiset jaksavat spekuloida, vertailla, tuntea empatiaa ja jakaa näitä keskinäisiä kokemuksiaan tuntikaupalla. Onhan se toisinaan raskasta uida niin syvissä vesissä vaikka enimmäkseen sielunsiskoilta saatu tuki ja tutun tuttujen traagisimmat elämänkohtalot lohduttavatkin ja antavat perspektiiviä - hei, eihän meillä niin huonosti menekään..


Ei, en aio haukkua miehiä. Niille istunnoille varataan eri sessiot ja pari erittäin hyvää ja läheistä ystävää - ja ehkä pari lasi viiniä...Te tiedätte!


Tänään lähestyn aihetta miehet, oi miehet ennen kaikkea ihmettelyn näkökulmasta. Miten he osaavat ensinnäkin olla välittämättä siitä mitä muut heistä ajattelevat? Ja ottavat niin lungisti. Niissä asioissa, joissa me naiset esimerkiksi otamme aivan turhaan paineita miten kaikki onnistuu ja sujuu. Vaikka juhlien järjestäminen. Nainen puunaa, suunnittelee, organisoi, varautuu. Miettii ketä kutsuu, mitä tarjotaan, miten pöydät katetaan, missä ihmiset istuvat ja missä he seurustelevat. Mitä juhlien aikana tapahtuu. Mies ei moisesta jaksa välittää - ehkä siksi, että nainen hoitaa sen puolen niin organisoidusti ja varmalla otteella ettei mies-pololle jää edes sanansijaa koko järjestelyssä vrt.vaikkapa häiden suunnittelu..Kuinka monen puoliso on oikeasti saanut äänensä ja toiveensa kuuluviin ko. kekkereiden järjestämisessä? Noh meillä kyllä, mutta se onkin aivan eri tarina kerrottavaksi...


Mies voi pyytää kavereitaan kylään ja tarjottavaksi riittää pari makkarapakettia ja olutta ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kuinka monen naistenillan menu on yhtä helppo ja vaivaton? Nainen rakastaa huseeraamista. Katastrofin ainekset ovat ilmassa, jos ruoka meinaa loppua pöydästä - mies tilaa pizzaa.
Tai entä, jos käy niin kuin eilen meillä? Menen autuaan onnellisena suoraan töistä jumppaan siinä ajatuksessa, että ruokaseurueeseen liittyy vain mieheni veli. Ei siis vaadi ylimääräistä stressaamista huom. Kunnes jumpan jälkeen kuulenkin, että meille onkin yllättäen tulossa 3 aivan ennestään tuntematonta vierasta ja että he ovat noin vartin päästä meillä. Voi luoja!! Meikäläinen aivan hikisenä jumppatrikoot päällä eikä mitään etukäteisvalmisteluja tehty. Ja vartti aikaa. No siinä ajassa nainen saa adrenaliininsa ansiosta käytyä suihkussa, vaihdettua puhtaat ja siistit vaatteet yllensä, järjestettyä pintapuolisesti asunnon niin, että ovesta mahtuu sisään ja tehtyä pikameikin (joka tässä tapauksessa oli kulmien muotoilu ja sipaisu poskipunaa)..Täytyyhän sitä nyt olla edes hieman inhimillisen oloinen, kun uusia ihmisiä tapaa...Ja ei kun vastaanottamaan vieraita. Ilta sujuu kuitenkin täysin mallikkaasti vaikka vieraat joutuvatkin hieman odottelemaan ruokaa. Se on kuitenkin kotikutoista ja pienillä kikkakolmosilla viidelle hengelle varatut ainekset saa riittämään kahdeksalle. Kuinka moni mies olisi suoriutunut moisesta?
En heti usko, että yksikään...Eli mitä tästä opimme? Yllätykset ovat totta kai kivoja ja parhaimmillaan kaikki sujuu erinomaisen hyvin kuten eilen. Miksi? Koska nainen on harjoitellut tätä organisoimista ja huseeraamista niin pitkään ja hyvin ja hallitsee hermonsa - kohtalaisesti ;) Ensi kerralla mieskin tietää, ettei ihan vastaavanlaisia yllätyksiä järjestä - ainakaan yhtä hektisellä aikataululla.


Niin, oi miehet.Nuo meille niin rakkaat kaksilahkeiset, putkiaivoiset ja välillä, ah, niin raivostuttavat vastakappaleemme, joita ilman tämä elämä olisi niin paljon tylsempää - joskin yksinkertaisempaa ;) Ja näin varmasti miehetkin meistä - ihanaisista ajattelevat.

Nainen ja mielihalut

Niin. Jollakin otsikkoa lukiessa voi tulla heti ensimmäisenä seksi mieleen (onneksi olkoon teille), mutta käsi sydämellä. Kenelle tuli ensimmäiseksi ruoka mieleen?
Täällä nousi yksi...
Oikeastaan tuon otsikon nimeksi pitäisi laittaa Nainen - mielipuoli. Kuulun siihen kategoriaan - etenkin, jos en saa ruokaa säännöllisesti. Joskus kun olen lukenut traagisia otsikoita "nainen tappoi pikaistuksissaan..." olen rehellisesti miettinyt kärsiiköhän tuo kyseinenkin She-wolf samasta syndroomasta kuin minä eli alhaisesta verensokerista. Nimittäin (mieheni voi todistaa...ja moni ystävänikin), saatan muuttua hetkessä lempeästä ja iloisesta tyypistä riitaa haastavaksi, erittäin ärtyneeksi ja helposti syttyväksi räyhääjäksi. Silloin Snickers-mainoksen Joan Collins ei ole mitään verrattuna meikäläiseen. Se on aidosti pelottavaa jopa itselle. Olen myös sokeri-riippuvainen. Tutkitusti sokeri addiktoi ihmisiä samalla tavoin kuin muut opiaatit eli ns. kovat huumeet kuten heroiini, morfiini ja muut opium-pohjaiset johdannaiset. Niinpä olen nyt vieroituksessa...Ihan perhesyiden vuoksi ;)


