Vuosi päättyy, uusi alkaa..

Näin uuden vuoden kynnyksellä on aina vähän sellainen olo, että pitäisi tehdä jonkinlainen tilinpäätös mitä vanha vuosi toi mukanaan, oliko se sellainen kuin kuvitteli ja mitähän ihanaa uusi vuosi tuokaan tullessaan. Koska olen ollut virittäytynyt runollisesti viime aikoina, niin sama linja jatkukoon vielä tämän kerran...


Mihin ihmeeseen kuluu vuodet nää, taas yhden loppu lähellä häämöttää. On aika tilinpäätöksen, mitä toikaan tuo vuosi 2015 etehen. Mahtui siihen monta vaikeaa ja rankkaa hetkeä, toisaalta niin monta iloista matkaa ja retkeä.
Sain vietyä opintoni ansiokkaaseen päätökseen, sain ihanat kesäiset juhlat onnistuneet.
Työrintamalla tuli etenkin alkuvuodesta lunta oikein urakalla tupaan, mutta nujertaneet ei mua ne vastatuulet, eivät kaataneet mutaan. Uutta työtä etsin ja hain, vaan en saanut lain ja lopulta vanhasta uutta potkua sain. Loppuvuosi onkin kulunut paremmissa merkeissä, alan olla entiseni ja jo aika liekeissä.
Toi harrastukset ja onnekkaat kohtaamiset elämääni ihmisiä uusia, voi näitä upeita elämän tuomia tilaisuuksia. Toisaalta sain viettää myös aikaa rakasta kera vanhojen ystävien, he kannattelivat läpi ilojen ja surujen tien.
Ikäkriisi ja itsetutkiskeluni ajoivat minut kesän jälkeen syvempiin vesiin, toisaalta elämä ei aina voi perustua pelkkiin aurinkoisiin kesiin.
Olen edelleen tällä elämäni tutkimusmatkalla, sitä helpottaa välistä helle, toisinaan koettelee halla. En tiedä vielä minne se minut kuljettaakaan, tai mitä tämä tutkailuni aikaansaakaan. Sehän näissä kaikissa vuosissa ovat juuri ne ihmetyksen aiheet, kun tuo ne eteemme odottamattomat ja yllätyksellisetkin vaiheet. Siksi otan kiitollisuudella kaiken vastaan taas vuotena uutena, lupaan käyttää annetut hetket elämäni tilaisuutena.
Käytän tämän runoni myös kiittääkseni teitä, älköön uusi vuosi kurjuutta tai surua kenkään päällemme heitä. Toivon sylin täydeltä onnea, rakkautta ja terveyttä kaikille teille, tuokoon uusi vuosi tuon kaiken toivomamme meille.
Muista - kun kello tänään yöllä tasan kaksitoista käy, ja vaikkei taivaalla tähtiä näy, toive kiihkein ja hartain sä taivaalle esitä, niin mikään ei ensi vuonna tätä unelmaasi vesitä. Enkelit tarttuvat viesteihin näihin, ja tallentavat unelmamme tähtien päihin. Ne käyköön kaikki toteen teille, vuodesta 2016 tulkoon vuosien vuosi kaikille meille.
Kiitos rakkaat! Olette tärkeitä. Ihanaa Uutta Vuotta! Tänään juhlitaan - where ever you are <3.

Traditioita...

Ihanan ystävän luona. Ihana Tapaninpäivä traditioiden merkeissä (laskelmien mukaan jo ainakin kymmenes kerta. Kiitos muru)...niinpä ystävän jääkaapin kylkeen ilmestyi seuraava runo. Mahtavaa joulun lopetusta. Muuta ei tarvita. Ystävät <3. 

Runoilua..

Tänään runosuoni sykkii jälleen ☺️

Mielessä kaipuu, välillä taustalle vaipuu.

Elämä aikaa kuljettaa ja mieltä myrskyävää tuulettaa. Silti kipu viiltävä on läsnä lähes aina, muista - elämä on vain laina.

Pimeys meinaa toisinaan vallata mielen ja myrkyttää suusta ulos tulevan kielen. Miksi en voi tarttua ma hetkeen tähän, ja olla tyytyväinen edes vähän.

Kysyn itseltäni mitä vielä elämääni haluan, miksi oksaani kannattelevaa mä loppuun kaluan.
Kukaan ei osaa sitä varmuudella sanoa, mutta eloni ei sammuta tätä janoa. Ei kohtaa tunteitteni paloa, sieluani jaloa, ei anna valoa.

Tiedän, olen raakile vasta, ellei elämäni minua tästä jalosta. Vastoinkäymiset ovat osa sitä vaikken täysin vielä tiedä mitä. Se tekee elämästämme mielekästä ja rikasta. Se ei tarkoita, että siitä tulisi likasta.

Kaikki me tahdomme vain onnemme tämän, yhden elämän kestävän. Jos tämä olis helppoa kaikki tekis niin, laulaa Cheek & antaa tukea meidän haaveisiin.

Meillä kaikilla on vain yksi elämä tää, ei onneksi näy sillä vielä määränpää. Toivon vain etten matkallani satuta muita, halaan vaikka metsien puita.

Otan vastaan sen mitä elämä suo, olkoon se armollinen ja minulle onnen tuo.

Rakkaimmilleni toivon terveyttä ja seesteisyyttä elämään tähän, olkoon elämä suotuisampi teille edes vähän. Näyttäköön valon ja tunteiden kirjon mahtavan, antakoon elämäänne rakkauden pakahduttavan.
Loppujen lopuksi muulla ei ole merkitystä suurta, se on elomme muhevaa maaperää ja pääjuurta.

Se tuo energian ja valaa virran meihin, uskon ihmeisiin ja teihin. Meissä ihmisissä on kummaa voimaa, hyvyyttä ja tunnetta roimaa. Kun annamme sille mahdollisuuden, saamme elämäämme jatkuvuuden.

In Dubai 21st Dec,2015

-P-

Tämän päivän oppeja...

Ärtymys leviää kuin kulovalkea. Tai kuin äkäinen flunssa-virus. Kun yksi altistunut pärskäisee, se levittää pisaratartuntana sen laajalle. Jos muut ovat yhtä alttiita ja otollisia saamaan pärskeistä tartunnan, epidemialta ei voida välttyä.
Tänään oli sellainen päivä. Voisi sanoa jopa, että huono päivä. Mutta jätän sanomatta. Koska huonoja päiviä ei olekaan. On vain vähemmän hyviä. Ja niitäkin tarvitaan. Muutoin ne todella hyvät eivät tuntuisi niiiin hyviltä. Optimistin oppeja...

Ensin riitelivät lapset, ja sitten ärtyivät aikuiset. Ohjeita ei noudatettu ja mekastus ja toisten ärsyttäminen vain jatkui. Ihan kuin olisi puhunut kuuroille korville. Jokainen halusi tehdä omia juttujaan ja yhteistä säveltä ei löydetty. Lopulta saatiin näennäinen konsensus mutta luvatut asiat eivät toteutuneetkaan. Uusia pettymyksiä. Ärtymyksen miinoittamassa maaperässä sellainen johtaa syyttelyyn (turhaa) ja lisä-ärtymykseen. Minkäs teet. Myönnän - olin itsekin tänään todella äkäinen.
Elämässä tulee pettymyksiä ja niistä täytyy päästä yli. Minä tarvitsin tänään siihen yhden tupakan (salaa) & ystävän äänen. Helpotti. Muistin taas yhden opin..

"Älä takerru niihin asioihin mitkä elämässäsi ovat huonosti vaan mieti mistä asioista olet kiitollinen"

Kyllä se toimii. Myös silloin, kun ärtymys-flunssapöpö pyörii jaloissa ja yrittää etsiä otollisia uhreja. Saat loistavan resistenssin, kun et altista itse itseäsi sille vaan huolehdit, että vastustuskykysi säilyy. Kiitollisuus on yksi loistava antioksidantti siihen. Joulurauhaa & suojaa pöpöiltä ☺️😘

Joulutervehdys.

Näillä saatesanoilla tämä bloggari vetäytyy joulun viettoon ja riippuen kohteen wlan-yhteyksistä ja omasta inspiraatiosta, saatan pistäytyä kirjoitelmien pariin lomailun aikanakin...Mutta jos en, niin palataan joulun jälkeen näille taajuuksille.


Ihanaa joulua kaikille!

Itsensä mittaamisesta.

Viime aikoina tekstini ovat olleet enemmän tai vähemmän tumman sävyisiä. Taas. Pahoittelut siitä.


Tänään heräsin täynnä virtaa ja energiaa hyvin nukutun yön jälkeen ja koska edessä on urheilullinen naisten viikonloppu Vierumäellä, niin tämä aihe, jos mikä on ajankohtainen. Quantified self.


Minulla oli mahtava tilaisuus päästä reilu vuosi sitten kuuntelemaan erästä Suomen tunnetuinta biohakkeria Teemu Arinaa ja hänen esitystään itsensä mittaamisesta ja sen hyödyistä. Teemun intohimona on elää terveellisemmin mutta ennen kaikkea auttaa itseään ja muita entistä parempiin suorituksiin teknologian avulla. Hän mittaa luonnollisesti unen laatuaan, tehokkuuttaan, keskittymiskykykään, vireystilaansa, urheilusuorituksiaan sekä optimoi ruokavalionsa aina kulloisenkin tilanteen mukaan juomalla juuri oikeanlaisia ravinteita sisältäviä raakamehuja ja smoothieita. Kaikessa hän hyödyntää erilaisia teknologisia ratkaisuja ja sovelluksia. Outo kaveri todella, mutta erittäin mielenkiintoinen ja huikeita tuloksia voi saavuttaa näillä hänen metodeillaan. Hän muun muassa lupaa, että oppimista voi nopeuttaa ja tehostaa itsensä mittaroinnin avulla ja kokouksista ja tietotulvaähkystä selviää tehokkaammin, kun hyödyntää hänen oppejaan. Käykää kurkkaamassa hänen sivujaan, jos kiinnostaa: http://tarina.me/teemu-arina/


Ja vaikka Teemu on sieltä "friikeimmästä" päästä, niin tuo itsensä mittaaminen yleistyy voimakkaasti toimialana ja markkinoilta löytyy jo lukuisia yrityksiä, jotka tarjoavat mm. yritysjohtajille itsensä mittaamispalveluita. Katsos, kun johtajat jaksavat paremmin ja optimoivat omaa palautumistaan, niin eikös ne alaisetkin voi silloin paremmin?


No juu - hyvä, että tällaisia palveluntarjoajia löytyy ja ymmärrän kyllä tuon koukutuksen itsensä mittaamiseen. Olen ollut jo vuosia hieman Herba-hörhö ja seurannut ruokavaliotani, pitänyt kirjaa kalorikulutuksista, käyttänyt sykemittaria ja tietenkin mitä naiset seuraavat usein orjallisesti - kytännyt vaakaa & senttejä vartalon eri haaste-kohdissa. Tai pitäisikö sanoa mahdollisuus-kohdissa? Minulta löytyy siis evidenssiä siitä millaisissa mitoissa olen esimerkiksi ollut vuonna 2007 tai 2008 toisen lapseni syntymän jälkeen tai millainen olin, kun elämässäni oli vaikeampi jakso vuonna 2010-2011. On niissä eroja. Mutta en tiedä onko tuosta ollut minulle juuri minkäänlaista hyötyä - lähinnä ahdistusta toisinaan siitä, jos en ole päässyt urheilemaan tavoittelemaani määrää tai jos olen tuhdimmassa kunnossa kuin vaikka vuosi takaperin. Toisaalta olen oppinut optimoimaan kyllä itseäni sikäli, että tiedän mikä untani häiritsee tai mikä sen laatua parantaa ja sillä on valtava merkitys oman jaksamisen kannalta. Toisaalta olen ruokavalioni seurannan ansiosta omaksunut minulle oikeanlaisen tavan syödä. Oikean sikäli, että tiedän tarvitsevani välipaloja ja pari kunnon ateriaa, jotta jaksan keskittyä koko päivän ja jaksan treenata. Jos laiminlyön sitä puolta, niin se kostautuu heti - useimmiten iltamässäilynä ja sitä kautta huonona, turvonneena olotilana. Voin paremmin, kun tiedän mikä minulle sopii. Karkkilakkoni on kestänyt nyt pian 3,5kk paria repsahdusta lukuun ottamatta ja huomaan, että sokeri on minulle myrkkyä, jota ilman voin paremmin. Enää ei tee edes mieli. Toki aion herkutella joulun aikaan suklaalla, mutta tiedän, etten vedä enää koko rasiaa kerralla..


Itsensä mittailusta on siis myös hyötyä, jos se pysyy näpeissä eikä valloita koko elämää ja muuta sitä ahdistavaksi suorittamiseksi. Kultainen keskitie - se yleensä toimii lähes kaikilla elämänalueilla. Sallimusta elämän nautinnoille ilman syyllisyyttä, mutta toisaalta valtaosa arjesta optimoiden omaa jaksamistaan. Kukin tehköön sen tyylillään. Minä aion käyttää edelleen rakasta Suuntoani. Se on muuten hauska vempula tuo oma sykemittarini. Se osaa vittuilla. Tai no - sen tarkoitus lienee olla kannustava, mutta siltä välillä tulee näytölle kommentteja tyyliin "eipä ole paljon näkynyt viime aikoina" tai "tavoitteesi vaatii ruokavalion muutoksen - vähennä päivittäistä kalorikulutusta 1200kcal". Kiitos vaan. Osaa se kehuakin. Usein se sanoo minulle "hyvä harjoitus" tai "Erinomainen viikko". Mutta viimeksi kun otin sen käteeni ja päivitin painoni, niin se sanoi minulle hauskasti. "Suuntasi on oikea. Jatka samaan malliin" hah hah. On se vitsikäs. Ilmeisesti rakas mittarini on vielä sitä mieltä, että tekemistä riittää..


