Itsetunnosta

Minun piti tänään kirjoittaa ihan muusta. Ajattelin kirjoittaa hilpeän tekstin kadonneen uuman metsästyksestä. Mutta se joutaa nyt odottamaan. Ei ole niin hilpeä olo, että jaksaisin vääntää hurttia huumoria siitä, kuinka aiemmin mukavasti lanteille ja jenkkakahvoiksi lujittuneet joulukilot ovat saaneet seurakseen vähintäänkin yhtä sitkeät ja ei niin sutjakkaat kesäkilot...Niinpä säästän tämän aiheen hieman hilpeämpään ajankohtaan...Tänään uin syvemmissä vesissä ja kirjoitan nelikymppisen naisen itsetunnosta. Tai sen puutteista, kyseenalaistuksista ja vuorovaihteluista.


Olen nukkunut viime aikoina huonosti ja ollut hieman iloton, koska työrintamalla asiat eivät ole sujuneet kuten olisin toivonut. Olen aina uskonut siihen mottoon, että kun on kova tekemään hommia eikä pelkää kääriä hihoja vaikka mikä asia eteen tulee, niin pärjää tässä elämässä. Jos vielä tekee työnsä hyvin, on sitoutunut yritykseen, omaa iloisen ja positiivisen asenteen, on valmis oppimaan uutta, niin menestys on taattua. Olen ollut väärässä. Elämä ei ole aina oikeudenmukainen. Olen varmasti itsekin tehnyt virheitä, mutta viimeisen vuoden ajan olen joutunut kohtaamaan tuntemuksia, joita toivoisin, että kukaan ihminen ei omassa työssään tahi elämässään koe. Arvostuksen puute, ulkopuoliseksi sulkeminen, jopa ns. dissaaminen saavat ihmisen tuntemaan olonsa niin pieneksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi, että tällainen kunnianhimoinen ja urakeskeinen - omasta mielestään aiemmin niin vahvan itsetunnon omaavakin henkilö on joutunut huomaamaan, että hyvä itsetunto ei ole annettua ja sen voi myös menettää.


Asiantuntijat sanovat, että pelkästään kehut tai muiden puheet eivät riitä rakentamaan hyvää itsetuntoa, vaan sen pohja luodaan jo lapsuudessa ja siihen vaikuttaa myös henkilön geeniperimä sekä kaikki elämänvarren aikana kertyneet kokemukset ja tapahtumat. Toiset enemmän, toiset vähemmän riippuen kuinka herkkä ajankohta kulloinkin vallitsee. Muistan itse yhä täysin selvästi ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen liki 12 vuotta sitten mieheni puolihuolimattoman heiton " no onhan ne aika isot", kun hän vastasi kysymykseeni: " näyttävätkö reiteni paksuilta?". Niin, mitäs kysyin. Itsetuntoni oli murentunut samaa vauhtia kertyvien kilojen kanssa eikä kommentti todellakaan parantanut tilannetta. Tottahan se oli ja tietysti rehellisyys on tärkeämpää kuin kaunisteltu totuus, mutta heikolla hetkellä se pieni valkoinen valhe olisi säästänyt hieman haavoittunutta minääni. Sittemmin olen päässyt tästä yli vaikka jaksankin muistuttaa miestäni asiasta riidellessämme. Miten niin naiset kaivelevat menneitä? Tai ovat pitkävihaisia? Varo mies aina sanojasi äläkä koskaan vastaa rehellisesti naisen painoa koskeviin kysymyksiin. Se nyt on päivänselvää!!


Tiedätte varmasti myös omassa elämässänne tilanteita, joissa jonkun ihmisen sanomana jokin asia tuntuu erityisen upealta ja siihen hetkeen ja tunnelmaan kykenee palaamaan vuosienkin päästä. Esimerkiksi juuri työpaikalla pomon kehuilla on selvästi suurempi merkitys kuin kollegan (tai no jos kollegani olisi vaikka Sunrise Avenuen Samu Haber, niin voi olla, että sillä mitä pomoni sanoo ei olisi mitään merkitystä..). Toisaalta, jos kollegani olisi Samu Haber, niin tuskin edes kirjoittaisin näistä itsetunto-ongelmista työpaikallani..No niin, eksyin täysin aiheesta. Tai jos itse katsoo jotain henkilöä ylöspäin ja tämä kyseinen henkilö kannustaa tai kehuu juuri sinua jostain sinulle tärkeästä asiasta. You got the point.


Itse huomaan nyt todella selvästi, että itsetuntoni on selvästi erilainen eri ihmisten tai eri asioiden parissa. Työpaikallani se on lähes olematon tällä hetkellä ja pienetkin letkautukset otan liian vakavasti joita normaali-minäni kanssa en edes jäisi pohtimaan. Toisaalta samaan aikaan saan tuhottomasti voimaa ja itseluottamusta, jos onnistun harrastuskavereitteni silmissä ylittämään itseni ja he tästä mainitsevat minulle. Ja pakko sanoa, että kyllä se yhä lämmittää, jos joku vastaantuleva komea uros kääntyy katsomaan perään. Sen tunteen kun saisi taltioitua. Tuskin vaan enää kovin pitkään noista iloista pääsee osallisiksi...


Mistä ihmeestä saisimme kaikki voimia heikkoina hetkinämme? Tai sen parhaimman itsetunto-buustin päälle, kun kadehtimasi upean näköinen 30-kymppinen naapurin nuori rouva tulee iloisesti lirkutellen kadulla vastaan, ja pysäyttää miehesi ja sinut - juuri, kun olit ajatellut, että voit aivan hyvin lähteä lenkille hieman kulahtaneissa verkkareissa, koska minuahan ei haittaa vaikka ne saattavat paljastaa pienet muhkurat reisissäni, pesussa värjääntynyt huppari päälläsi ja lapsilta lainaamasi huivi päähän pyöräytettynä (keneen sitä oikeasti koskaan törmää iltaisin kadulla??). Se on se karma. Ja oppi hyvät naiset - pieruverkkareissa ei pidä lähteä neljän seinän sisältä ulos. Se nyt vain menee niin tässä elämässä, että silloin juuri kaikki muutkin kynnelle kykenevät risteävät reittisi kanssa.


Ei hätää. Siis sen itsetunnon rakentamisen kanssa, ei niiden pieruverkkareiden kohdalla huom! Kuulemma ei ole vielä liian myöhäistä. Aina 40-vuoteen saakka itsetuntoa voi rakentaa. No hiemanhan tässä kiire tulee, jos miettii, että tuo maaginen luku pyörähtää mittariin itselle 8kk:n ja 21pvän päästä. Mutta ikuinen optimisti minussa naukkaa nyt lasin viiniä ( no ehkä kaksi, koska on lauantai ja suon sen itselleni, tai kolme, jos olen todella rehellinen) ja päättää, että ensi viikosta alkaen aion työpaikallanikin vaientaa luuseriksi muuttuneen sisäisen ääneni. Toiseksi aion kehua jotain tuiki tuntematonta jo heti huomenna ja toivon, että osun hänen herkkään hetkeen ja ne kehut jättävät jälkeensä huiman itsetuntobuustin. Mitään ei ole vielä menetetty. Täältä noustaan. Kuten Elastinen hokee " katse eteen ja suupielet ylöspäin. Tee vastoinkäymisistä voimaa!" Lov ya!