Onneksi tässä mielihalu- ja mielialan vaihtelu- symbioosissa ikä tekee tehtävänsä ja tuo kokemuksen syvää rintaääntä aiheeseen. Olen oppinut tuntemaan itseäni ja kroppaani paremmin. Tietää jo millä tasaa päivittäistä verensokerin heittelyä eikä sorru iltapäivän kahvipullaan vaan on varannut itselleen terveellisemmät välipalat kuten hedelmiä, rahkapurkin tai proteiinipatukan. Oikeasti - olen kuin pikkulapsi retkelle lähdössä, jos kurkkaa käsilaukkuuni. Siellä on aamupäivän eväs ja iltapäivän välipala kauniisti sulassa sovussa. Ja niin kiire ei päivän aikana saa olla, että jomman kumman unohtaa...Sillä on seuraamukset. En halua jonain päivänä päätyä yllämainitun kaltaisiin otikoihin.


Rakas mieheni on oppinut tämän myös kantapään kautta. Minulta ei kannata kysyä mitään (eikä myöskään sanoa yhtään mitään), jos satun joskus tulemaan nälkäisenä töistä kotiin. Auta armias, jos olen erehtynyt menemään salille tai jumppaan suoraan töistä ja unohtanut palautusjuoman kotiin. Silloin sopii toivoa, että ruoka on jo lautasella valmiina eikä kumpikaan lapsistanikaan päätä juuri silloin heittäytyä hankalaksi. Mikään ei ole rumempaa kuin kaikki perheemme neitokaiset yhtä aikaa nälissään ja ruoan valmistumiseen menee vielä aikaa...Tällöin kyllä naapuritkin kuulevat sen ja luulevat varmasti, että meillä vähintäänkin tapetaan sitä ruoaksi aiottua vasta pöytään. Luojan kiitos asumme nykyään metsän reunassa omakotitalossa jolloin lähinaapureiden ei tarvitse kärsiä tästä metelistä. Muistan vuosi sitten, kun muutimme ja jouduimme "asunnottomiksi" reiluksi viideksi viikoksi. Ystäväni ihana mies lainasi kotiaan, vanhaa 50-luvun kerrostaloasuntoaan meille mutta unohti mainita, että siellä on aika heikohko äänieristys. Valehtelematta saimme ensimmäisen "kurinpalautuslapun" neljäntenä aamuna eikä sen teksti mieltä ylentänyt "nyt se vitun metelöinti seis" -lauseineen. No opimme läksymme ja aloimme syömään myös tuhtia iltapalaa, jotta se kantaa aamuun asti...


Niin, ne mielihalut. Kaikki me naiset tiedämme, kun kuukautisemme lähestyvät. Osalla turpoaa vatsa, pinna kiristyy, itkuherkkyys lisääntyy, mutta aika monella myös mielihalut kasvavat eivätkä ne useinkaan liity siihen seksiin myöskään tässä asiassa. Vuosien saatossa olen oppinut, että kun minun alkaa tehdä mieli rasvaista ruokaa vaikka hampurilaista ja ranskalaisia tai kunnon pihviateriaa, niin menkkani ovat alkamassa likipitäen n. 72h kuluessa. Ja sitähän sitten kestää. Niitä mielitekoja. Vähintään viikon. Ehdottomasti nainen tarvitsee tuolloin sokeria - eli mielellään tapauksessani irtokarkkeja tai suklaata.  Tai ison jäätelöannoksen suklaakastikkeella, nam. Narkomaani mikä narkomaani. Olen yrittänyt kysyä keholtani miksi et luovuta jo? Unohda ne sokerit!! Nehän vain pahentavat sekä kuukautisoireita että olotilaa ja ikävä kyllä - lisäävät verensokerin heilahteluja. Miten pystyisi tätä taistelua voittamaan, kun aivokeskuksemme ja impulssimme ovat niin vahvoja? Olen sitä mieltä, että kroppani vaan luulee, että sen täytyy jälleen kerran varautua tässä tapauksessa pahimpaan eli raskaaksi tuloon ja niinpä se alkaa hamuta elimistöön ylimääräistä energiaa ettei vaan jäisi ilman. Joutuisi luopumaan muutamasta grammasta, voi parkaa. Aivan kuin kuihtuisin pois parissa päivässä. Olen yrittänyt tätä kropalleni kertoa, mutta ei. Oppi ei mene perille. Sama toimii myös silloin, jos on treenannut oikein kovaa ja ehkä saanut muutaman kalorin kulutettua enemmän kuin on syönyt. Mitä tekee elimistöni? Haluaa ja himoitsee hullun paljon rasvaa. Nams nams, mums mums. Sipsejä, tai voikkuleipiä - mitä enemmän täytettä ja kerroksia, sitä parempi! Nälkähän on ihana tunne ja sen valtaan pääsee parhaiten treenaamalla paljon, mutta on se vaan pirun hankalaa se optimaalinen ruokailu sen ohella. Miten syödä terveellisesti, monipuolisesti, riittävästi ja hyvin jottei näitä mielihaluja tulisi. Tässä on vielä oppimista...Nelikymppinenkään ei ole vielä valmis, hah.


Mutta silti on niin ihanaa olla nainen mielihalujen kera tai ilman. Mahtavaa sikäli, että kehomme yhä kerran kuukaudessa luulee, että se pääsee täyttämään biologisen tehtävänsä vaikka "toinen munasarjasi lienee kyllä jo sammuttanut valonsa" kuten eräs ihana gynekologini totesi jo kolme vuotta sitten.  Mahtavaa myös siksi, että meillä on hyvä syy antaa toisinaan mielihaluillemme valta - räyhäämisenkin riskillä. Olisihan se nyt pirun tylsääkin, jos aina olisi vaan tasaista ja rauhallista..Niinpä hyvällä omallatunnolla joskus voi unohtaa ne terveelliset eväät kotiin ja napata se Snickers-patukka huuleen. Joan Collins on kuitenkin upea nainen ;)

Facebookin ilot ja surut

Kirottu, rakastettu, vihattu, paljon hyvää ja äärimmäisen paljon huonoakin tuonut naamakirja. Kuten tietänette, olen aktiivinen Facebook-päivittäjä. Jaan linkkejä, postaan asioita - niin hyviä kuin huonojakin. En juurikaan suodattele vaan latasen avoimesti asiani ulos, jos siltä tuntuu. En myöskään mieti kenelle mitäkin voin jakaa tai ole jaotellut ystäviäni eri ryhmiin. Pitäisiköhän? Varmasti ärsytän osaa ihmisistä. Miksi pitää nyt tästäkin kertoa koko maailmalle? Tai aina kaivaa se luuri esiin, kun jossain päin liikkuu? Arvatkaa kuinka helppo "maalitaulu" olen Facebook-kriitikolle?