Pakko sanoa vielä tähän loppuun. En ole vielä sitä unen seuranta-appsia tai laitetta hankkinut. Tekisi kyllä mieli. Mutta silmäni osuivat tällä viikolla Me Naiset-lehdessä olevaan pieneen artikkeliin "Kuukautiset, digitaalisina". Oli pakko lukea. On julkaistu uusi apps, joka on ehkä pakko hankkia. Ja samalla päivittää oma kuukautiskuppikin digiaikaan. Ensi vuonna ilmestyy markkinoille uudenlainen LoonCup-kuukautiskuppi, joka siis keskustelee suoraan oman älypuhelimen kanssa. Kupissa on pieni antenni, joka välittää reaaliaikaista tietoa puhelimen appsiin siitä onko kuukautisvuoto nyt runsasta ja koska kuppi pitäisi käydä tyhjentämässä. Huikeaa! Kuinka olen voinut elää ilman tätä?
Toinen mikä on ehkä myös pakko saada on uusi sovellus, johon päivitetään kuukautiskierron alkamis- ja päättymispäivät, mahdolliset tiputteluvuodot yms. jolloin se kertoo milloin ovulaation aika on otollisin, milloin niin iki-ihanat pms-oireet taas alkavat jne. Kuinka vaivatonta? Miehille rinnakkaissofta käyttöön ja avot. Parisuhdekin kukoistaa. Mies tietää olla poissa kotoa juuri ne karmeimmat pms-päivät...


On tää aika ihmeellistä. Miten me on ennen osattukaan elää ilman tätä kaikkea tietoa itsestämme?


Minä lähden nyt Vierumäelle. Taidan sittenkin jättää Suuntoni kotiin ja napata laukkuuni pari pulloa kuohuvaa. Ne voi korkata sitten, kun ensin omaa jaksamista ja hyvinvointia on Kohennettu (=rääkätty) niin tennis-kentällä kuin lenkkipoluilla ja hevosten selässä. Tasapainoa ja armollisuutta. Siitä se hyvä olo tulee. Ihanaa lauantaita!

Eroamisesta.

Nykyään väitetään, että ihmiset eroavat liian herkästi. Olen tässä asiassa eri mieltä. Olen seurannut sivusta ystävieni, tuttavieni, sukulaisteni ja jopa asiakkaitteni parisuhdekipuiluja ja erokeskusteluja viime aikoina liiankin kanssa. Yksikään heistä ei ole tuohon hommaan ruvennut äkillisesti tai yhdestä päähänpistosta vaan kyllä se on niin raastava, pitkä ja tuskallinen prosessi, joten kukaan ei halua joutua siihen mielellään. Sen vuoksi sitä vältellään monesti jopa vuosia eikä kissaa uskalleta nostaa pöydälle. Parempi laiha sopu kuin lihava riita. Kenelle?

Sanotaan, että elämä on matka, joka meille on suotu. Me kaikki elämme täällä tätä yhtä ja ainoaa elämää vain kerran, niin miksemme elä sitä niin, että olisimme onnellisia? Monen parisuhdetta seuratessani herää mieleeni epäilys enemmänkin siitä, mikä on se ihmeliima, joka heitä pitää yhdessä. Niin monessa parisuhteessa tälläkin hetkellä eletään tyytymättöminä, onnettomina ja turruttaen itsensä arjen suorittamiseen ja kiireisiin, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä omaa puolisoaan aidosti. Ei kommunikoida (ellei toisille vittuilua lasketa sellaiseksi), ei vietetä aikaa keskenään tai tehdä muutenkaan mitään yhdessä.  Ei rakastella. Ainakaan oman puolison kanssa. Ja tältä halutaan sulkea silmät, jotta ankea totuus ei vain paljastuisi. Pidetään kulisseja pystyssä vaikka väkisin. Vuosi toisensa perään. Miten nämä ihmiset pystyvät siihen?

Totta kai monet ajattelevat tässä kohtaa lapsiaan ja aivan oikein. ”Yhteistä on vain lapset ja asuntolaina” näin monet toteavatkin suoraan. Taloudelliset lähtökohdat on ehkä yksi isoimmista asioista, joka pitää pariskuntia yhdessä. Ei ole mahdollisuutta lähteä. Muutos olisi liian dramaattinen kaikille osapuolille ja luopumisen tuska on liian suuri. Toisaalta väitän, että nimenomaan naisten taloudellisen aseman helpottuminen työssä käymisen lisääntyessä viimeisten vuosikymmenten saatossa on johtanut siihen, että erotilastot näyttävät nyt rumemmilta kuin koskaan aiemmin. Luonnollisesti myös yhteiskunnallisen ilmapiirin vapautuminen helpottaa eropäätöstä. Enää ei ole niin tuomittavaa luovuttaa. Monet ovat sen kokeneet ja tulevat kokemaan. Mutta onko ero aina epäonnistuminen?

Riippuu varmasti keneltä kysyy. Itse en osaa ajatella sitä niinkään. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää miten siinä nimenomaisessa parisuhteessa on eletty ja mitkä ovat ne seikat, jotka kenties ovat johtaneet pariskunnan erkaantumiseen. Vain ne kaksi ihmistä tietävät. Kenenkään ulkopuolisen ei tulisi tällöin tuomita siihen ajautuvia pareja. Ero on raskas muutenkin ja suru yhteisen elämän ja haaveiden päättymisestä niin tuskallinen, että muiden tuomio on minusta kohtuuton.

Juttelin tällä viikolla erään vanhemman naisen kanssa ja hän puhui avoimesti omasta elämästään ja siihen sisältyvistä vaiheista. Hän sanoi sen ääneen, mitä itsekin olen ajatellut. Kaikkiin parisuhteisiin tulee vaiheita, jolloin toinen tai molemmat miettivät eroamista. Voi olla pitkiäkin aikoja, jolloin kumppani ei vain kiinnosta lainkaan. Silti hänet voi löytää uudelleen – mikäli molemmat tekevät töitä sen eteen ja tahtovat sitä. Niin kauan kun on tahtoa, on toivoa. Sitähän pappikin alttarilla kysyy..”Tahdotko ottaa, tahdotko rakastaa…” Jos vastaus tuohon kysymykseen jonain päivänä on ei, suru on jo läsnä.

Päivän puheenvuoroni tarkoitus ei ole rohkaista tai kannustaa ketään eroamaan. Tämän tarkoitus lienee se, että ne ystävät ja rakkaat, jotka olette tässä elämän solmukohdassa juuri nyt, olkaa itsellenne armollisia. Elämä jatkuu. Se jatkuu vain erilaisena. Vaikka jotain kallisarvoista menettää ja joutuu luopumaan monesta, uskon, että jotain muuta tulee myös tilalle. Tahdon uskoa siihen. Silloin on aina toivoa. Toivoa paremmasta huomisesta.

Kuollutta ja myrskyisää.

Harmaus. Kuolleet ruskeat talventörröttäjät huojuvat tuulessa ja ruskea maa imee lopunkin valon.


Puiden latvat taipuvat kaarelle ja tuulen ulina kaikuu korvissa. Sateen utuiset säikeet väräjävät päivän kajossa kulkeutuen tuulen vieminä. Metsä kutsuu puoleensa ja tarjoaa hapekasta lohtua ja sielukasta voimaa. Liikkeen tuoma lämpö säteilee kehoon. Iho imee itseensä ilman ja metsän kosteutta ja takin pintaan helmeilee pisaroita.


Kuolleisuus. Luonto on kuollut, se lepuuttaa itseään ja valmistautuu tulevaan talveen. On täysin hiljaista - edes laskeutuvien lentokoneiden ääni ei häiritse. Vain minä ja metsä. Imen keuhkoni täyteen tuota väkevää elämää ja saan voimaa. Kehoni on väsynyt, tunnen sen. Mieleni on silti kirkas. Ajatukseni lentävät jossain linnunradan tuolla puolen. Vaikka nyt olisikin hämärän aika, kuolleisuuden aika, niin aina tulee uusi kevät.


Kaamos on aikaa jolloin voi ja saa vetäytyä. Olla lepotilassa ja valmistautua uuteen elämään ja valoon. Energiat silti virtaavat, vaikka hitaammin.


On Suomen syntymäpäivä. On aika olla kiitollinen. Suomalainen melankolia ja synkkyys korostuvat tällaisena päivänä. Otollinen päivä myrskylle.


Iltapäivällä katson vellovaa merta, jonka pinta on noussut ennätyskorkealle. Hakaniemen laituri on peittynyt veden alle ja Suomenlinnan lauttaan saa kivuta ylämäkeen. Uskomaton meri. Sen mahtava voima näkyy aaltojen iskeytyessä Vallisaaren rannoille valkoisine vaahtopäineen. Sade piiskaa jo vaakatasossa ja tuuli on niin kova, että se tempoo veneiden päältä pressuja ja saa saarelle eksyneet yksittäiset turistit kääriytymään takkeihinsa tiukasti. Sisällä on lämmin.


Takaisin tullessa Presidentinlinnan juhlavalaistus häikäisee. Jokaisessa ikkunassa loistavat kyntteliköt luovat mahtavan kontrastin myrskyisälle säälle ja pimeydelle. Pian siellä juhlitaan.


Valo näkyy aina jossain tuolla, jos oikein tarkkaan kurkottaa. On vain otettava askel sitä kohden ja se tulee lähemmäksi. Pienin töpötyksin. Sille on annettava aikaa. Mutta kaipuu on silti käsin kosketeltavissa ja jos matalapaineelle altistuu, se sykertyy sydämenkin ympärille.


Ihanaa Itsenäisyyspäivän iltaa kaikille melankoliasta huolimatta. Nostakaamme malja tämän päivän sankareille. Kuljemme valoa kohden.

Paskan määrä on vakio.

Maanantaina hehkuin auringon odotusta. Tiistaina epäilyksen siemen alkoi itää mielessämme ja eilen ryskäsi sitten oikein kunnolla. Ajattelin ensin etten kirjoita tästä, mutta olkoon vaikka nyt varoituksen sanana kaikille. Oppia ikä kaikki. Noh, nämä oppirahat tuli sitten maksettua kovemman koron kera...


Tarina lyhyesti. Olimme varanneet ystäväperheen kanssa majoituksen joululomakohteessamme asuntovuokrapalveluja tarjoavan Airbnb:n kautta. Noviisit asialla eli emme lukeneet kaikkia ohjeita perusteellisesti vaan luotimme ja uskoimme siihen, että vuokraajalla on jotain oikeuksia. Sitä emme tulleet ajatelleeksi, että tulisimme suoranaisesti kusetetuksi. Kaikki kirjeenvaihto vuokraajan ja meidän välillä tapahtui Airbnb:n sivustolla (suojatulla) ja mistään viestistä ei nähnyt, että niitä olisi manipuloitu. Ystävämme vastasi tästä kommunikoinnista vuokraajan kanssa ja nyt syyllistänkin itseäni, että entä jos olisin itse vastannut siitä, olisivatko jotkut hälytyskellot alkaneet soida päässäni, kun vuokraaja ilmoitti, että maksu onnistuu vain ulkomaan pankkisiirtona, ei luottokortilla kuten yleensä.


Nyt on myöhäistä. Vetelät valuu jo puntista ja rahat ovat hävinneet tuhka tuuleen. Airbnb pesee kätensä, koska heillä lukee ohjeissa kuinka maksu suoritetaan ja nimenomaan he ohjeistavat ettei missään nimessä mitään makseta muuten kuin luottokortilla. Niinpä. Tosin minä olen päättänyt taistella vielä. P..kele. Näin helpolla en niele tätä tappiota kuitenkaan. Mutta syyttelen kyllä itseäni. Tyhmyydestä, sokeudesta ja hyväuskoisuudesta. Olen aina sanonut, että maksan kaikki ostokset kortilla mitä netistä ostan. Tänä päivänä kun Aasiasta voi tilata vaikka norsun kotiinkuljetuksella ja maksaa sen luottokortilla. Ei ole olemassa sellaista palvelua mitä kortilla voisi maksaa, jos kaikki on kunnossa. Mutta ihminen sokeutuu, kun se luottaa ja kun muuten kaikki näyttää hyvin oikealta ja keskustelu sujuu ja vaikuttaa aidolta.


Siinä menivät kahden perheen joululomaan varatut majoitusrahat ja nyt mietimme kuumeisesti onko mitään järkeä lähteä ylipäätään vai yritämmekö saada jotain rahoja lentolipuista takaisin. Summa oli kuitenkin niin suuri, että se kirpaisee todella. Halvemmaksi tulisi jäädä kotiin ja nuolla haavat häpeillen. Miksi huijatulla ihmisellä häpeä ja syyllisyys ovat päällimmäiset tunteet jossittelun ohella?? Nyt ymmärrän miksi näitä huijattuja ihmispoloja ja heidän tarinoitaan myötä häpeillen itsekin lukee. Eikö sitä oikeasti tajua, että tulee kusetetuksi? Ei aina. Toisinaan liian myöhään. Olen aina pitänyt itseäni ammattimatkaajana - olenhan ollut alallakin yli 13 vuotta. Tiedän nämä sudenkuopat ja silti tämä osui kohdalleni. En ollut itse kaikesta vastuussa tällä kertaa, mutta silti ketuttaa yhäkin niin ettei mitään rajaa. Lähinnä se, että oli niin sinisilmäinen ja toiseksi se, että lapsille joutuu tuottamaan pettymyksen jos matka ei toteudukaan. Se siitä valon ja lämmön leikistä iholla...Siihen saattaa olla se 150 päivää yhä..


Kaiken tämän rahallisen tuskailun keskellä eiliseen osui toinenkin kamala asia. Elämä näyttää kontrasteja ja laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Tuttavamme, kahden pienen lapsen äiti sai kuulla eilen, että hänellä saattaa olla erittäin pahalaatuinen imusolmukesyöpä ja se todella pysäytti. Vitutukseen ei sentään kuole. Toisin on hänen laita. Vielä ei tiedetä. Rukoilen. Ja jos jostain selviää rahalla, niin se ei liene ongelma. Siihen on konstinsa. Ei kun kukkaron nyörejä kireämmälle ja hernerokkaa ja näkkileipää pöytään.


Mikään ei ole kauheampaa kuin huoli läheisen terveydestä ja se epätietoisuus mikä tuollaisessa tilanteessa kaikkia perheenjäseniä kohtaa. Elämä on liian lyhyt murehtimiseen. Sitä ei oikeasti tiedä koska se voi päättyä ja vaikka tänään kaikki olisi hyvin, huomenna voi olla niin toisin. Joten lupaan etten valita enkä marise menetettyjen rahojen perään tämän enempää, mutta olkaa ihmiset tarkkana. Verkossa on oikeasti taitavia huijareita ja ikinä ei voi tietää koska se osuu omalle kohdalle. Vaikka luulisit olevasi ammattilainen.

