Haikeutta.Luopumista.

Haikeutta. Luopumista. Sitä syksy minulle merkitsee.
Olen kesän ja etenkin valon lapsi. Syksyn myötä saapuva pimeys saa mieleni apeaksi. Poissa on kesän ulospäinsuuntautuneisuus, alkukesän uusi vihreä ja tunnetila, että kaikki on edessä. Mitä vaan voi tapahtua lisääntyvän lämmön ja auringon myötä. Mieli on iloinen ja vastaanottava. Kesä edustaa minulle mahdollisuutta, syksy puolestaan sisäänpäin kääntymistä, vetäytymistä, pimeyden (=synkkyyden) odottamista.




Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt metsän (miten niin keski-ikäistä...) ja olen tällä viikolla saanut vetää keuhkoni täyteen sekä pohjoisten metsien ääretöntä puhtautta, raikkautta ja metsän muhevan mullan kosteaa tuoksua. Tänään sain mahdollisuuden vetää hieman kerosiinipitoisempaa auringonsiivilöimää etelän metsän tuoksua - mutta metsää kaikki tyynni. Sanotaan, että viisitoista minuuttia metsässä riittää siihen, että stressitasot selvästi laskevat ja ihminen, joka samoilee metsissä, elää myös pidempään. Alan uskoa siihen.




Aiemmin merestä energiani ammentaneena alan pikkuhiljaa ymmärtämään tuon vihreän kullan voiman. Vaikka täällä etelässä emme koe ihan yhtä juhlavaa ruskaa kuin mitä pohjoinen meille tällä hetkellä tarjoilee, niin ah tuota tunnetta, jonka lenkilläni tänään sain,vaikka laskeutuvien lentokoneiden kakofonia yritti kovasti tunkeutua zeniläisen tyyneyteni alle. Lehtiä oli jo varissut pururadalle ja aurinko pilkotteli puiden latvuksissa, kostea maa tuoksui. Oli helppoa hengittää ja rivakan tahdin nostattaman hien siivittämänä ajatus kulki kevyesti. Tajusin, että luopumisen ja haikeuden seassa oli huomattavasti myös toivoa ja pienen pieni aavistus jostain uudesta. Toivoa sikäli, että syksy on aina myös uuden aloituksen aikaa. Voi osallistua kursseille, aloittaa uusia harrastuksia, tavata uusia ihmisiä, kehittyä, avata itselleen uusia näkökulmia.


Ymmärsin, että tässä syksyn sisäänpäin kääntymisessä on hyvätkin puolensa. On mahdollisuus kotoilla - se on ainakin minun kesäihmisen päässä hyväksyttävämpää kuin kesällä. Nyt saa viettää aikaa sisällä, kietoutua huopaan, sytyttää tulet takkaan ja kynttilöihin. Katsella televisiota. Ei tarvitse olla koko ajan menossa tai koko ajan niin sosiaalinen kuin kesällä. Siinä tunteessa on jotain samaa kuin sunnuntaissa.


Sunnuntai muistuttaa rentoudellaan ja perheen kesken vietetyn ajan osalta minua niistä onnen pakahduttavista hippusista, joita tallennan sieluni kovalevylle. Ne ovat niitä hippusia, jotka muistuvat mieleen, kun selaa vanhoja valokuvia ja jotka nostavat haikeuden pintaan. Mieheni on tänä viikonloppuna käyttänyt lukuisia tunteja siihen, että hän on siirtänyt muistojemme aarteita varmempiin säilöihin puhelinten, iPadien ja tietokoneen syövereistä. Välillä hän on huudellut minutkin olan yli kurkkimaan yhteisiä muistojamme.


Luopumista. Haikeutta. Sitä olen tänä viikonloppuna tuntenut. Kun katselen lastemme vauvakuvia, muistoja yhteisiltä matkoiltamme, videoklippejä lasten leikeistä ja esityksistä, tarhan joulu- ja kevätjuhlista, perheemme ja sukumme juhlista, ymmärrän, että nuo silloin ohitse kiitäneet hetket tuli useinkin ohitettua hetkeen pysähtymättä. Miksi en silloin ymmärtänyt, että tämä aika menee niin nopeasti ohi, että kovalevyni ei ehdi kaikkea edes tallentamaan. Miksi piti nostaa nuorimmaiselle niin kova meteli, kun hän puki tarhan kevätjuhlaan helmasta likaantuneen paidan ja polvista rispaantuneet legginsit?  Nyt se tuntuu täysin toisarvoiselta, kun tajuan, että tuo aika kaksivuotiaan kiukkupaukkauksen kanssa, joka kiljui kurkkusuorana ,ei enää koskaan palaa. Silloin ei naurattanut yhtään ja voin kertoa, että päällimmäinen tunne ei todellakaan ollut haikeus...


En pääse nuuhkimaan enää vauvani pehmeän lämpöistä poskinukkaa - nyt tuo pieni vauvani ei mahdu enää edes syliini kuin puolittain röhnöttäen kaikki raajat pitkiksi venähtäneinä.


Niin - tunnen luopumista ja haikeutta. Mutta ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä elämä on minulle suonut. Pääsenhän kuitenkin nuuhkimaan sitä pehmeän lämpöistä poskinukkaa vähän isommalta vauvaltani -vielä. Olisipa aina sunnuntai.


Syksy saa olla - myös kesänlapsi on valmis. Tuleehan kuitenkin taas uusi kesä.