Tuolle henkilölle, joka kokee olevansa ylempänä kuin minä; heikko, some-addikti, joka jaan asioitani muille. Henkilölle, joka tuntuu tietävän asioistani valtavan paljon, mutta koskaan itse ei jaa mitään - tai jaa ainakaan sitä minulle. Minut on blokattu ulos. En kuulu hänen status-ihmisiinsä. Entä sitten? Nykyisin on muuten äärimmäisen helppo suodattaa ihmisiä pois keitä ei halua seurata...


Olen miettinyt pääni puhki miksi tuo henkilö on yleensä a) Facebookissa b) ystäväni siellä? Onko hän kuin tirkistelijä, joka saa tyydytystä siitä, että näkee muttei tule nähdyksi? Vai onko hänellä ystävät jaettu eri siiloihin ja osalle hän jakaa jotain, osalle jotain muuta ja toisille ei mitään? Tai todellakin valikoiden suodattaa ketä haluaa seurata ja ketä ei. Onhan se tietysti upeaa olla jonkun ystävä, mutta silti ulos-suodatettu. Vai onko elämä niin kiireistä, että omalle seinälle halutaan näkyviin vain niiden kaikkein tärkeimpien ystävien julkaisut? Ajatuksena heitän, jos nuo suodatukset tulisivat ystävistäsi julki ja saisit selville, että olet ulos-suodatettu, niin tuntuisiko hyvältä? En minäkään usko.


Rehdimpiä ovat mielestäni ne, jotka eivät ystävä-pyyntöä edes hyväksy, jos eivät halua esimerkiksi asiakkaitaan tai muuten vaan hyvän päivän tuttaviaan kavereikseen. Haluavat pitää Facebookin vain läheisimpien kanavana. Ymmärrän sen täysin enkä loukkaannu siitä. Mutta ymmärrykseni ei aivan yllä koskemaan näitä ns. ystäviäni, jotka jopa itse ovat saattaneet minua friend requestillaan lähestyä, mutta sitten yhteydenpito ja asioiden jakaminen jäävät siihen. Miksi ylipäätään sitten kavereiksi pyydetään? Onko tuolloin tarkoituksena vain näyttää muille, kuinka monen henkilön kanssa on kaveri? Onko se nykyisin omaa statusarvoa nostattava asia?


Kyllä. Facebook ihastuttaa ja vihastuttaa minuakin. Ihastuttaa sikäli, että tässä hektisessä elämänvaiheessa pystyn edes näennäisesti seuraamaan minulle tärkeiden ihmisten arkisia elämänvaiheita, jakamaan omia asioitani heidän kanssaan, kommunikoimaan eri ryhmissä, seuraamaan aikaani. Kun se tapahtuu rehellisesti, kaunistelematta, kehuskelematta, totuutta vääristelemättä. Tiedämme varmasti kaikki näitä päivittäjiä, joiden elämässä kaikki on aina yhtä juhlaa; lapset tuovat pelkkää gloriaa niin koulusta kuin harrastuksistakin, mies huomioi kukilla ja upeilla yllätysmatkoilla rakkaudenjulistuksia unohtamatta, itse on täydellinen äiti & ehtivä - koti on aina puunattu katosta lattiaan, 2h jumppatuokio juuri takana, gourmet-tason ruoka katettu esille arkenakin ja siinä sivussa hoidettu vaativia työtehtäviä ja hoidettu parisuhdetta.  Niin, ymmärrän, että se joissakin herättää kateutta - itsessäni vain säälinsekaisia tunteita, sillä kenenkään arki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja jos sellaisen kuvan haluaa luoda, niin ehkä se on juuri sitä mitä tämä henkilö janoaa ja kaipaa? Elämä voi olla niin tyhjää ja tylsää, että Facebookista haetaan arjen kestämiselle vastapainoa? Tai halutaankin herättää kateutta?


Facebookin luonne on toki myös tänä päivänä sellainen, että sinne ei mielellään halua jakaa mitään negatiivista tai oman elämänsä vastaoinkäymisiä. Saa pian ruikuttajan leiman otsaansa eikä ainakaan saa niin paljon peukutuksia kuin arjen sankaruutta hehkuttava postaus. Ai puhunko kokemuksen syvällä rintaäänellä? kyllä vain. Olen jopa provokatiivisesti seurannut erilaisten päivitysteni saldoa ja aika hiljaista on usein ollut, jos päivitys on hiukkasenkin negatiivinen tai vain hyvin arkirealistinen. Onko Facebook siis enemmänkin pakopaikka arjen ankeudesta? Senkö vuoksi minäkin aamun valjetessa ja silmien auetessa ensimmäiseksi klikkaan tuota koukuttavaa sinistä ikonia puhelimeni näytöllä?