Marraskuu & maanantai...

Voiko angstisempaa olla kuin tuulinen, musta ja sateinen marraskuun maanantai? Aamu, joka ei valkene päiväksi lainkaan. Viikonlopun juhlinnan seurauksena mustat silmänaluset roikkuvat polvissa ja liskojen yö herättää uuteen viikkoon hikisenä ja jo valmiiksi väsyneenä. Hitto, kun väsyttää ja tekisi mieli vetää vain peittoa korvien yli ja unohtaa kaikki velvoitteet. Onko pakko jos ei tahdo?


Tänään oli tuollainen aamu..No omapahan on vikani, kun lauantai-ilta vaihtui sunnuntai-aamuun eikä pelkällä veden voimalla. Mutta hauskaa oli ja kerranhan täällä eletään...Niinpä niin. Ainoa vaan, että nykyisin tuo toipuminen tuollaisesta hulinasta vie vähintään kaksi päivää - pahimmillaan kolme. Ja se turvotus ja tylsistynyt olo. No ei auta, kuin kaapia itsestään viimeisetkin voiman rippeet työpäivän jälkeen ja raahautua ylös, ulos ja lenkille. Eihän se ihan normaaleille ole tarkoitettu..Tällainen marraskuinen pimeys. Toisaalta siellä tuulessa ja sateessa jotenkin nauttii tästä suomalaisesta synkkyydestä. On aikaa ajatella ja haaveilla. Haaveilla kesästä, auringonsäteistä ja sen ihanan suloisesta lämmöstä iholla. Enää kaksi viikkoa...


Olen etuoikeutettu, että pääsen puikahtamaan kesken kaamoksen kesässä ja imemään itseeni uutta energiaa, jonka avulla toivottavasti kestän tämän pitkän tulevan talven. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän kaipaan täältä pois...valoon..ja lämpöön..Mutta olen oppinut, että riivin roposet kasaan vaikka mistä koloista kunhan vain pääsen hetkeksi pois, sillä kuulun niihin ihmiseen, jolla täytyy aina olla jotain kivaa odotettavaa. Muuten arki saattaa nielaista. Voimat, energian ja ilon. Onko pöljää? Onhan se, mutta se on totuus. Toiset rakastaa arkea ja rutiineja ja niin minäkin - jos on jotain mitä odottaa. Olen niin sen Finnmatkojen sloganin uhri...Jaksaa paremmin kun on jotain mitä odottaa..Ilmeisesti meitä on muitakin ;)


Jouluntulo ja sen tekeminen on monelle ystävälleni myös oiva pakokeino arjesta ja marraskuun ankeudesta. Saa laittaa valoja ja kynttilöitä, käpertyä kotisohvalle ja syödä suklaata. Laittaa tulet takkaan ja ottaa lasin punaviiniä. Onhan sekin ihanaa, en kiistä. Pääasia, että jollain konstilla selättää tämän pimeän ajan. Lohdutuksena sanottakoon, että enää 21 päivää ja päivä alkaa taas pidentyä. Huomenna saa avata ensimmäisen joulukalenterin luukun. Kyllä tämä tästä. Me kestetään. Kun on jotain mitä odottaa ja mihin laskea päiviä. Kesään on muuten enää 150 päivää. Tasan. Koska minulla se alkaa aina vapusta. Satoi räntää taikka ei.

Projektipäällikön pesti auki?

Mietin tänään ensimmäistä kertaa aihetta mistä kirjoittaisin. On taas ruodittu syntyjä syviä ja jos lupaan, että tarjoan kepeääkin luettavaa, niin sitähän pitää silloin tarjoilla aika ajoin..


Noh, Facebookin ihmeellinen maailma tarjoaa siihen oivaa materiaalia ja aihe tarjoutui kuin tilauksesta ystävän jakamasta artikkelista "Nainen - oletko sinäkin perheesi (väsynyt) projektipäällikkö?" En varmasti ilman tätä jakoa olisi eksynyt Vauva.fi sivuille...Sen verran aikaa siitä edellisestä visiitistä on. Silloin taisin bongata (myös facesta) keskustelun pätkän ko. sivuilta liittyen tamponin narujen koristeisiin..Kyllä. Luitte oikein. Ja se viestiketju oli oikeasti pitkä...Totesin, että taidan jättää noiden sivujen selaamisen vähemmälle..Välillä hävettää olla nainen. Onneksi niin harvoin.


Mutta projektipäällikköyteen. Käsi ylös kuinka moni tunnistaa olevansa perheensä projektin vetäjä? Täällä nousee yksi..


Tuntuu ettei järin paljon tapahtuisi, jos ei itse olisi kaikkia lankoja käsissään taidokkaasti punova ja palloja ilmassa pitelevä jonglööri...


Saatte kuvan siitä mitä tällä tarkoitetaan, kun luette seuraavan otteen tästä Sanna Sommersin kirjoituksesta:
"Piia (nimeä ei ole oikeasti vaihdettu...), 42 (ikä voisi olla yhtä hyvin 39..), on ­matkalla töistä kotiin ja mielessä pyörii viikon to do -lista: Varaa nelivuotisneuvola (meillä voisi olla koululaisen kuulotutkimus..). Valmistele synttäreitä. Ilmoita lapset harrastuksiin. Tarkista, mitkä liikuntavarusteet kouluun tarvitaan huomiseksi. Muista pestä sukkia ja kalsareita. Ja ai niin, mitä tänään syötäisiin?
Kotiovella Piia huomaa kulkeneensa koko matkan ajatuksissaan. Väsyttää, kun päässä surraa koko ajan... Jotenkin vain on päädytty tilanteeseen, jossa kokonaisvastuu lapsiin liittyvien­ asioiden muistamisesta, aikatauluttamisesta ja järjestämisestä on Piialla. Kyse ei ole siitä, etteikö puolisokin vuorollaan tyhjentäisi tiskikonetta ja lukisi lapsille iltasatuja (tai hakisi harrastuksista). Kyllä hän ruokaa laittaa ja imuroi, kun niin sovitaan. Kyse on siitä, ettei suuri osa asioista tapahdu, ellei Piia pane niitä liikkeelle. Hänestä on tullut perheen projektipäällikkö..."


Mutta kysymys kuuluukin. Miten tähän päädytään niin monessa perheessä? Miksi naisista tulee monessa taloudessa se päävastuullinen organisaattori, jota ilman ainakin ne harrastuksiin ilmoittamiset jäisi tekemättä,vanhempain vartit sopimatta ja kummilasten lahjat ostamatta? Olemmeko me nykyäidit liian jyrääviä? Vai mikä siinä oikein mättää? Myönnän toki, että meidän perheessämme jäisi moni taloon liittyvä asia hoitamatta tai tekemättä, jos puoliso ei ottaisi niissä vankempaa roolia, mutta se, että lasten asioihin liittyvät asiat usein lankeavat äidin harteille on kummallista. Ja raskasta.


Kieltämättä etenkin silloin, kun lapset olivat pienempiä tämä aiheutti enemmän riitoja. Nyt kun reissaan paljon työkseni ja olen poissa kotoa enemmän, lapseni ovat todellakin joutuneet ottamaan itse vastuuta monista asioista ja itsenäistymään. Se ei pelkästään ole negatiivinen asia vaikka se näin pakon sanelema onkin. Se, että 12v. tytär osaa laittaa jo useita ruokia on suuri apua ja loistava taito hänen omaakin tulevaisuutta ajatellen. Ja hän tykkää aidosti siitä. Mutta edelleenkin, kun olen lähdössä työreissuun käyn kaupassa ennen, jotta perheellä on ruokaa, kirjaan usein ylös tulevien päivien tärkeät menot ja ajat (koska mies ei niitä muista), hankin lahjakaappiin varastoon lahjoja, koska yllätyssynttäreitä tulee, hoidan hoitopaikkajärjestelyt ja lastenvahdit, jos osuu päällekkäisiä menoja ja kuulustelen läksyjä puhelimessa...Projektipäällikön vastuu ei katoa, vaikka etäisyys kotiin olisi satoja kilometrejä..


Puhun nyt vain omasta puolestani. Tietyllä tavalla olen nauttinut siitä, että minun vastuullani on niin moni asia. Tiedän miten siitä kaaoksesta ja aikatauluttamisesta selvitään, koska olen tehnyt sitä vuosia. Ja nyt kun lapset ovat kasvaneet, tilanne on koko ajan helpottunut. Silti rooli on jäänyt päälle ja toimenkuva on pinttynyt sitkeästi pirtaani ja leima on otsassani - myös näiden perheemme muiden jäsenten mielissä. Olisiko aika vaihtaa toimenkuvaa? Olisiko aika hakea jo jotain muuta pestiä?

Rohkeudesta.

Heräsin tänä aamuna erittäin aikaisin. Oli pakottava tarve tulla kirjoittamaan. Ihan mistä vaan. En tiedä oliko se tuo taivaalla mollottava täysikuu vai eilisen illan myöhäinen treeni, mutta ei väsytä nyt yhtään. Ihan kuin olisi jollain tavalla maanisessa tilassa. Sormet vain lentävät näppäimillä.


Tiedän, että tätä haluan tehdä. Unelmoin siitä, että eläisin kirjoittamalla.


Nyt se on sanottu ääneen. Oliko se rohkeaa tai vaatiko se rohkeutta? Ei.


Koska sisäinen varmuus on löytynyt siitä, mitä haluan tehdä. En tarkoita, että silti tekisin niin. Ainakaan kokonaisvaltaisesti, ainakaan vielä. Se rohkeus vielä puuttuu, koska reaaliteetit eivät toistaiseksi mahdollista siihen. On asuntolainaa, hyvä työ - eikä tämä homma ihan vielä lyö leiville. Mutta matka unelmaa kohti on alkanut. Se riittää.


Luin toissailtana ennen nukahtamista viikon takaisesta Me Naiset-lehdestä (en iltaisin kykene muuhun - kirjan nostaminen uupuneille käsivarsille olisi liikaa saati se, että surraava pääni ei kykene vastaanottamaan haastavampaa luetun ymmärtämistä) Minna Haapkylän elämänmuutoksesta muutama vuosi sitten. Osa saattoi haukkoi henkeään, kun Minna jätti Hannu-Pekka Björkmanin, erosi ja rakastui naiseen. Minä en. Minusta Minna toimi rohkeasti. Hän kertoo jutussa, että hänen kriisinsä alkoi jo useita vuosia aiemmin, kun hän tunsi hukkaavansa itsensä rutiineihin yrittäen ylläpitää mukavaa fiilistä elämässä vaikka sisäisesti ahdisti. Se on kamalan kuluttavaa ja vie voimia. Mutta itsensä tutkiskelu on ainoa tie löytää varmuus siitä mihin suuntaan elämässä täytyy mennä.


Nyt Minna on onnellinen ja elää unelmaansa. Hän sanoo: " Olen tehnyt niin epäsovinnaisia päätöksiä, että mikään ei voi enää herättää kohua". Jonkun mielestähän tuo on itsekkyyttä. Jättää perheensä, toimii muista piittaamatta ja tekee päätöksiä, jotka satuttavat varmasti läheisiä. Mutta onko kuitenkin parempi niin, että joku tekee ratkaisun, jonka tuntee vahvasti oikeaksi ja tietää, että ajan mittaan kipu hellittää, kun se on oikea?  Kuten Minnakin sanoo. " Ero ei tuhonnut lasteni elämää ja minulla on ihana ex-puoliso, joka tukee ja ymmärtää kaikessa". Kriiseissäkin on aina jotain hyvää. Minnan uusi sisäinen rauha kumpuaa artikkelin rivien välistä. Kirjoittaja on osannut kuvata sen hienosti.


Luin toista artikkelia eilen Kodin Kuvalehden verkkosivuilta, jossa oli jälleen tällainen meitä some-ihmisiä koukuttava listaus otsikolla Varo! Nämä 10 asiaa kaduttavat eniten elämässä. No sehän on pakko silloin lukea...Näitä lähes kaikkia kymmentä katumuksen aihiota yhdistää mielestäni yksi asia - rohkeus. Tai sen puute, jos päädymme siihen katumusosastoon.


Ensimmäinen kohta - roolin vetäminen. Vaatii rohkeutta olla oma itsensä myös niissä tilanteissa, joissa tietää sen aiheuttavan kummastusta tai jopa vastareaktioita. Mutta se on ainoa tie saavuttaa seesteys ja mielenrauha. Kuinka raskasta onkaan raahata mukanaan jotain mikä ei ole minua?


Tai vaikka kakkoskohta. Unelmista luopuminen. Kenenkään ei soisi luopuvan unelmistaan minkään tai kenenkään toisen vuoksi. Elämästä katoaa silloin ilo. Mutta usein unelmien seuraaminen ja niiden toteuttaminen vaatii rohkeutta. Ja paljon.


Tai kohta viisi. Menneeseen jumiutuminen. On luovuttava jostain vanhasta saadakseen tilaa uudelle. Luopuminen on usein tuskallista ja sen läpikäyminen vaatii myös rohkeutta. Tähän voisi nimetä ne kaikki muutkin kohdat. Käykää lukemassa. Mikään tässä elämässä ei ole helppoa, jos rohkeus puuttuu. Mistä sitä sitten voi ammentaa lisää?


Minulla ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tähän eikä yleensäkään oikotietä onneen ole. Olen kuitenkin sitä mieltä vahvasti, että itsensä kuunteleminen, rehellisyys omille ajatuksille ja tunteille - niille kipeille myös, on lähtökohta siihen, että sisäinen varmuus löytyy mitä sinun täytyy elämällesi tehdä, jotta eläisit itsesi näköistä elämää. Usein tästä työstä ei selviä yksin. Jokainen tarvitsee rinnalleen jonkun ihmisen, tukipylvään, sparraajan, joka kannattelee silloin, kun on vaikeaa ja rohkaisee silloin, kun toinen meinaa hyytyä tai jumiutua.


Täytyy muistaa. Meillä on vain tämä yksi elämä. Miksi eläisimme sen tyytymättöminä, jos voimme olla tyytyväisiä? Miksi eläisimme sen rakastamatta, jos voimme rakastaa? Miksi eläisimme sen onnettomina, jos voimme olla onnellisia? Rohkeus ei tarvitse muuta. Nuo kysymykset ovat sen energianlähde.


Ystäväni lähetti minulle eilen aivan ihanan viestin. Siinä luki " Aina ei tarvitse tarkalleen tietää minne polku vie. Tärkeintä on uskaltaa kulkea sitä kohti rohkeasti."


Sen vuoksi istun tässä keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan, kun muu perhe nukkuu. Olen jo polullani. Rohkeutta rakkaat tähän päiväänne!

Mistä tunnistaa keski-ikäisen?

Eivätkö kaikki lapset pidä omia vanhempiaan jossain vaiheessa lapsuuttaan ja nuoruuttaan aika tylsinä, vanhoina ja epätrendikkäinä? Ne vanhat kalkkikset eivät tajua elämästä mitään. Ovat pudonneet kelkasta. He ostavat perjantaisin erilaisia juustoja ja tekevät juustotarjottimen, juovat yhteisen oluen puoliksi ja käpertyvät sohvan nurkkaan ja katsovat yhdessä television aivottomia viihdeohjelmia ja menevät nukkumaan. Loppuaika kuluu arkisten askareiden ja erilaisten suoritteiden parissa. Kesälomalla pakataan perhe ja koira autoon ja ajetaan mökille. Riehakkainta heidän elämässään on se, kun lotossa voittaa 4 ja vara. Tai jos auto vaihdetaan uuteen viiden vuoden välein - tosin sittenkin ostetaan ihan saman värinen ja merkkinen kuin aiempi etteivät naapurit huomaa, että se on vaihtunut.


Lapsena me kaikki mietimme, että meistä ei ainakaan tule edellä kuvatun kaltaisia vaan me osaamme nauttia elämästämme. Todellisilla tavoilla. Elää ja kokea. Olla villejä, juhlia aamuun asti, lähteä ex tempore-ulkomaan matkoille ja käyttää rahaa muuhunkin kuin lottoon ja viikonlopun ruokaostoksiin.


Niin ne ajat muuttuu. Ja ajatukset. Ovathan he osanneet nauttia elämästä. Niiden pienistä iloista. Kuten siitä kuinka hyviä ne juustot muuten ovat suolakeksien, viinirypäleiden ja omenan kera. Hieman punaviiniä kylkeen ja avot. Perjantain nautinto on kruunattu. Sen jälkeen lasi kourassa sohvan nurkkaan ja tuijottamaan Possea. Kyllä - elämän pienissä nautinnoissa piilee sen salaisuus. Carpe diem. Tartu hetkeen - sen vain keski-ikään asti yltänyt voi ymmärtää.


Ihanaa & nautinnollista viikonloppua mussukat!


ps. kaikkia elämän nautintoja ja saloja ei vissiin lapsille kerrottukaan. Kai niitä muitakin riehakkaita hetkiäkin oli kuin se lottoaminen... Sitä paitsi siinä on nykyään ne tuplaus- ja muut uudet ominaisuudet. Extra jännää.


pss. eikä jaksa enää edes valvoa aamuun asti, joten sen uupuminen elämästä ei harmita lainkaan...

Kentällä.

Olen taas kaksi päivää ajanut. Eilen aamulla lähdin kukonlaulun aikaan liikenteeseen Vantaalta ja sieltä Pieksämäen ja Varkauden kautta Joensuuhun yöksi. Asiakaskäynti aamulla siellä ja Savonlinnan kautta kotiin. Karkeasti 930km ajoa pääosin pimeässä, jalkarätin kokoisia lumihiutaleita ajovalojen kiilassa, loskaa, kuraa, vesisadetta, rekkoja, ohituksia, kiihdytyksiä, istumista. Siinä ohessa muutama koulutus, sparraus ja asiapitoinen tuokio. Se on työtäni. Tästä seuraavat kaksi kuukautta ajoa vaihtuvissa keliolosuhteissa on suoraan sanottuna perseestä. Tästä minulle maksetaan. I´ll keep that in mind.

Olen tehnyt kenttätyötä tai ajanut ristiin rastiin Suomea n. 5,5 vuotta. Laskin joskus, että kilometrejä on tullut mittariin noin 230.000km tai jotain. Kaiken olen yksin ajanut...On siinä istuttu. Välillä olen ollut kurkkuani myöten täynnä sitä. Poissa kotoa, poissa lasten luota. He olisivat varmasti tarvinneet äitiään aika lailla. Kaikki ne vieraiden voivottelut kuinka jaksat, kuinka lapset kestää jne. jne. Muistetaan kuitenkin, että meitä reissutyöläisiä on paljon. Ei meitä tarvitse sääliä. Törmään Suomen hotelleissa niihin ihmisiin jatkuvasti, jotka ovat kaikki arkipäivät poissa läheistensä luota ja silti he hoitavat hommansa. Valittamatta. Niin se vaan menee. Toki tämä vaatii kaikilta osapuolilta paljon. Niin minulta kuin perheeltäni. Mutta kaikessa on puolensa. Tiellä on aikaa ajatella. Ihmisten varten tätä työtä tehdään.

Olen myös nähnyt, kokenut ja saanut paljon. Suomi on kaunis maa ja niiin pitkä. Vuodenaikojen vaihtelut näkyvät niin selkeästi auton ikkunasta tarkasteltuna. Erityisesti tämä syksy on ollut kaunis. Täynnä värejä, aurinkoa ja kuivia teitä. Meitä kenttätyöläisiä on hemmoteltu. Reilun kuukauden päästä päivä alkaa jo pidentyä. Ei mene kuin hetki ja huomaan taas kuinka valoisa aika pitenee ja valkoiset hanget kimaltelevat kevätauringon hohteessa. Me olemme täällä vain hetken - aika jatkaa juoksuaan ja vuodenajat tulevat ja menevät.

Enemmän, kuin olen ollut nyt kahden päivän aikana väsynyt tai kyllästynyt ajoon tai työhöni, olen ollut kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saan tavata työni puolesta eri puolilla Suomea asuvia huikeita persoonia, joiden kanssa olen ehtinyt jopa ystäviksi tässä vuosien saatossa. Välillemme on saattanut muodostua jo niinkin vahva side ja luottamus, että saan kuulla heidän elämästään asioita, joita edes heidän puolisonsa eivät saa. Ennen kaikkea työni on siis kuuntelua ja myötäelämistä. Terapiaa. Puolin ja toisin. Joka johtaa yhdessä asetettuihin tavoitteisiin. Arvostan sitä todella, että minuun luotetaan ja minulle uskalletaan avautua. Olen miettinyt sitä paljon ja uskon sen johtuvan siitä, että olen aidosti kiinnostunut ihmisistä, heidän elämästään, tarinoistaan. Olen läsnä. Ja avoin. Annan itsestäni ehkä toisinaan jopa liikaa kentällä - jaksanko sitä samaa enää kotona?

Niin klisée kuin se onkin, niin omalla asenteella on valtavan suuri merkitys, miten me asiat koemme. Minä päätin, että ankea, tuiskuinen marraskuu ja huonot keliolosuhteet eivät minua lannista ja kilometri kilometriltä matka taittuu ja päämäärä häämöttää. Näinhän se on elämässä muutenkin. Pala palalta, päivä kerrallaan menemme kohti unelmiamme, tavoitteitamme, päämääriämme. Silloin se koittaa nopeammin kuin ymmärrämmekään.

"Ei, ei, ei, en sitä salaa, näillä teillä loppuun palaa, tinakenkäni on sulaa laavaa..." Reissunainen on vaihteeksi kotona. Tinakengät ovat kuivumassa.

Viha.

Niin voimakas sana. En tunnista koko tunnetta. En kykene vihaamaan ketään. Tai mitään. Se vie niin valtavasti energiaa. Mutta tällä hetkellä viha on läsnä kaikkialla. Miksi ihmiset kykenevät vihaamaan niin paljon, että ovat valmiita tappamaan itsensä ja muita? Kuinka Isis tai muut lahkot tai terroristijärjestöt sen taitavat? Kuinka he kykenevät lietsomaan meissä ihmisissä niin vahvoja tunteita; pelkoa, vihaa, aggressioita, joiden avulla he pääsevät päämääriinsä? He ovat taitavia siinä mitä tekevät - sen osoittaa jo viimeaikaiset uutiset. Ilman noita ihmispoloja, jotka antautuvat noille tunteille, he eivät kykenisi vavisuttamaan tätä yhteiskuntaa ja pelottelemaan myös meitä länsimaalaisia. Syyrialaisia ja muita lähi-idän ihmisiä unohtamatta. Luomaan turvattomuutta, lisäämällä pelkoa, vihaa ja sekasortoa.


Hajoita ja hallitse. Siitähän tässä on loppupeleissä kysymys. Vallasta, vallanhimosta, ahneudesta, väkivallasta, julmuuksista. Ihminen on aina tehnyt hirmutekoja toisilleen ja käyttänyt uskontoa välikappaleena. Kuinka paljon ihmisiä pitää yhäkin kuolla uskonnon puolesta? Hiiteen kaikki uskonnot. Niistä ei ole seurannut mitään hyvää. Kirkko on vain rikastunut - julmuuksien avulla. Vuosisatojen ajan. Ja tekee niin yhä. Käyttää valtaa, jota me olemme sille mahdollistaneet.


Viha on intohimoista. Väkevää. Aivan kuten rakkauskin, mutta ne eivät ole toistensa vastakohtia. Rakkauden vastakohta on minusta välinpitämättömyys. Ei ole enää tunteita olemassa. On vain tyhjyys. Jokin on päättynyt. Jäljelle voi jäädä kiitollisuutta, kaveruutta tai vain pelkkää turtuneisuutta. Mutta harvoin vihaa, koska se vaatii huomattavasti enemmän. Jos rakkaus kääntyy vihaksi, se ei ole kuollut. Oma mieli tällöin manipuloi kauniin tunteen muuttumaan rumaksi. Mutta intohimo on yhä siinä. Sen vuoksi puhutaankin intohimo- tai viharikoksista. Niissä on tunnetta, joka on kääntynyt tai muuntunut toiseksi mielen sairastuessa tai ihmisen kohdatessa niin suuria vastoinkäymisiä, että hänen käyttäytymisensä muuttuu.


Niitä ihmisiäkö Isiskin houkuttelee riveihinsä? Joiden elämäntarinassa on ammottava aukko, tunteiden vaje, joka odottaa täyttymystä. Sen tunnevajeen täyttää viha. Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan, kun tuo tunne olisi rakkaus. Pyyteetön, kaunis, vilpitön ja antava rakkaus.


En voi olla lisäämättä tähän loppuun näitä John Lennonin upeita sanoja. Sanoja, joissa edelleenkin piilee kaikki viisaus. Myös tänä päivänä.


"Imagine there's no heaven
It's easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today...

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace...

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will be as one

Imagine no possessions
I wonder if you can
No need for greed or hunger
A brotherhood of man
Imagine all the people
Sharing all the world...

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will live as one"


Make peace not war. Olen mielelläni hippi. Rakastakaa, älkää vihatko.

Elämän tosiasioita.

Puolisoni on moittinut minua liiallisesta syviin vesiin uppoutumisesta viime aikoina ja on esittänyt toiveen, että kirjoittaisin jotain hilpeämpää...Noh, saamasi pitää..Se ken ei lämpene pieruhuumorille lopettakoon lukemisen tähän. Palaan niihin elämän syvien värien pohdiskeluihin taas ensi kerralla ;)




Mutta miksi siis piereminen tulee mieleeni? Tänään vallankin hieman juhlinnan jälkeisenä kohmeloaamuna ei edes kykene älyllisempään ajatteluun..Enkä halua ajatella mitään kamalia asioita mitä maailmalla on tapahtunut. Prayers for Paris. Suru koskettaa.


Mutta takaisin tosiasioihin. Minä en ole ihminen, joka lämpenee kauheasti pieruhuumorille, mutta jostain syystä nyt tänään vain tuntuu juuri siltä, että tästä aiheesta täytyy kirjoittaa. Piereminen on muuten asia, joka ei koskaan poistu elämästä. Olen sitä mieltä. Pieru on ikuista. Rakkauskin voi loppua, mutta piereminen ei koskaan.




Joku on joskus kysynyt minulta mitä kadun eniten elämässä. Paha rasti, mutta jos pohdin kevyemmin asiaa, niin kadun todellakin sitä hetkeä, kun nykyisen puolisoni seurassa päästin SEN ensimmäisenä. Se taisi olla noin kuukausi tapaamisemme jälkeen eli varsin tuoreessa seurusteluvaiheessa ja jos olisin tiennyt seurauksista, olisin pidätellyt kyllä huomattavasti pidempään....Se avasi kirjaimellisesti niin sanotusti hanat. Olinkin kummastellut mielessäni miksi tuo komea nuorimies ramppasi alituisesti wc:ssä ja pohdin jopa sitä, että hän käy helpottamassa kuumottaa olotilaansa - itseriittoinen kun olen.


Mutta syy olikin jotain ihan muuta...Näin 17 vuoden yhteiselon perusteella voin sanoa, että se ei ole ainakaan vähentynyt ja edelleenkin saan välillä siitä ihan järkyttäviä raivareita. Ainakin silloin, kun olen itse juuri päässyt peiton alle mukavaan asentoon ja ummistanut silmäni ja toinen kömpii siihen lähelle ja aloittaa rentoutuessaan varsinaisen tulituksen. Jestas. Se on n i i n ärsyttävää.




Toisaalta itsekin sorrun joskus samaan. Mutta se on eri asia. Minä pieren selityspieruja. Tiedättekö ne? Aina löytyy HYVÄ syy miksi paukku pääsee ja selitys tulee samanaikaisesti.. "Olen istunut koko päivän ja syönyt huonosti",  "lentokoneen ilmanpaineen vaihtelut aiheuttavat tämän" , " söin varmaan jotain pilaantunutta", " se on taatusti se ruisleipä, hernekeitto, kaali... jonka söin". Selityspieruja siis. Toinen aivan helmi, jota käytän itse usein on "tämä ei haise". Paitsi joskus.... Ei siinä kovin romanttiseksi jaksa kyllä silloin heittäytyä, kun kamala katku valtaa makuuhuoneen. Mutta siihenkin on syy. Ja toki olen pahoillani, jos tällainen vahinko pääsee käymään. En voi itsekään sietää sitä, mutta toisaalta ei sitä pierua voi vaan pidättääkään. yritän toki olla välillä korrekti ja häipyä toisaalle paukuttelemaan, mutta aina ei vain jaksa.