Maailma on edessäni. Niin suuremmassa kuvassa kuin pienoiskoossakin. Tiedän mitä ystäväni 600km:n päässä on jo ehtinyt tehdä tai mitä sukulaiseni ovat puuhailleet maailman toisella laidalla minun nukkuessani  Tiedän mikä puhuttaa, mikä koskettaa, mikä suututtaa - jopa maailmanlaajuisesti ja tiedän tämän lähes reaaliajassa. Se koukuttaa. Mutta tätä mahtia käytetään myös väärin. Olen itsekin osallistunut jakamaan väärää tai jopa täysin valheellista tietoa naiivissa uskossani, että voin luottaa ko. tietolähteeseen tai henkilöön, jolta se on alun perin liikkeelle lähtenyt. Raha ohjaa, osaa hetkellisenkin kuuluisuuden vahva imu. Tämä täytyisi aina muistaa, kun luomme tykkäyksillämme ja jaoillamme joistakin kuuluisuuksia ja toisia vastavuoroisesti kritisoimme, jopa lyttäämme vahvastikin.


Facebook. Parhaimmillasi olet juuri sellaisena kuin olet. Ilman teeskentelyä, rehellisenä, avoimena. Kun menee huonommin, kerro se. Kun on aihetta juhlaan, saat jakaa sen. Olemme silloin aidosti onnellisia puolestasi ja peukutamme vilpittömästi. Teeskentelijöille sanomme: "Totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki." Kateellisille sanomme: "Katso itseäsi ja mieti miksi kadehdit ja mitä voit tehdä itse sen eteen. Käännä kateus voitoksesi." Kriitikoille sanomme:" Maailmaa saa tarkastella kriittisin silmin, mutta jos et koskaan anna, et voi saada". Laita hyvä kiertämään ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ole avoin, tunne armoa ja hyväksy - maailma ei ole mustavalkoinen, siinä on paljon harmaansävyjäkin. Olet rakas. Minä voin muuttua.

Sarasvuota..

Niin. Olin eilen kuuntelemassa Jari Sarasvuon puheenvuoroa teemalla PVTT eli puolita vitutus, tuplaa tulokset. Olen hurmiossa. Mies on ilmiö. Ymmärrän, että hän jakaa mielipiteet ja toiset rakastaa ja toiset vihaa. Kuulun ensimmäisiin.
Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia viettää yksi äärimmäisen kummallinen ja kiihdyttävä ilta Jarin seurassa Bilbaossa susijengi-huumassa noin vuosi sitten. Se oli sikäli erikoinen ilta, että susiluolassa vallitsi äärimmäisen hurmoksellinen ja rakkaudentäyteinen tunnelma ja se ei voinut olla vaikuttamatta meihinkään. En tiedä miksi satunnainen kohtaamisemme Bilbaon yössä jätti ainakin minuun pysyvät jäljet, mutta sen tiedän, että kukaan, joka on päässyt Sarasvuon auran ulottuviin, ei jää kylmäksi.
Eilen olin viileä. Ainakin alkuun. Silti Hän sai minut pohtimaan elämääni syvällisesti. Moni asia oli aivan kuin minulle sanoitettu ja osoitettu. En tiedä onko kokemus näin voimakas kaikille Sarasvuon klaanilaiselle vai vain minulle, Bilbaon yössä huumaantuneelle. Niin tai näin. Jari on käynyt syvemmissä vesissä ja sen huomaa. Hän puhuu valtavasti siitä kuinka hän Twitter-kohun saattelemana kadotti työkykynsä n. 1,5v. sitten mollatessaan pipopäistä pilviheeboa ohjelmassaan. joka johti hänen suoranaiseen lynkkaukseen mediassa. Julkinen nöyryytys oli kova ja oman tv-ohjelman lopettaminen sen seurauksena oli todella karua.Kaikki, jotka ovat käyneet lhelläkään tuota pistettä, pystyvät samaistumaan tunnelmin.
Sarasvuo on virheistään oppinut. Hänellä on niin paljon enemmän myötätuntoa ja syvyyttä sekä lukemisen kautta tullutta sivistystä ja oppia kuin aiemmin - häntä jaksaa kuunnella 3tuntia herkeämättä ja maksaa siitä mielellään 90euroa.Mitä on muuttunut vai onko mitään?


Mitä siis opin eilen?


Opin, että vakuuttava esiintyminen tulee vain kokemuksen kautta. Prepare to be spontanious. Valmistelemalla hyvin voit olla spontaani. Jari on juuri tätä. Hän ei eksy eikä kadota punaista lankaa vaikka kuinka hänen esityksensä polveilisi sfääreissä. Hän on seesteinen, vakuuttava ja hengästyttävä. En voi kuin ihailla tuota esiintymisen varmuutta ja sulavuutta. Sisältöä on myös.
Sarasvuo aloittaa peilaamalla nykytilaa 90-luvun laman vaiheisiin ja ikävä kyllä, yhtymäkohtia on valtaisasti. Omien sanojensa mukaan Sarasvuo on ollut niissä mukana hyvin lähietäisyydeltä. Totta tai ei, kiinnostavaa kyllä. Ja ajankohtaista. Kun hän pääsee itse asiaan millä puolitetaan vitutus ja tuplataan tulokset, niin alku on haparoivaa.
Hän puhuu niin monesta.Onnenlajimme määrittävät menestyksemme salaisuuden. Äitionni = perhe, johon synnymme määrää ensimmäiset tahtimme, mutta vaikka meillä ei olisi etäistä isää ja palvovaa äitiä (monen erittäin merkityksellisin menestyjän taustalla on juuri näin), niin voimme paikata sitä hyvällä opettajaonnella. Jos saamme matkallemme tukijan, joka uskoo vahvasti meihin, tiemme menestykseen on helpompi. Ystävä- ja verkosto-onni ovat myös tärkeitä, samoin työnantajaonni. Mihin päädymmekään töihin, niin se määrittää meidän tulevia askeleita menestyksen tiellä. Lopulta kaiken takana on puoliso-onni. Jos puolisomme uskoo kaiken takana olevan hyvä tahto eikä lisää stressiämme, olemme jo paremmalla puolen. Stressi ja sen kokemukset vaikuttavat meihin, koska olemme psykofyysisiä olentoja ja mitä kuormittavammin elämme, sitä huonommin pärjäämme. Stressi mitä koemme vaikuttaa meihin ja aivoihimme niin vahvasti, että sitä ei voida sivuuttaa. On löydettävä oma "lähteemme" josta ammennamme voimavarojamme, jotta jaksamme tätä arkea. Toisille se lähde, aamun sopimus, on energioiden liikkeelle laittoa fyysisin keinoin ja toisille henkisestä lähteestä ammentamista esimerkiksi meditatiivisin keinoin. Olkoon kuinka vaan. Moni asia on totta moni jää hengästyttävyydessään niin vähälle keskittymiselle.