Sitä olen aina miettinyt, että miksei se pieruhätä tule silloin, kun viettää aikaa wc:ssä. Sen täytyy liittyä suolen ja kehon rentoutumiseen...Mieheni myös väittää, että takapuoleni herättää meidät varmemmin kuin herätyskello..Tietää ainakin milloin rouva on heräilemässä..Tasapaino säilyy, kun toinen paukuttelee iltaisin ja toinen aamuisin. Mutta se on vain yön aikana haukottua ilmaa. Ei häiritse ketään, eihän. Eikä se nyt ainakaan haise miltään. Ilmaahan se vaan on. Selitys.




Niin tai näin. Mutta jos minulta kysytään mitä vinkkejä aion antaa omille tyttärilleni, kun he alkavat seurustella. Yksi tulee taatusti olemaan, että älä vaan koskaan päästä sitä ensimmäistä paukkua...Rentouttavaa lauantaita murut. Piereskellään kun tavataan - tai ei sittenkään.

Onnellisuudesta.

Kaikkihan me mietimme miten olla onnellisia. Tai ainakin minä mietin. Arki on usein niin hektistä ja täynnä rasittavia velvotteita, että onnellisuus tuppaa unohtumaan. Elämäntaito-opukset neuvovat listaamaan joka päivä itselle ylös kiitollisuuden aiheita tai kääntämään negatiiviset asiat positiivisiksi oman asennoitumisen kautta. Onni löytyy sieltä. Kuulemma. Helpommin sanottu kuin tehty, jos kaikki vaan v...ttaa. 

Tai sitä kuulee usein sanottavan, että tartu hetkeen ja nauti niistä jokaisesta. Ole läsnä ja elä nyt, niin olet onnellinen. No mitä hittoa - jos oma elämä on aivan hanurista niin haluaako siihen hetkeen nyt niin tarttua...tai jäädä. Ei halua. Haluaa muutosta. 

Mutta joku viisaus noissa ohjeissa kuitenkin piilee, koska oman asenteen avulla monta negatiiviselta tuntuvaa asiaa voi kääntää positiiviseksi, jos vain itse niin päättää. Uskon vahvasti siihen, että kyse on nimenomaan omasta tahtotilasta. 

Päätin tänään tehdä kuten opukset sanoo. Listata ensinnäkin kolme arkipäiväistä asiaa, joista olen olen tänään ollut kiitollinen. Se oli loppupeleissä helppoa, koska tänään päivä alkoi hyvin. Miksikö se alkoi hyvin? Asennoiduin tähän maanantaihin eri lailla. Päätin, että nautin tästä alkavasta viikosta. Ja nautin siitä, kun kello herättää 6.20 ja crosstrainer kutsuu pimeällä terassilla, koska tiedän, että jos vaan saan luuni aamulla liikkeelle, minulle tulee hyvä olo. Koko päiväksi. Listasin ensimmäisen kiitollisuuden aiheen. Minä pystyn liikkumaan. 

Aamulla sain ystävältä kauniin ja kannustavan viestin ja sain listalle toisen kiitollisuuden aiheen. Minulla on ihania, rakkaita ystäviä, joita ilman tämä elämä olisi paljon tylsempi paikka. Minua rakastetaan pyyteettömästi. Se on lahja. 

Kolmas kiitollisuuden aihe liittyy rakkaaseen harrastukseeni. Pääsin illalla ratsastamaan aivan mahtavalla hevosella ja tuntimme sekä sen jälkeinen yhteinen rapsutteluhetkemme nollasivat kovalevyni täydellisesti. Missään ei surissut. Olin todellakin läsnä siinä hetkessä. Olen niin kiitollinen siitä, että olen aikuisiällä löytänyt itselleni noin rakkaan harrastuksen ja että yhä hevosen selkään pääsen kapuamaan. Joku päivä ne saavat hankkia sinne tallille vinssin minua varten, kun lonkkani eivät anna muuten myöden nousta selkään...

Kun ajelin talleilta kotiin, ymmärsin, että tätä se onni on. Tarttumista hetkeen ja nauttimista niistä kiitollisuuden tuokioista, joita elämä antaa. Jotkut osaavat sen tajuta ilman opuksia ja toisilla menee vähän kauemmin. 

Jos itselläsi on se tilanne, että elämä ei ole just nyt sellainen, että kiitollisuuden aiheita jaksaisi alkaa kaivelemaan tai kaikki vaan on helkutin vaikeaa, niin tämä ohje voi auttaa: " yksi onnellisimmista hetkistä elämässä on se, kun löydät rohkeutta päästää irti niistä asioista, joita et pysty muuttamaan". 

Ota siis pieniä askeleita joka päivä - onni voi olla jo seuraavan nurkan takana. Carpe diem! Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille.

Iseistä..ja vähän äideistäkin..

Tänään, jos koska on hyvä hetki pysähtyä miettimään omien vanhempiemme merkitystä elämässämme. Vietämmehän isänpäivää.


Omat vanhemmathan lienevät aina ne rakkaimmat vioistaan huolimatta. Sanotaan, että tyttölapsen minuuden ja itsetunnon kannalta etenkin isän hyväksyntä ja tuki ovat ne tärkeimmät eväät mitä kotoa voi saada. Ilmankos olen niin onnekas. Oma isäni on saattanut antaa jopa vääristyneen kuvan minulle siitä miten mies kohtelee naista tai huomioi tätä ja perhettään. Monta kertaa omassa elämässäni olen seurustelukumppaneiltani ja puolisoltani peräänkuuluttanut yhtä sitoutunutta, omistautunutta, kilttiä, kunnioittavaa ja turvallista huolenpitoa, koska olen nähnyt sen mallin lapsuudenkodissani. Monesti olen joutunut tästä syystä pettymään ja kasvattamaan itseäni. Olen joutunut tekemään töitä sen eteen, että hyväksyn sen tosiasian, että muunlaisetkin tavat ja mallit ovat toimivia eivätkä ole yhtään sen vähemmän huonoja.


Mitä aikuisemmaksi olen omassa elämässäni kasvanut, sitä vahvemmin olen siis oppinut ymmärtämään kuinka paljon saamani kasvatus ja kodin malli näyttäytyvät omassa parisuhteessani, lasten kasvattamisessa, minussa. Arvomaailmassani. En yksistään väitä, että parisuhteen ongelmat juontavat juurensa saamistamme erilaisista malleista ja kasvatuksesta, mutta usein, kun ongelmiin pureudutaan, huomataan, että juurisyy löytyy sieltä... Puolisoa valittaessa ei liene pahitteeksi tutustua siis myös puolison vanhempiin...


Viime aikoina, kun olen tätä oman elämäni välietappia punninnut monelta kantilta ja uinut syvemmissäkin vesissä, olen pohtinut paljon sitä miksi olen juuri tällainen kuin olen ja miten olen tällaiseksi päätynyt. Kiltteys ja toisten huomioiminen kumpuavat isältäni, temperamentti ja uteliaisuus äidiltäni. Avoimuus, rohkeus, itsensä hyväksyminen tällaisena kun on sekä uskallus yrittää ja myös epäonnistua tulevat sieltä hyväksyvästä, sallivasta ja rakastavasta kasvatuksesta ja kodin ilmapiiristä. Ne ovat aika hyvät eväät elämään. Saan olla kiitollinen niin monesta. Voi vaan itse yrittää pyrkiä samaan omien lasten kasvattamisessa.


Juhlistakaamme tänään siis kaikkia isejä, perheen rakkautta ja elämää. Oli se isä loppu peleissä millainen hyvänsä, niin ilman isiämme, ei olisi meitäkään. Olkaamme siis kiitollisia.

Naiseudesta.

Tänään on ollut sarjassamme niitä päiviä, jolloin naiseus on päässyt taas loistoonsa. En voisi olla kiitollisempi siitä, että olen Nainen. Isolla N:llä. Meitä on paljon. Meistä on moneksi. Me olemme niin vahvoja. Respect.


Meissä naisissa piilee niin suuri voimavara ja ne voimat tulevat oikeuksiinsa etenkin silloin, kun me olemme toistemme puolella. Me annamme järjettömästi voimaa toisillemme. Minulla on suuri onni kuulua sellaiseen ryhmään, jossa voimme jakaa keskenämme kaikki surut ja murheet, ilotkin. Kannustamme toisiamme, tuemme ehdoitta ja annamme rakentavaa palautetta. Emme tuomitse. Kiitos!


Kohtasin viime viikolla myös erään upean, tuntevan, aidon naisen. Henkilön, jonka kanssa emme ole aiemmin kohdanneet tällä tasolla vaikka olemme tienneet toisemme jo pitkään. Hän lähestyi minua, rohkeudella ja kohtaamisemme oli heti sielujen sinfoniaa. Puhuimme paljon. Kaikesta. Se oli niin helppoa. Ilmeisesti elämä haluaa johdattaa tiellemme juuri sellaisia ihmisiä, joita me kulloinkin tarvitsemme. Sielunsiskoja. Se on upeaa.


Katselen omien tyttärieni kasvua ja voin edelleenkin samaistua niihin vaiheisiin, joita he käyvät läpi. Ei siitä omasta teini-iästänikään niin kauan ole. Eihän? Vuodet kuluvat äkkiä. Milloin muutuimme tytöistä naisiksi? Silloin, kun kuukautisemme alkoivat? Vai silloin, kun ensimmäistä kertaa joimme itsemme ensimmäiseen humalaan? Vai itkimme sydänsurujamme yhdessä? Näitä rakkaita naisia tarvitaan edelleenkin ympärillämme, jotka ovat valmiita pitelemään hiuksiamme, kun oksennamme humalaa Tikkuraitin kävelykadulla. Ei ehkä enää konkreettisesti (toivottavasti), mutta kuvainnollisesti. Rakastan teitä. Aina.


Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen nainen. Nauttinut siitä vallan- ja voimantunteesta, mitä naiseus on tielleni tuonut. Tiedän kuuluvani tähän lokeroon. Olen yrittänyt opettaa omille, nuorille naisenaluilleni, että olkaa ylpeästi naisia. Älkää tunteko huonommuutta mistään. Olkaa ylpeitä muuttuvasta vartalostanne - se on niin kaunis. Se tulee vielä konkretisoitumaan täydessä tarkoituksessaan vaikka syntymättömän lapsen odotuksessa. Synnytyksessä. Rakkaudessa. Me olemme etuoikeutettuja saadessamme kokea sen koko elämänkaaren. Siksi me olemme niin vahvoja.


On tietysti ollut etuoikeus syntyä naiseksi juuri Suomeen. En kiistä sitä. Olkaamme siis siksi ylpeitä siitä, mitä olemme, missä olemme ja millaisia olemme. Meitä ei kaada mikään.


Ps. olen yhden ainoan kerran hävennyt olla nainen. Olin silloin 5 tai 6. Olin maapalstallamme lyhyessä tukassani, ojaa kaivelemassa, poikamaiset farkut ylläni (kiitos vaan äidin 70-lukulaisen tyylitajun..). Mies tuli viereeni poikansa kanssa kysyen mikä nimeni on. Arvuutellen olenko Pekka tai Mikko. Kätkin lakatut kynteni ja valehtelin olevani Pekka. Häpesin. Aivan turhaan. Näin jälkeenpäin olisin halunnut, että tuo mies näkee lakatut kynteni. Tosin - se ei taitaisi tänä päivänä yksistään vielä kertoa olenko Pekka vai joku muu..

Jälkimainingeissa..

Matkalta on palattu. Ikuinen kaupunki oli kaunis. Valtavasti nähtävää, kulttuurihistoriaa yllin kyllin, aurinkoa, hyvää ruokaa ja viiniä. Paljon ostoksia. Täydellistä, joku huokaa. Ja sen saa viettää vielä ilman lapsia, yhdessä puolison kanssa. Niin sanottua laatuaikaa. Sitähän se parhaimmillaan onkin.


Parisuhdetta pitää kuitenkin hoitaa muulloinkin kuin kerran kahdessa vuodessa miniloman voimin. Tajusimme mieheni kanssa, että itse asiassa emme ole kohdanneet toisiamme arjessa pitkiin, pitkiin aikoihin. Molempien vaativa työ, lukuisat työmatkat, lasten harrastukset, omat harrastukset, oma opiskeluni työn ohessa ovat kiitettävästi vieneet aikaamme viime vuosina - useimmiten eri suuntiin. Viime vuosi etenkin oli erittäin rankka minulle. Onnettomuudesta kuntoutuminen, opiskelujen vieminen eteenpäin, muutto, lopputyön tekeminen. Kaikki työn ja arjen ohessa. Ei ihme, että aikaa parisuhteelle ei ole liiemmälti jäänyt. Kun mietimme tätä Roomassa, tajusimme, että emme ole aidosti puhuneet toistemme kanssa tunteistamme ja parisuhteestamme yli kahteen vuoteen. Surullista mutta totta. Jos noin paljon kertyy patoutunutta puhevajetta, ei ole ihme, että kumpainenkaan ei enää tiedä mitä kuonaa tai käsittelemättömiä kipupisteitä toinen on tuona aikana kerryttänyt itseensä ja tuntoihinsa. Niiden esilletulo vain odotti hetkeään. Rooma ei siis pelkästään ollut kaunis, se oli myös surullinen. Se havahdutti. Pelästytti.


Matkailu avartaa sanotaan. Joskus tarvitsee lähteä kauas, jotta näkee lähelle. Aika näyttää millaiseksi meidän matkamme täällä loppujen lopuksi muodostuu. Mutta kaikesta olen kuitenkin kiitollinen. Ja kuten me tiedämme elämästä, asioilla on tapana järjestyä. Jaoin erään meemin profiilissani viime viikolla, jossa mainittiin mm. näin .."Koetukset pitävät sinut vahvana. Suru pitää sinut ihmisenä. Epäonnistuminen pitää sinut nöyränä. Rohkeus pitää menossa..."  Niin totta.


Muille oman matkansa poluilla haparoiville muistutuksena.


"Joskus ihmiset eivät ymmärrä matkaasi. Se ei haittaa. Heidän ei tarvitse ymmärtää sitä, sillä se matka ei ole heitä varten. Se on sinun ja vain sinä voit kulkea sen." Matka jatkuu.

Nainen matkalle lähdössä..

En voinut olla huvittumatta pari viikkoa sitten, kun luin Havaintoja Parisuhteesta-blogin ylläpitäjän, huippujerryn-heittäjän, idolini Sami Minkkisen hilpeää läpändeerosta heidän valmistautumisestaan perhe-lomalle. Lähinnä minua huvitti suuresti Samin kuvailemat pakkaamisoperaatiot hänen puolisonsa osalta...Niin sanotusti osui ja upposi..


Kaikki naiset tietävät sen miten kamalaa on miettiä mitä ottaisi matkalle mukaan. Riippuu tietenkin kohteesta ja matkan pituudesta, mutta pääsääntöisesti nainen haluaa varautua aina kaikkeen. Voi sataa, voi olla lämmintä. Päivävaatteita, urheiluvaatteita ja iltavaatteita. Määrällisesti tämä kaikki tietenkin kertautuu mikäli reissussa ollaan useampia päiviä, koska eihän samoissa vaatteissa mennä eri iltoina illalliselle.. Luonnollisesti eri asujen kanssa tarvitaan tilanteeseen sopivia kenkiä, mahdollisesti laukkuja, koruja jne. Se on loputonta. Ja oman haasteensa tähän tuo, jos seurueessa on muita naisia, koska silloin ainakin niitä vaatekertoja täytyy vaihdella...myös päivisin.


Näinä halpalentoyhtiöaikoina oman mausteensa tähän tuo se, että laukut eivät yleensä kuulu lippujen hintaan vaan ne pitää ostaa erikseen..ja siis tietää jo kenties puolta vuotta aikaisemmin kuinka monta laukkua aikoo raahata mukanaan. Mistä kummasta voi tietää paljonko sitä tavaraa kulloinkin tulee ottaneeksi mukaan? Koska eihän voi tietää vielä millä fiiliksellä on asukokonaisuuksien suhteen.
Tämä on siis jo lähinnä vitsi meidänkin perheessä ja ystävämmekin tietävät tämän. Saimme lahjaksi heiltä kerran tuon matkalaukun punnitsijan (juu, sellainen on olemassa), kun he todistivat vieressä kuinka mieheni kävi vaa´alla ilman laukkua ja laukun kanssa...


Eräänkin kerran meidän olohuoneen lattialla on siis vielä hetki ennen taksin tuloa punnittu ylipainavaa matkalaukkua, joka saumat pullistellen on hädin tuskin saatu kiinni..Tai on jokusen kerran käynyt niinkin, että lentokentän hallin lattialla on vaatteita puettu lisää päälle ja tavaroita siirrelty laukuista toiseen...Näitä ystäviämme, jolta tuon lahjan saimme, taisi tuollainen episodi nolottaa, kun siinä check-in:ssä niitä tavaroitamme veivailtiin..Tuolloin ylipainon aiheutti omat viinit, jotka roudasimme Suomesta asti Kroatian lomallemme mukaan. Haluttiin varmistua, että saamme hyviä viinejä nauttia.. Mietittiin siinä aamu viiden aikaan silloin, että pitäisikö ne heittää huiviin...


Sikäli tämä pakkaus-syndrooma on myös kohtuullisen noloa, koska olen aikanani työskennellyt matkailualalla yli 13 vuotta ja totuin matkustamaan, paljon. En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja kentälle menossa laukkuineni. Lisäksi viimeiset liki kuusi vuotta olen matkustanut työkseni. Joka viikko pakkaan laukkuni ja aika hyväksi olen jo kehkeytynyt. Työreissuilla. Noh, asiakkaat välillä nauravat kun raahaan neljän päivän pohjoisen kiertueelle isoa vetolaukkua, käsilaukkua, läppärilaukkua ja usein myös jotain viemisiä...Mutta kun kelit voivat muuttua..ja Suomi on pitkä maa. Pitää varautua. Mutta ehkä jotain olen jo kuitenkin oppinut.


Niin. Olen täällä vaan kirjoittamassa ja itse asiassa minun pitäisi olla pakkaamassa. Tai miettimässä mitä otan viikonloppureissulle mukaan. En osaa yhtään päättää. Perjantaille on luvattu liki hellettä, lauantaille ja sunnuntaille sateita ja viileää. Tarvitsen ainakin hyvät kävelykengät, salilenkkarit, parit korkokengät, jumppakamat, päivävaatteita, eri illoille siistimpää vaatekertaa..Eikä siinä vielä kaikki. Mikä purnukka- ja puteliarsenaali nykyään pitääkään raahata mukana. Ei ziisus. Enää ei riitä yksi hillittömän kokoinen meikkilaukku vaan hiustuotteille ja kihartimille on kokonaan omansa. Vaikka osan vakiotuotteistaan jättäisikin kotiin..Tiesittekö muuten, että ne painavat n. 3 kg? Siis minulla. Ainakin sen punnitsijan mukaan. On siinä purnukoita rivissä...


Luojan kiitos norjalaiselle yhtiölle, saa viedä 23kg laukun ruumaan. Eikä ole lapsia mukana (sitä tavaramäärää muistelen edelleen kauhulla mitä tarvittiin, kun lapset olivat vaunuiässä...) Silloin meni hermotkin. Aina. Siihen pakkaamiseen. Ja saatiin aikaiseksi joku riita vähintään puolison kanssa mitä pitää karsia pois.


Nykyään mieskään ei urputa, kun jaksan raahata omat bagaasini ihan itse. Ja maksan omat matkatavarani. Menköön vaan yhdellä pienellä kabiini-laukullaan. Ja myhäilköön vaan. Lopputulos on kuitenkin hyvä. Nainen on tyytyväinen, kun on muistanut kaiken tarvitsemansa ja voi nauttia minilomastaan.


Ai niin..tarvitsen mukaani myös varmaan jonkun kevyen takin..vai tarvitsisiko iltaa varten jo ihan kunnon takkia...Tai ihan sadetakkia? Vai sateenvarjo pelkästään? Entä jos tuulee kovasti? Viinejä ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse raahata mukana. Italiasta löytyy niitä kyllä. Hyviä. Buon Viaggio Maledetta Primavera! Kantakaamme omat laukkumme ylpeydellä - nytkin.

Myötäelämisen taito.

Empaattisuus. Mitä se oikeastaan on ja mistä sitä voi ammentaa? Joillakin sitä on, kaikilla ei.


Sillä pääsee pitkälle. Että on kyky oikeasti asettua toisen ihmisen asemaan ja kokea hänen tunnetilansa niin vahvasti kuin se olisi omalle kohdalle osunut. Myötäeläminen. Näin viime viikolla Linkedin:ssä artikkelin, jossa arvioitiin johtajan parhaita ominaisuuksia 5:llä e-alkuisella sanalla. Empaattisuus oli niistä ensimmäinen. Ne muut olivat, jos jotain uteliasta kiinnostaa...Ennustettavuus, elastisuus, eettisyys ja energisyys. Couldn´t agree more.


Kehityspsykologit sanovat, että empatiakyky alkaa muodostumaan jo varhaisessa vauvaiässä. Kaikilla on siihen valmiudet, mutta lopputulos riippuu vanhempien vuorovaikutustaidoista - vauvan tarpeiden, hoivan, hellyyden ja huomioinnin yhteistuotoksena. On surullista, jos tuo tunnetaito ei pääse kehittymään. Sen läsnäolo tai puute vaikuttaa elämässä kuitenkin niin monessa eri tilanteessa niin työpaikalla, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa. Kaikessa.




Vaikka ihmisalun lähtökohdat olisivatkin olleet kaikkea muuta kuin empatiaa lisääviä, niin toisaalta olen sitä mieltä, että empatiaa voi ja pystyy harjoittamaan läpi koko elämän. Kokemus tuo viisautta ja lisää empatiakykyä, jos on sille vastaanottavainen. On paljon helpompi asettua toisen ihmisen ahdinkoon, jos itse on joutunut kokemaan vastaavanlaisia vastoinkäymisiä. Nämä herkästi empaattiset, ison ja viisaan sydämen omaavat ihmiset harvoin myöskään lähtevät kyseenalaistamaan tai tuomitsemaan muiden tekemiä ratkaisuja.


Olen miettinyt monesti näitä ihmisiä, jotka herkästi asettuvat arvostelemaan muita, tai asettuvat toisen yläpuolelle, jopa tuomitsevat. Millä oikeudella? On luonnollista, että kaikkia muiden tekemiä päätöksiä ei tarvitse hyväksyä mutta kenellä meistä on varaa mustavalkoisesti tuomita tai arvottaa muita heidän ratkaisuistaan ja laittaa itsensä yli muiden? Se heittäköön ensimmäisen kiven ken voi...




Vietin lauantai-iltaa rakkaiden lapsuusystävieni seurassa ja siinä turistessamme mietin, että naisten syvällisissä keskusteluissa on yksi eräs merkittävä piirre, josta miehet jäävät usein paitsi. He jakavat tietojaan ja viisauksiaan elämänsä ihmisistä, myös tuttaviensa kokemuksista. Joku sanoisi, että naiset siellä vaan juoruilevat mutta toinen puoli asiassa on yhteisöllinen oppiminen. Eikö ole hieno oivallus ;)? Käytetään tätä seuraavan kerran kun juoruillemme...Mutta todellakin, siinä yhteydessä kuulemme traagisiakin tarinoita toistemme läheisten ihmiskohtaloista ja saamme samalla syvyyttä ja tietoa siitä miten eri tavalla asiat voivatkaan mennä eri ihmisten elämässä. Se jos mikä laajentaa maailmankuvaamme ja mahdollistaa myötäelämisemme taidon kehittymisen. Sen vuoksi nelikymppinen nainen on jo niin viisas :) On ehditty aika paljon juoruilemaan...Anteeksi, oppimaan yhteisöllisesti naisten kesken.




Niin, empaattinen ihminen on minusta viisas ja ennen kaikkea laaja-alainen. Tuomitseva ei. Hänen maailmankuvansa on monesti hyvin suppea. Empaattisen ihmisen sielu on vanha. Tietämys ja kokemuksen kautta tulleet opit ovat mahdollistaneet tälle ihmiselle niin laajan perspektiivin, että hän kykenee näkemään asioissa monia eri syvyyksiä ja värejä. Jos uskoisin kuolemanjälkeiseen sielunvaellukseen, väittäisin, että hyvin empaattisilla ihmisillä on jo monta kierrosta allaan. He harvoin tuomitsevat ketään, koska he tiedostavat, että kaikissa asioissa on monta eri puolta. Se ei silti tarkoita sitä, että kaikkea tarvitsisi hyväksyä. Riittää, kun ymmärtää. Harjoitetaan siis myötäelämisemme taitoja. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Pinnallisuudesta.

Tämä nykyajan elämä on aika pinnallista, eikö totta? Lööpit huutavat jatkuvasti kurkkimaan mitä upeimpia photoshopattuja vartaloita..On fitness-buumia ja jos jonkinlaista dieettiä ja laihdutusohjelmaa käynnissä. On Tinderit, snapchatit ja instagramit.  Parhaimman näköiset saavat työpaikkoja helpommin kuin tavallisemman näköiset - tutkitusti. Ulkonäkö sitä, ulkonäkö tätä. Onko se ihme, jos meillä välillä hämärtyy oma ajattelumme? Tai jos ei meillä, niin ainakin nuorilla, joilta puuttuu vielä se meidän saavuttamamme elämänkokemus?


Entä millaista on itsestään huolta pitävällä, hyvännäköisellä? Onko kyseinen henkilö väistämättä pinnallinen? Tällaiseen stereotypiaan törmään itse aika usein. Ja myönnän, olen syyllistynyt siihen itsekin joidenkin kohdalla. Hätiköidysti. En ole halunnut katsoa pintaa syvemmälle. Avoimena, sosiaalisena, iloisena ja hymyilevänä minut lokeroidaan aika nopeasti myös pinnalliseksi. Väitän, etten ole. Se on vain ulkokuorta, toki osa persoonaani ja vaikka haluankin näyttää myös hyvältä, niin ennen kaikkea haluan voida hyvin. Olen voinut huonostikin enkä halua palata siihen olomuotoon - itseni vuoksi. Tekeekö se minusta pinnallisen?


Toki myönnän, että etenkin nuorempana sitä kiinnitti hyvin paljon enemmän huomiota hauskannäköisiin miehiin, menestyksen statussymboleihin ja glamouriin. Ja onhan se edelleen ilo silmälle, kun joku on sinut itsensä kanssa ja pitää itsestään huolta. Mutta täytyy muistaa, että kauneus on katsojan silmässä ja persoonan kokonaisuus muodostuu hyvin paljon muustakin kuin mitä ulkokuori antaa. Jos sisus humisee tyhjyyttään ja sielu on ontto, niin se ei paljon lohduta, että on kaupungin kaunein tai komein...Tiedätte sen kokemuksesta, että kun joku ihminen muodostuu läheisemmäksi, ja saat kokonaisvaltaisemman kuvan hänestä, tuosta ihmisestä tulee silmissäsi päivä päivältä kauniimpi. Edellyttäen, että se sisusta antaa siihen eväitä. Koska onhan käynyt myös päinvastoin. Erittäin hyvännäköisestä ihmisestä voi tulla huomattavasti rumempi, jos hän on pelkkää onttoa kuorta..