Vakuuttavimmillaan Jari Sarasvuo on puhuessaan omista kokemuksistaan ja mitä hän on elämässään oppinut. Viisauksia, jotka me kaikki tiedämme, mutta joiden kiteyttämisen kuullessamme nyökyttelemme yhtä viisaina ja valaistuneina. "Mikä meille tuo paljon iloa, tuo myös surua!" Niin totta. Rakkaus puolisoon tai lapsiin. Kaksi kolikon kääntöpuolta.
"Ihminen voi tehdä mitä tahtoo, mutta ei voi tahtoa mitä tahtoo". Tahdomme, että homoja ei ole - noh, se ei ole meidän tahdon asia...
Tai "Luonne määrää kohtalomme", ei siis astrologia tai etukäteen kirjoitettu sattumuskohtalo vaan se määrää, millainen perimä meillä on, millaiset elämänkokemukset meitä muovaamat sekä se, mikä meidän aineenvaihduntamme ja ympäristömme on. Niillä on mittava merkitys siinä millaiseksi luonteeksi luontomme muovaa meidät.
Tai "suhde aikaan määrittää kaiken" on yhtä kuin emootio. On kiire on sama kuin tunnetila. Tai aika kulkee hitaasti. Samoin tunnetila. Tai "päivä on ikuisuus pienoiskoossa; sama kuin "aamu ja aamun energia; uuden alku on kaiken lähde.
 Päivä on peliä ja siinä pärjäävät ne, jotka tuovat pelinsä tarkoituksen ja säännöt selkeäksi kaikille. Ja mahdollistavat, että peliin pääsee helposti kaikki mukaan. Yö kirjaa ja summaa kaiken edellisen , luo seuraavat to do-listat huomista aamua varten. Niin syvissä vesissä mennään mitä enemmän Sarasvuota kuuntelee. Se puhuttelee ainakin tätä kovin kiivaalla vauhdilla keski-ikäistyvää naista. Aion ostaa Jarin uuden kirjan. Kuulun selvästi PVTT-klaaniin. Ja otan näistä opeista opikseni. Tänään oli valoisampaa kun hengittelin aamulla syvään. Huomenna jatkan tätä.

Oodi keski-ikäiselle naiselle

Tänään ei ole synkistelyjen tai tummien sävyjen vuoro. Tänään iloittelen oodilla meille naisille.


Kun keski-ikä lähestyy, niin moni sitä pelästyy. Mihin katosi elämästä eka puoli, täyttää sydämen suuri huoli. Turhaa sitä on surra, voi vahingossa vaikka kieleensä purra. Nythän on siis niin, että nelkyt on uus kolkyt, vissiin. Aika kulkee vaan nykyisin nopeammin, siks vuosiakin kertyy koreammin. Ja ikä on vain numeroita sanotaan, vaikka toisaalle kuin silmiin silloin aina katotaan. Onhan se kolmestakympistä neljäänkymppiin iso hyppy, joten ei ihme vaikka naamassa näkyisi jo jokunen ryppy.


On kokemusta ja näkemystä kertynyt meille roimaa, olemmekin markkinoilla sitä parasta työvoimaa. On useimmilla meistä täynnä lapsiluku, kun jatkettu on jo suku. Kohtumme saavat siis jo levätä vaikka ei me niiltä töitä vielä täysin evätä. Elämme seksuaalisesti parasta aikaa, lehdestä luin, niinpä seksileluja hankin ja päälleni korsetin puin. Nelikymppinen nainen tietää mitä tahtoo, kun hän miestään sillä silmällä kahtoo. On suhteesta turha ujous karissut pois, vaikka kyllähän sitä (toim. huom. seksiä) vielä enemmänkin harrastaa vois.
Mutta kun ruuhkavuosia me kirjaimellisesti elämme yhä, on useimmilla krooninen univaje ja kortilla tuo yhteinen aika pyhä. Usein voimat ja ajan vie työnantaja tai kakarat ja miehelle vilahtaa kylkeä kääntäessä peitonraosta vain uniset pakarat. Onneksi se oma siippakin on nähnyt jo yhtä sun toista ja kestää hän hienosti kohtelua moista. Hän osaa jo käsitellä naistaan tätä eikä yhtään tilaisuutta yhteisiin lemmenhetkiin käyttämättä jätä. Sitä paitsi nainenkin sen tietää, ei tartte ruuhkavuosia loputtomiin sietää. Pian saa puoliskot nauttia taas ikuisesta kesästä, kun lapset kasvaa ja lentää pesästä.


Ei vielä vaivaa kroppaamme krempat pahat, mitä hieman nyt ärsyttää nuo lievästi roikkuvat nahat. Eletystä elämästä ja rakkaudesta nuo vatsamakkarat meitä muistuttavat vaikka toisinaan ne peilikuvaa vilkaistessamme meitä puistattavat. Aamulla etenkin jos peiliin vilkaiset, niin toisinaan sä kauhusta kiljaiset. Kuka on tuo peilistä katsova ilmestys kumma, jonka silmänalunen on niin tumma. Suupieliin ja otsaan on syntynyt juova, ei pelkästään iloa ja riemua mieleen tuova. Mutta onneksi nykynaisella on konstit moiset, aamuehostuksen jälkeen katsoo peilistä kasvot toiset. Vielä saatetaan siis perääsi viheltää, etenkin jos jaksaa itsensä puunauksen kanssa (pitkään ja hartaasti) äheltää.


Onneksi osaamme itsellemme lempeästi hymähtää, kun kesäkiloja lanteille jämähtää. Ei kehomme ole enää niin sulava ja notkea kuin nuorena, mutta ei meitä voikaan nähdä pelkkänä kuorena. Tarjoamme niin paljon sisältöä muuta, joten voi olla hieman enemmän nahkaa ja luuta.


Me lähdemme naisporukoilla rientoihin ja lappiin ja ne reissuthan menee aina nappiin. Tähän ikään mennessä on ympärillemme saman henkisiä ihmisiä karttunut, yhdessäolon rentous ja ilo tekemisiimme tarttunut.


Osaamme nauttia ajasta tästä, nelikymppisen naisen elämästä. Tämä on oodi meille ihanaisille, keski-ikäisille naisille!

Haikeutta.Luopumista.

Haikeutta. Luopumista. Sitä syksy minulle merkitsee.
Olen kesän ja etenkin valon lapsi. Syksyn myötä saapuva pimeys saa mieleni apeaksi. Poissa on kesän ulospäinsuuntautuneisuus, alkukesän uusi vihreä ja tunnetila, että kaikki on edessä. Mitä vaan voi tapahtua lisääntyvän lämmön ja auringon myötä. Mieli on iloinen ja vastaanottava. Kesä edustaa minulle mahdollisuutta, syksy puolestaan sisäänpäin kääntymistä, vetäytymistä, pimeyden (=synkkyyden) odottamista.




Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt metsän (miten niin keski-ikäistä...) ja olen tällä viikolla saanut vetää keuhkoni täyteen sekä pohjoisten metsien ääretöntä puhtautta, raikkautta ja metsän muhevan mullan kosteaa tuoksua. Tänään sain mahdollisuuden vetää hieman kerosiinipitoisempaa auringonsiivilöimää etelän metsän tuoksua - mutta metsää kaikki tyynni. Sanotaan, että viisitoista minuuttia metsässä riittää siihen, että stressitasot selvästi laskevat ja ihminen, joka samoilee metsissä, elää myös pidempään. Alan uskoa siihen.




Aiemmin merestä energiani ammentaneena alan pikkuhiljaa ymmärtämään tuon vihreän kullan voiman. Vaikka täällä etelässä emme koe ihan yhtä juhlavaa ruskaa kuin mitä pohjoinen meille tällä hetkellä tarjoilee, niin ah tuota tunnetta, jonka lenkilläni tänään sain,vaikka laskeutuvien lentokoneiden kakofonia yritti kovasti tunkeutua zeniläisen tyyneyteni alle. Lehtiä oli jo varissut pururadalle ja aurinko pilkotteli puiden latvuksissa, kostea maa tuoksui. Oli helppoa hengittää ja rivakan tahdin nostattaman hien siivittämänä ajatus kulki kevyesti. Tajusin, että luopumisen ja haikeuden seassa oli huomattavasti myös toivoa ja pienen pieni aavistus jostain uudesta. Toivoa sikäli, että syksy on aina myös uuden aloituksen aikaa. Voi osallistua kursseille, aloittaa uusia harrastuksia, tavata uusia ihmisiä, kehittyä, avata itselleen uusia näkökulmia.


Ymmärsin, että tässä syksyn sisäänpäin kääntymisessä on hyvätkin puolensa. On mahdollisuus kotoilla - se on ainakin minun kesäihmisen päässä hyväksyttävämpää kuin kesällä. Nyt saa viettää aikaa sisällä, kietoutua huopaan, sytyttää tulet takkaan ja kynttilöihin. Katsella televisiota. Ei tarvitse olla koko ajan menossa tai koko ajan niin sosiaalinen kuin kesällä. Siinä tunteessa on jotain samaa kuin sunnuntaissa.


Sunnuntai muistuttaa rentoudellaan ja perheen kesken vietetyn ajan osalta minua niistä onnen pakahduttavista hippusista, joita tallennan sieluni kovalevylle. Ne ovat niitä hippusia, jotka muistuvat mieleen, kun selaa vanhoja valokuvia ja jotka nostavat haikeuden pintaan. Mieheni on tänä viikonloppuna käyttänyt lukuisia tunteja siihen, että hän on siirtänyt muistojemme aarteita varmempiin säilöihin puhelinten, iPadien ja tietokoneen syövereistä. Välillä hän on huudellut minutkin olan yli kurkkimaan yhteisiä muistojamme.


Luopumista. Haikeutta. Sitä olen tänä viikonloppuna tuntenut. Kun katselen lastemme vauvakuvia, muistoja yhteisiltä matkoiltamme, videoklippejä lasten leikeistä ja esityksistä, tarhan joulu- ja kevätjuhlista, perheemme ja sukumme juhlista, ymmärrän, että nuo silloin ohitse kiitäneet hetket tuli useinkin ohitettua hetkeen pysähtymättä. Miksi en silloin ymmärtänyt, että tämä aika menee niin nopeasti ohi, että kovalevyni ei ehdi kaikkea edes tallentamaan. Miksi piti nostaa nuorimmaiselle niin kova meteli, kun hän puki tarhan kevätjuhlaan helmasta likaantuneen paidan ja polvista rispaantuneet legginsit?  Nyt se tuntuu täysin toisarvoiselta, kun tajuan, että tuo aika kaksivuotiaan kiukkupaukkauksen kanssa, joka kiljui kurkkusuorana ,ei enää koskaan palaa. Silloin ei naurattanut yhtään ja voin kertoa, että päällimmäinen tunne ei todellakaan ollut haikeus...


En pääse nuuhkimaan enää vauvani pehmeän lämpöistä poskinukkaa - nyt tuo pieni vauvani ei mahdu enää edes syliini kuin puolittain röhnöttäen kaikki raajat pitkiksi venähtäneinä.


Niin - tunnen luopumista ja haikeutta. Mutta ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä elämä on minulle suonut. Pääsenhän kuitenkin nuuhkimaan sitä pehmeän lämpöistä poskinukkaa vähän isommalta vauvaltani -vielä. Olisipa aina sunnuntai.