Mihin tällä kirjoituksellani pyrin? Komea puoliso, menestyksekäs ura, upea koti...Monelle varmasti sellaisia tavoitteita, joita on itselleen nuorempana asettanut. Mutta ne yksinään eivät takaa onnellisuutta. Se kumpuaa aivan muista asioista. Ikä tuo tässäkin asiassa laajempaa perspektiiviä ja uudenlaista näkemystä tarkasteluun. En tarkoita, että menestystä tavoittelevat ihmiset tai nämä asiat elämässään saavuttaneet olisivat sen pinnallisempia kuin muutkaan, mutta jos ne ovat ainoita ohjaavia tekijöitä, niin hukassa ollaan. Onhan se varmasti upeampaa itkeä siellä limusiinin takapenkillä kuin vanhassa, hikisessä Nissanissa, mutta kuten tiedämme, raha ei tuo onnea. Se mahdollistaa asioita, mutta siihen se jääkin. Vaikka olisihan se joskus hauska kokeilla miltä tuntuu, kun olisi loputtomasti rahaa...edes päivän.


Kyllä. Tässä iässä on niin paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä. Aivan turhaan pelätään ikääntymistä. On niin siistiä huomata itsessään paljon mittavampaa kehitystä kuin aiemmin uskoikaan. Jei, olen pian nelikymppinen ja viisastun koko ajan..Kypsyminen on siis alkanut. Mihinhän se vielä minut viekään?

Äidit ja tyttäret

Väitetään, että äidit ja tyttäret riitaantuvat helpommin kuin äidit ja pojat? Miksi?
Tutkijat sanovat, että syynä voi olla naisten keskinäinen nokkimisjärjestys, erityisen hyväksynnän hakeminen samaa sukupuolta olevalta vanhemmalta, oikeassa olemisen ikuinen taisto - jopa kateus. Kuulostaa hankalalta kombinaatiolta.




Minulla on onni olla kahden voimakastahtoisen, jääräpäisen, ihastuttavan ja välillä niin ärsyttävän tyttölapsen äiti. Sukumme naisissa on aina piillyt temperamenttia ja rohkeutta ilmaista sitä. Oma rakas äitini aina sanoi (tai uhkaili) minulle, kun olin kamala teini ja paiskoin ovia, että luoja sinua rankaiskoon omalla tyttärellä. Sain niitä kaksi. Minulla olikin aika haastava murrosikä. Ehkä siis ansaitsin sen...




Toisaalta omat tyttäreni eivät ole vielä tulleet täysin tuohon kamalimpaan murkkuikään, joten toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että se on myös tuplamäärä onnea. Hetkittäin. Lauantai-iltaan osui yksi tällainen tuokio, joka piirtyi muistisoluihini lähtemättömästi. Kuin valokuvana. Olimme laittautumassa nukkumaan ja makasin jo vällyjeni alla, kun molemmat lapsukaiseni kaivautuivat kainalooni. Höpistiin tyttöjen juttuja.


Yht´äkkiä nuorempi tyttäreni sanoo: "äiti on aika outo. Se tekee niin hassuja ilmeitä, kun se on kännykällä". Aha. Jäin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa vaikka tunsinkin pienen vihlaisun sydämessäni. Saatan olla ajoittain aika paljon luuri kädessä. Kun yritin aloittaa puolustuspuheenvuoroni, isompi innostuu ja komppaa siskoaan esittäen mitä ilmeisimmin minua oivallisessa demonstraatiossaan väännellessään naamaansa mitä kummallisimpiin asentoihin. Heillä on niin hauskaa. Nauraa rätkättävät ja minä koitan pitää pokkaa, koska väitän huom. että naamani ei edes väänny moisiin asentoihin. Tai sitten todellakin eläydyn lukemaani autuaan tietämättömänä miltä ulospäin näytän...


Mutta ei tämä tähän jäänyt. He ovat selvästi päässeet vasta alkuun analysoinnissani. Isompi jatkaa pian lisää löylynheittoa. "Äiti on muutenkin tosi omalaatuinen" johon nuorempi nyt vuorostaan säestää: "Niin on. Se laulaakin aina autossa". Isompi innostuu: "Joo, vaikka olis kavereitakin kyydissä. Tooosi ärsyttävää...ja niiiin noloa" ja venyttää tuota, ah, niin ihanaa esiteini-nasaaliaan. Yritän saada tähän väliin jotain sanottua, mutta en ehdi, kun isompi vielä jatkaa: "tai ei se (=siis minä) aina niin kauhea ole vaik se laulaa".


Siihen sydämeni sulaa. Esiteinin rakkaudentunnustus. Tuo hetki. Onni on niin vahvasti läsnä. Se tarttuu nauruumme ja ikuistaa tuon tunteen kovalevylleni. Huomenna kenties taas jo paiskotaan ovia ja ärsytetään toisiamme mutta nyt tuolla hetkellä rakastan nuppujani yhtä lailla kuin silloin valoisana kesäyönä, kun minusta ensimmäistä kertaa tuli äiti. Silloin kun ensi kertaa tuo nyt jo pelkkää raajaa oleva pikku-nainen laskettiin ensimmäistä kertaa rinnoilleni ja ymmärsin, että koko maailmani tulisi mullistumaan. Silloin ymmärsin mitä tarkoitetaan äidinrakkaudella. Leijonaemo minussa heräsi ja synnytti niin vahvan suojeluvaiston, jollaista en ollut koskaan aiemmin kokenut. Tuijottelimme toisiamme silmiin läpi yön siinä Naistenklinikan käytävällä (oli 2003 synnytysbuumi ja kaikki huoneet käytössä), aamun sarastaessa vaaleasti läpi isoista ikkunoista eikä maailmaamme mahtunut muuta. Luulin, että olin kokenut jo kaiken rakkauden mutta kumma kyllä - sitä riittää. Tuo toinen tulokas, pieni, täydellinen nukkeni näki tämän maailman ensimmäisen kerran kirpeänä pakkasyönä kuun valossa eikä ollut epäselvyyttä etteikö rakkautta riittäisi...tai ovatko hänen keuhkonsa kunnossa. Sitä voimaa ei hevin unohda mikä tuosta pienestä vartalosta tärähti ilmoille. Ja sitä riittää yhä. Ääntä ja elämää, kuten kuuluukin.




Nuppuseni. Pysykää vielä hetki siinä. Äiti rakastaa teitä. Aina. Vaikka onkin välillä vähän outo. Ja nolo.

40-kympin kriisi?

Ei liene sattumaa, että termit kolmen- tai neljänkympin kriisi, tai viidenkympin villitys ovat meille kaikille tuttuja. Jotain tuntuu tapahtuvan monelle meistä näissä elämämme matkalle osuvissa virstanpylväissä. Olen miettinyt sitä itse todella paljon viime aikoina ja jos joku olisi kysynyt minulta vaikka kuukausi sitten podenko neljänkympin kriisiä, olisin vastannut, että en. Nyt en ole enää niinkään varma. Vaikka elämässäni moni asia on todellakin enemmän kuin hyvin.


Koin aikanaan aika rajun kolmenkympin myllerryksen ja kyseenalaistin koko siihenastisen elämäni ja kuvittelin, kun elämä taas siitä normalisoitui ja palasi uomaansa, että tässähän sitä mennään, ihanan seesteisenä vuosi toisensa perään. Jos tarkemmin punnitsen viime vuosia, niin tokihan siellä sitä kyseenalaistamista on ollut näköpiirissä jo aiemmin. Lähdin opiskelemaan työn ohessa, koska tuntui, että minusta on vielä moneksi. Tuntui, etten ollut löytänyt täysin omaa paikkaani. Tuo tunne ei ole väistynyt. Mutta se on jalostunut ja saanut syvyyttä. Alan ymmärtämään pikkuhiljaa mihin suuntaan minun täytyy mennä.


Tämä kirjoittaminen on myös yksi asia, joka on saanut minut tutkiskelemaan itseäni syvällisemmin kuin pitkiin aikoihin. Se on jo nyt avannut minussa jotain kosmisia kanavia ja tuntuu, että olen auki. Enemmän kuin koskaan aiemmin. Sieluuni näkee kurkottaa, jos on siihen halukas. Ja kyvykäs.


Kriisi on minusta negatiivinen sana ja se tuo mieleeni jostain syystä aina sen, että sen lopputuotoksena aiheutuu kipua. Itselle sekä usein myös monelle siinä lähipiirissä. Paineessa ne timantitkin hioutuvat ja tavallaan on totta, että kaiken uuden synnyttäminen tuottaa jonkinasteista kipua. Se on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta sen ei tarvitse olla vain niin. Enemmän kuin muuta, miellän nämä siihenastisen elämän valintojen punninnat ja pohdiskelut ikään kuin välitilinpäätöksiksi. Mitä on tapahtunut tähän mennessä, missä ollaan nyt ja ennen kaikkea mihin halutaan olla menossa. Onko minulla vielä toteuttamattomia haaveita tai unelmia? Teenkö niitä asioita elämässäni, jotka koen tärkeiksi ja joita haluan vastaisuudessakin tehdä? Olenko onnellinen? Isoja kysymyksiä. Niihin vastaaminen vaatii ponnisteluja, aikaa ja usein, jos on aidosti rehellinen itselleen, se voi johtaa muutokseen. Joka puolestaan voi tuottaa kipua.


Tämä viikko on ollut täynnä ihania, vapauttavia, syväluotaavia ystäväkokemuksia. Olen puhunut syvällisiä paljon. Enemmän kuin vuosiin.Olen nauranut vedet silmistä valuen lounaalla, terapioinut äitini kanssa ja kirsikkana kakun päällä oli eilisilta. Istuin iltaa kahden minulle erittäin tärkeän ihmisen seurassa ja puhuimme todella syntyjä syviä. Kun on tuntenut jonkun ihmisen liki koko elämänsä, ei tarvitse esittää mitään ja voi olla sellainen juuri kuin on. Eilen oli jostain syystä äärimmäisen syvällinen ja herkkä ilta (jänniä nämä minun perjantait viime aikoina...erittäin tunnepitoisia). Teimme eräänlaista välitilinpäätöstä, yhdessä. Sydämeni täytti niin suuri lämpö ja varmuus siitä, että kävi miten kävi, tulkoon mikä kriisi ja millaisena tahansa tässä elämässä nyt tai myöhemmin, niin minulla on niin ihania ystäviä, että kaikki on hyvin. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa. 

Karvoista.

On loppupeleissä muuten aika helppoa kirjoittaa syntyjä syviä mutta yritäpä olla hauska. Ei olekaan niin helppoa. Minut tuntevat henkilöt tietävät, että seurassani sattuu ja tapahtuu ja elämäni on yleensä yhtä koheltamista. Koetan sanoa, että en ole yhtään niin synkkä tai totinen kuin mitä ehkä aiemmat kirjoitukseni saattavat antaa ymmärtää. Olen hauska! Uskotteko?

No juu. Taitolaji tämäkin. Mutta mietin mitä hauskaa oikein osaisin kirjoittaa. Koska kukaan ei voi loukkaantua siitä, päätin nauraa itselleni.  Se taito on pakko ollut oppia. Nimimerkillä nolojen tilanteiden nainen. Toivottavasti edes pienen vinon hymyn saan aikaiseksi..

Muistan eräänkin kerran kun olimme ystävättäreni kanssa liikenteessä lomanaloitusta juhlimassa. Hyvä fiilis, ensimmäiset Mansikkamargaritat käsissämme. Halu tehdä näyttävä sisääntulo. Olla kohtalokas La Femme. Apollo-yökerhon alabaari ja terassi täynnä kansaa. Kaunis kesäilta.  Lähden lipumaan tyylikkäästi paria rappusta alas terassille. Paksu punainen matto peittää rappuset ja hups. Korko tarttuu jämäkästi kiinni mattoon ja lennän täyttä pituuttani rähmälleni suoraan kansoitetun baarin eteen. Hame korvissa, polvista iho palaneena mattoon. Mutta hei, Margaritat eivät läikkyneet. Tärkeintä täytyy vaalia. Nehän maksoivatkin yli 10€ kipale. Se siitä Femme Fatale –tunnelmasta. Tuleehan noita.

Tai entä se kerta, kun olin palaamassa kolmen päivän työreissulta ja tein viime hetken ostoksia Barcelonan lentokentän Tax-Freessä. Olin saanut korini jo melkein täyteen, kun iski ihan armoton pieruhätä. Hätä ei lue lakia ja tarkastelin lähiympäristöni erittäin tarkasti ja koska en nähnyt ketään lähellä, niin päätin päästää ihan pienen, pikkuriikkisen päästön ja helpottaa oloani. Kolmen päivän juhlimisen ja ylensyönnin seurauksena päästöstäni aiheutui melkoinen ”tuoksu” ja juuri kun ajattelin liueta kauniisti paikalta äkkäsin jalkojeni juuressa myymälän henkilökuntaan kuuluvan espanjattaren lajittelemassa hyllyjä… Kori jäi liikkeeseen ja tuliaiset ostamatta sillä kertaa. Vieläkin kuumottaa.

Keski-Suomessa minut tunnetaan ihan toisella nimellä kuin muualla. Etenkin Muuramessa. Olen ”Se Piia” – nainen, joka pissasi pitkin tietä..En tarkoituksellisesti. Tilanne: Naiset vapaalla pitkästä aikaa synnytyksen ja vauvailun jälkeen. Yhdestä tuli kaksi, ehkä kolme. Rakko täynnä, vain lyhyt matka kämpille ja päätin sinnitellä. Ylämäessä kompuroin (liekö niitä sitten ollut kolme..), repesin nauramaan, kun makoilin siinä tiellä pitkin pituuttani ja niin sitä vaan lirahti. Eikä se loppunut. Koska oli kesä ja hame päällä, niin kivasti valui alas mäkeä. Keskellä kirkasta kesäiltaa. Sattuuhan noita. Sittemmin kun olen tavannut uusia ihmisiä siellä suunnalla ystävieni kautta, olen oman nimeni esiteltyäni saanut kuulla huudahduksia: ” Ai sinä olet "Se-Piia"?”. Jep. That´s me.