Syksy saa olla - myös kesänlapsi on valmis. Tuleehan kuitenkin taas uusi kesä.

Itsetunnosta

Minun piti tänään kirjoittaa ihan muusta. Ajattelin kirjoittaa hilpeän tekstin kadonneen uuman metsästyksestä. Mutta se joutaa nyt odottamaan. Ei ole niin hilpeä olo, että jaksaisin vääntää hurttia huumoria siitä, kuinka aiemmin mukavasti lanteille ja jenkkakahvoiksi lujittuneet joulukilot ovat saaneet seurakseen vähintäänkin yhtä sitkeät ja ei niin sutjakkaat kesäkilot...Niinpä säästän tämän aiheen hieman hilpeämpään ajankohtaan...Tänään uin syvemmissä vesissä ja kirjoitan nelikymppisen naisen itsetunnosta. Tai sen puutteista, kyseenalaistuksista ja vuorovaihteluista.


Olen nukkunut viime aikoina huonosti ja ollut hieman iloton, koska työrintamalla asiat eivät ole sujuneet kuten olisin toivonut. Olen aina uskonut siihen mottoon, että kun on kova tekemään hommia eikä pelkää kääriä hihoja vaikka mikä asia eteen tulee, niin pärjää tässä elämässä. Jos vielä tekee työnsä hyvin, on sitoutunut yritykseen, omaa iloisen ja positiivisen asenteen, on valmis oppimaan uutta, niin menestys on taattua. Olen ollut väärässä. Elämä ei ole aina oikeudenmukainen. Olen varmasti itsekin tehnyt virheitä, mutta viimeisen vuoden ajan olen joutunut kohtaamaan tuntemuksia, joita toivoisin, että kukaan ihminen ei omassa työssään tahi elämässään koe. Arvostuksen puute, ulkopuoliseksi sulkeminen, jopa ns. dissaaminen saavat ihmisen tuntemaan olonsa niin pieneksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi, että tällainen kunnianhimoinen ja urakeskeinen - omasta mielestään aiemmin niin vahvan itsetunnon omaavakin henkilö on joutunut huomaamaan, että hyvä itsetunto ei ole annettua ja sen voi myös menettää.


Asiantuntijat sanovat, että pelkästään kehut tai muiden puheet eivät riitä rakentamaan hyvää itsetuntoa, vaan sen pohja luodaan jo lapsuudessa ja siihen vaikuttaa myös henkilön geeniperimä sekä kaikki elämänvarren aikana kertyneet kokemukset ja tapahtumat. Toiset enemmän, toiset vähemmän riippuen kuinka herkkä ajankohta kulloinkin vallitsee. Muistan itse yhä täysin selvästi ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen liki 12 vuotta sitten mieheni puolihuolimattoman heiton " no onhan ne aika isot", kun hän vastasi kysymykseeni: " näyttävätkö reiteni paksuilta?". Niin, mitäs kysyin. Itsetuntoni oli murentunut samaa vauhtia kertyvien kilojen kanssa eikä kommentti todellakaan parantanut tilannetta. Tottahan se oli ja tietysti rehellisyys on tärkeämpää kuin kaunisteltu totuus, mutta heikolla hetkellä se pieni valkoinen valhe olisi säästänyt hieman haavoittunutta minääni. Sittemmin olen päässyt tästä yli vaikka jaksankin muistuttaa miestäni asiasta riidellessämme. Miten niin naiset kaivelevat menneitä? Tai ovat pitkävihaisia? Varo mies aina sanojasi äläkä koskaan vastaa rehellisesti naisen painoa koskeviin kysymyksiin. Se nyt on päivänselvää!!


Tiedätte varmasti myös omassa elämässänne tilanteita, joissa jonkun ihmisen sanomana jokin asia tuntuu erityisen upealta ja siihen hetkeen ja tunnelmaan kykenee palaamaan vuosienkin päästä. Esimerkiksi juuri työpaikalla pomon kehuilla on selvästi suurempi merkitys kuin kollegan (tai no jos kollegani olisi vaikka Sunrise Avenuen Samu Haber, niin voi olla, että sillä mitä pomoni sanoo ei olisi mitään merkitystä..). Toisaalta, jos kollegani olisi Samu Haber, niin tuskin edes kirjoittaisin näistä itsetunto-ongelmista työpaikallani..No niin, eksyin täysin aiheesta. Tai jos itse katsoo jotain henkilöä ylöspäin ja tämä kyseinen henkilö kannustaa tai kehuu juuri sinua jostain sinulle tärkeästä asiasta. You got the point.


Itse huomaan nyt todella selvästi, että itsetuntoni on selvästi erilainen eri ihmisten tai eri asioiden parissa. Työpaikallani se on lähes olematon tällä hetkellä ja pienetkin letkautukset otan liian vakavasti joita normaali-minäni kanssa en edes jäisi pohtimaan. Toisaalta samaan aikaan saan tuhottomasti voimaa ja itseluottamusta, jos onnistun harrastuskavereitteni silmissä ylittämään itseni ja he tästä mainitsevat minulle. Ja pakko sanoa, että kyllä se yhä lämmittää, jos joku vastaantuleva komea uros kääntyy katsomaan perään. Sen tunteen kun saisi taltioitua. Tuskin vaan enää kovin pitkään noista iloista pääsee osallisiksi...


Mistä ihmeestä saisimme kaikki voimia heikkoina hetkinämme? Tai sen parhaimman itsetunto-buustin päälle, kun kadehtimasi upean näköinen 30-kymppinen naapurin nuori rouva tulee iloisesti lirkutellen kadulla vastaan, ja pysäyttää miehesi ja sinut - juuri, kun olit ajatellut, että voit aivan hyvin lähteä lenkille hieman kulahtaneissa verkkareissa, koska minuahan ei haittaa vaikka ne saattavat paljastaa pienet muhkurat reisissäni, pesussa värjääntynyt huppari päälläsi ja lapsilta lainaamasi huivi päähän pyöräytettynä (keneen sitä oikeasti koskaan törmää iltaisin kadulla??). Se on se karma. Ja oppi hyvät naiset - pieruverkkareissa ei pidä lähteä neljän seinän sisältä ulos. Se nyt vain menee niin tässä elämässä, että silloin juuri kaikki muutkin kynnelle kykenevät risteävät reittisi kanssa.


Ei hätää. Siis sen itsetunnon rakentamisen kanssa, ei niiden pieruverkkareiden kohdalla huom! Kuulemma ei ole vielä liian myöhäistä. Aina 40-vuoteen saakka itsetuntoa voi rakentaa. No hiemanhan tässä kiire tulee, jos miettii, että tuo maaginen luku pyörähtää mittariin itselle 8kk:n ja 21pvän päästä. Mutta ikuinen optimisti minussa naukkaa nyt lasin viiniä ( no ehkä kaksi, koska on lauantai ja suon sen itselleni, tai kolme, jos olen todella rehellinen) ja päättää, että ensi viikosta alkaen aion työpaikallanikin vaientaa luuseriksi muuttuneen sisäisen ääneni. Toiseksi aion kehua jotain tuiki tuntematonta jo heti huomenna ja toivon, että osun hänen herkkään hetkeen ja ne kehut jättävät jälkeensä huiman itsetuntobuustin. Mitään ei ole vielä menetetty. Täältä noustaan. Kuten Elastinen hokee " katse eteen ja suupielet ylöspäin. Tee vastoinkäymisistä voimaa!" Lov ya!

Ensimmäistä tyrkkää

No niin. Tästä se alkaa.
Miksi ihmeessä? Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, niin mitä ilmeisimmin se itsensä analysointi ja ilmaisun pakottava tarve vaan kumpuaa ulos. Sitä ei voi vastustaa. Pakko tehdä asialle jotain. Tartun haasteeseen ja tulen tänne blogi-maailmaan. Se on minulle aivan vieras, uusi ja niin kutkuttava. Totta kai olen seurannut usean upean kirjoittajan säkenöivän älykästä teksti-ilakointia ja kateutta tuntien mitätöinyt omia kykyjäni. En enää. 12-vuotiasta esiteiniäni nasaalilla lainatakseni: "ihan sama". Niin onkin. Mitä sitten etten yllä Tuomas Enbusken, Maaret Kallion tai Sami Minkkisen tasolle. Ketä se oikeastaan kiinnostaa? Olen ensi vuonna 40v. Yksi selkeä hyöty iästä on. Lakkaa välittämästä mitä muut sanovat tai ajattelevat. Noh, ainakin useimmiten.
Keski-ikäistymisessä on myös muuta hyvää. Huomaa itsessään uudenlaista seestymistä ja mielenrauhaa (joka tosin kaikkoaa ainakin kerran kuukaudessa n. viikoksi, kun kaikki on huonosti, naama kukkii kuin murrosiässä, tekisi mieli kuristaa kaikki läheiset eikä kukaan ymmärrä miksi äiti taas riehuu)..


Tietää mitä tahtoo. No joskus tulee houkutuksia eteen. Kun 20-kymppinen nuori kundi lähestyy ravintolassa ja ehdottaa, että lähtisit häntä "opettamaan", niin hetkeksi saatat unohtaa todellisuuden, kunnes kuulet millä vuosikymmenellä hän on syntynyt (90-luvulla??!!) ja tajuat, että voisit melkeinpä olla hänen äitinsä..Kun ravintola-illan jälkeen kellahdat oman, ah niin tutun, rakkaasi viereen olet kuitenkin erittäin iloinen siitä, että jälleen kerran oma kypsyytesi ja varmuutesi veivät voiton. Sillä loppujen lopuksi parasta tässä iässä on se, että rinnalla on joku, joka on tuntenut sinut jo lähes puolet eletystä elämästäsi. Vaikkei se aina todellakaan ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista, niin mitä tuon historian eteen ei olisi valmis tekemään ja uhraamaan? Jos se vaatii vakio-rutinoituneen 7,5minuuttisen kerran viikossa, jotta parisuhde taas "kukoistaa" ja etääntyminen on estetty, niin kyllähän sen on valmis myöntymään. Vaikka Ensitreffit alttarilla tai Temptation Island jäisikin hieman kesken. Tai noh. Ei ne jää kesken, koska sitä 7,5minuuttiakaan ei voi enää harjoittaa kuin joko hyvin aikaisin lauantai-aamulla (kun kouluikäiset lapset vielä kuorsaa) tai niin myöhään illalla, että ei ole aamulla enää ihan varma tapahtuiko sitä sittenkään. Uni korjaa todellakin satoaan. Ja päihittää niin monta aiemmin houkuttavaa rientoa. Mieluummin kunnon yöunet kuin kaksi-kolme päivää kestävä krapula. Ei herran jestas. Eihän kukaan sellaista ehdi enää edes harrastaa. Pitää ehtiä naisten kanssa lauantai-aamun pilatekseen, sieltä sieni-/marjametsään, viedä lapset harrastuksiin, käydä kaupassa, tehdä perheelle ruokaa, pestä siinä sivussa pari koneellista pyykkiä/ikkunoita/mattoja/lattioita - you name it. Milloin tästä tuli tällaista hirveää suorittamista?


Ei sen puoleen. Parhaimmat kicksit todellakin tänä kesänä sain siitä, että osuin eräänä lauantai-aamuna täysin korkkaamattomaan vadelmapuskaan, joka notkui noita supertäydellisiä mollukoita. Ehdinpäs! Ja sainpas säilöttyä nuo kaikki niin tärkeät vitamiinit ja antioksidantit, flavonoidit ja mitä me nyt tarvitaankaan ennen kuin naapurin vanhemmat rouvat ehtivät samoille apajille.




Kyllä. Keski-ikä lähestyy kohisten. Mutta JVG:tä lainatakseni:" kaikkee mä oon kuullu, hulluks mua on luultu, mutta ei mun pleksit ihan pienest huurru". Kyllä täällä tarkenee.