Mutta niin. Ne karvat. Olen aina hieman kärsinyt ohuista hiuksistani, jotka eivät oikein tahdo jaksaa kasvaa katkeilematta. Niinpä olen kokeillut jos jonkinlaista konstia ja jos joku vaan jotain seerumia, ihmeainetta tai pilleriä on suositellut hiusten vahvistamiseen, olen sitä testannut. Niin nytkin. En raaski ostaa Priorin-kapseleita apteekista, koska ne ovat niin julmetun kalliita. Ja niitä pitää syödä monta kuukautta ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Niinpä kun kollegani kertoi Jenkeissä myytävistä biotiini-kapseleista, jotka tehoavat heti, sanoin saman tein, että minulle kans purkki. Nyt olen syönyt tätä ihme-pilleriä pian kolme viikkoa. Karvoja juu kasvaa. Päästä en tiedä, mutta ihan joka paikkaan. Kainaloissa on yhden yön jälkeen jo suorastaan viidakko ja säärikarvat, joita olen tähän asti voinut yksitellen nyppiä pinseteillä, rehottavat mustina, erittäin näkyvinä ja erinomaisen elinvoimaisina. Jopa kulmakarvat, joita minulle ei ole lisääntynyt enää vuosiin nuoruusvuosien nyppimismuodin seurauksena, ovat päättäneet alkaa laajentaa elintilaa silmäluomien ja ohimoiden suuntaan.

Järkyttävintä tässä karvankasvussa on todellakin se, että niitä vaan tulee – paikkoihin, joihin en niitä niin kaipaa ja mikä kamalinta – myös täysin harmaana?! Luulin oikeasti vitsiksi sitä, kun kolmikymppisenä sain ihanalta kosmetologi-ystävättäreltäni pinkin (?!) alapääkarvoitusvärin. Luit oikein. Puska pinkiksi.. Se oli varmaan kymmenen vuotta sitten muotia. Tunnustan. En käyttänyt sitä koskaan. Kuka haluaa värjätä alapään karvansa pinkiksi? Silloin tuntui aivan käsittämättömältä, että kukaan haluaa mitään väriä alakertaansa laittaa – noh, ei tunnu enää.

Mutta siis – huikeita pillereitä nämä Jenkki-ystäväni. En tiedä mitä hormoneja olen kroppaani pumpannut, mutta yläkuontalossa se ei vielä näy. Paitsi että ehkä minulle kohta alkaa kasvamaan parta. Pitäisiköhän hommata jo joku trimmeri? Sinä päivänä, kun minun nenäkarvat tai korvakarvat alkavat kasvaa ulos onkaloistaan, niin lakkaan syömästä noita pieniä valkoisia pipanoita. Lupaan. Toistaiseksi napsin niitä siinä uskossa, että hiukseni hulmuavat pian paksuina ja pitkinä…ja sheivaan. Joka päivä.

Naurattiko? Edes vähän? Tai nolostuttiko? Arvaa vaan. Tää on myös niin mun elämää.

Elämä on jännä laji.

Tänään olen taas pyöritellyt syviä asioita. Elämä on jännä laji, se tuo eteemme erilaisia valintoja ja toisinaan aivan yllättäen ja pyytämättä. Sitä pohtii aina välillä onko niillä joku korkeampi tarkoitus? Ohjaileeko tätä koko touhua joku jostain kaukaa ja leikkii meillä kuin pelinappuloilla? Tai tuo eteen aika ajoin vaikeitakin kasvun paikkoja - tarkoituksella?


Oletteko nähneet sen elokuvan Sliding Doors, jossa Gwyneth Paltrown esittämä nainen lähtee yllättäen kesken päivän töistä ja myöhästyy metrosta sillä seurauksella, että hänen petturi-poikaystävänsä ehtii lopettaa touhut ajoissa eikä tyttöystävä saa tietää mitään. Elokuvan juoni on, että rinnalla kulkee sama tarina, jossa Gwyneth ehtii siihen aiempaan metroon. Elokuva ei ole kaksinen mutta se tarinan kohtalonomaisuus jotenkin kiehtoo. Meille kaikille tulee näitä hetkiä eteen. Toisinaan ne ovat tietoisia valintoja, toisinaan puhdasta sattumaa.


Entä jos en olisi koskaan lähtenyt sinkku-ystäväni kanssa "Kaksi Ladya yhden hinnalla" -risteilylle silloin vappuna 1998? En ehkä koskaan olisi tavannut nykyistä miestäni ja vaikka minulla voisi olla lapsia, niin ne eivät olisi juuri nuo lapset, jotka nyt on, ehkä. En ehkä eläisi tätä elämää, jota nyt elän. Tai jos en olisi nuorena opiskelijatyttönä rakastunut tulisesti, niin olisinko lähtenyt Macaoon opiskelemaan ja elämä olisi voinut mennä ihan toisin? Missähän sitä olisi nyt....


Joskus nämä valinnat ovat myös huomattavasti traagisempia. Joku miettii, että jos olisi lähtenyt liikenteeseen vaikka vain minuuttia tai puolta minuuttia myöhemmin, kohtalokasta kolaria ei olisi tapahtunut...Tai jos olisi valinnut toisen laivan kuin Estonian silloin kohtalon matkalla 28.9.1994. Onneksi omalle kohdalleni ei ole vielä noin traagisia asioita sattunut. Mutta kyllä minäkin mietin yhä joskus, että jos olisin valinnut silloin reilu puolitoista vuotta sitten muut kuin leveälestiset talvikengät ratsastustunnilleni, niin en olisi todennäköisesti jäänyt jalustimeen kiinni pudotessani ja saattaisin yhä kyetä juoksemaan. Olisinko juossut jo sen puolikkaani, johon silloin treenasin? Kenties. Nyt se jää kokematta.


Niin, elämä on usein myös sattumuksista kiinni ja niillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Siitä huolimatta en ole katkeruuteen taipuvaista sorttia. Kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa, näin uskon. Koetut asiat ja ne ikävimmätkin sattumukset ovat muovanneet meitä juuri tällaisiksi kuin olemme nyt. Useinkaan sitä ei kadu sitä mitä on tullut tehtyä ja koettua, kuin sitä mitä jättää tekemättä. Niin kuin se etten sinne Macaoon lähtenyt...


Elämänhalu. Niin, se on välillä vaikea säilyttää ja ylläpitää, kun tuulee kovaa ja vastaisesti. Silti itse lukeudun siihen onnekkaiden joukkoon, etten ole sitä vielä onnistunut kadottamaan - päinvastoin. Antaa tulla vaan, minä kestän. Kaikella on tarkoituksensa. Serendipity. Sattumuksellisuus. Se on elämän suola. Nautitaan kaikista kohdallamme osuvista valintatilanteista ja sattumuksista. Koskaan ei tiedä mihin ne meidät vievät. Ellei joku sitä tuolta korkealta kuiskaa korvaamme..

Suomalainen mies.

2 691 863 on luku. Se oli suomalaisten miesten määrä 31.12.2014 vuoden lopussa. Pitää sisällään myös pikku-miehet, nuo ihanat suomalaisen miehen alut. Vaikka heitä, noita ihania jörriköitä on jo tuo liki 2,7 miljoonaa, niin voidaan todeta, että maailman miesten väkilukuun nähden he ovat jokseenkin harvinaisia…Suomalaisten miesten osuus kaikista maailman miehistä on vain n. 0,0077 % vaikka miehiä onkin liki 60 miljoonaa enemmän koko maailmassa kuin naisia. Suomessa luvut ovat muuten toisin päin..Meillä naisia on n. 100.000 enemmän kuin miehiä. No juu. Pikkutilastotieto tähän väliin vaan. Mutta takaisin meidän harvinaisiin jörriköihin.

Minusta suomalainen mies on täysin aliarvostettu. Tämän toteamuksen jälkeen naisaktiivit ja feministit todennäköisesti alkavat vihata minua, mutta jonkun täytyy heitä puolustaa. Perskules. Ei mennä nyt tasa-arvokysymyksiin. Tiedostan tosiasiat. Tuo kiistelty naisen euro on katsantokannasta riippuen joko 83, 94 tai 97 senttiä mutta niin tai näin, pienempi. Meillä on Suomessa 119 pörssiyhtiötä, joista vain yhtä luotsaa nainen. Marimekkoa. Ainakin tässä käsityksessä olen, että näin yhä on..Jotta nainen voi yletä yrityksessä, hänen täytyy olla käsittämättömän pätevä, monipuolisesti lahjakas ja parempi kuin miesten. Usein naiset törmäävät lasikattoon. Rajusti ja kovaa. Been there, know that. Hyvä velikerho pitää puoliaan saunailtojen ja yhteisten golf-reissujen mahdollistamana. Naisia ei kutsuta. Mutta ei mennä nyt silti tähän.

Tänään puhun yleensä miehestä. Enkä mistä tahansa miehestä, vaan suomalaisesta miehestä.

Minulla on ollut etuoikeus työskennellä nyt liki 6 vuotta miesvaltaisella alalla ja olen törmännyt ja tutustunut työni kautta satoihin miehiin. Olen myös seurustellut lähes tauotta 13-vuotiaasta saakka ja kokemusta on kolmesta merkittävästä, elämääni mullistaneesta parisuhteesta ja jokunen vähemmän merkittävä kokeilu. Väitän, että minulle on kertynyt kohtuullisen kattava otanta näistä empiirisistä tutkimuksistani ja havainnoistani. Suomalainen mies on mahtava, joskin kiistanalainen – jopa uhanalainen, pian katoava luonnonvara, jos emme tee naiset jotain. Suomalainen mies ansaitsee tunnustuksen! Älkää muuttako häntä liikaa!

Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Kyllä hän sen tekee, kun on asiaa. Tai kun tekköö mieli. Suomalainen on perusjäyhä, myönnetään, mutta parhaimmillaan niin aito, suora ja rehellinen. Sanoo asiasta ja siihen sanaan voi luottaa. Ei turhia mielistelyjä tai kaunisteluja – vaikka naiset, kuten tiedätte, suomalainen mies osaa myös kehua, kun on aihetta. Ja silloin se vasta tuntuu. Luissa ja ytimissä. Onhan meilläkin jo nähty näitä Bile-Daneja ja muita playereita, jotka lirkuttavat ummet ja lammet kuin etelän gigolot konsanaan. Mutta jostain syystä en nyt ajattele bile-daneja tässä yhtälössä. Mies on mies. Hyypiöt ovat erikseen.

Ja se pussaaminen. Ei mitään lääpiskelyä vaan se on totista ja tulista, kun niikseen tulee. Ihan turhaan olemme naiset suomalaisen miehen itsetuntoa lyöneet maanrakoon rakastajan taidoistaan. Vaikkei ne lanteet nyt lattareiden tahtiin pyörisikään, niin kyllä suomalaisessa miehessä on silti jotain alkukantaista hekumaa ja kiihkoa. Pohjolan viileydellä. Ja eikös se sanonta kuulu, että ei makiaa mahan täydeltä? Välillä on hyväkin, ettei naista pyöritetä kuin kiihkeän salsan rytmiin vaan tulinen, hitaampi tangokin käy. Mehän olemme tango-kansaa, vai mitä?

No entä ne rakkaudentunnustukset, joita me kaikki naiset janoamme? No tiedetään. Kun suomalainen mies on kertaalleen alttarilla sanonut tahtovansa, niin seuraavan kerran kertoo sitten jos tilanne muuttuu…Onhan näitäkin tapauksia, juu. Mutta muutosta on nähtävissä. Nuoremmissa ikäluokissa (luen meidät keski-iän kynnykselläkin olevat tähän huom) tilanne on jo aivan toinen. Mitä aiemmassa rakastumis-tekstissä mainitsinkaan. Mies vannoo rakkauttaan selkeästi aiemmassa vaiheessa kuin nainen. Ja itse asiassa myös yhteisen taipaleen varrella. Monesti. Me naiset emme vaan aina tahdo nähdä tai kuulla sitä. Odotamme niitä romanttisia yllätyksiä ja kukkapuskia ja loppujen lopuksi suomalainen mies toteuttaa rakkaudentunnustuksiaan meille harva se päivä – siinä yhteisessä arjessamme. Miksi me silti vaan kaipaamme niitä romanttisia eleitä? Eikö meille mikään riitä?

Last but not least. Suomalaista miestä on aina moitittu hänen pukeutumisestaan, kännäämisestään ja yleisestä junttimaisuudestaan. Katsokaapa ympärillenne tarkemmin. Vaikka iltapäivälehtien kuvia ja lööppejä. Aika monessa niissä pääosassa on suomalainen nainen – eikä niin edustavassa valossa aina hänkään. Entäpä baareissa perjantai-iltana? Kyllä se suomalainenkin nainen osaa jo tuon kännäämisen jalon taidon. Taitaa ollakin niin, että me naiset olemme ikävä kyllä tässä asiassa lähentyneet meidän rakasta perusjunttiamme ja ne miehemme ovat jo way ahead. Eikä valkoisia tennissukkiakaan käytä enää kukaan. Kiitos siitä Lenita!

Olen puhunut. Rakastakaa ja arvostakaa suomalaista miestä ennen kuin muut hoksaa kuinka ihana se on. Ja vie sen. Ei mulla muuta.

Rakastumisesta.

Tämän viikon parisuhdeteemaa jatketaan. Tosin jos tarkkoja ollaan - tästä olisi kai pitänyt aloittaa...


Rakastuminen. Se on sananakin niin kaunis. Mutta mitä se oikeastaan on? Oletteko koskaan miettineet? Selailin nettiä tässä yksi kaunis päivä (niin, olen aina verkossa, myönnän). Törmäsin tähän Emilia Vuorisalmen,Mikko Leppilammen ex, nykyisellään häntä tituleerataan rakkauslääkäriksi,  kirjoittamaan Sekaisin Lovesta -teokseen ja siitä innostuneena tutkin erilaisia tieteellisiä tutkimustuloksia mitä aivoissamme ja elimistössämme oikein tapahtuu, kun ihminen rakastuu. Olipa mielenkiintoista kerrassaan. En aio nyt pitkästyttää teitä puhumalla mantelitumakkeesta, tunneaivoista tai limbisestä järjestelmästä. Tai dopamiinin aineenvaihdunnasta, kortisolista, serotoniinista, oksitosiinista tai mistään muistakaan hormoneista ja aivotoimintamme ihmeellisyyksistä. Ihan siitä syystä, etten ymmärrä niistä itsekään juuri mitään...


Paitsi, että oksitosiinista on pakko puhua. Kaikki synnyttäneet naiset tietää tämän kyseisen aineen. Se on se sama hormoni, jolla moni synnytys käynnistetään, koska se saa kohdun supistelemaan ja loppupeleissä synnytyksen jälkeen maidon herumaan. Se on sama hormoni, jota erittyy orgasmissa tai ylipäätään seksuaalista mielihyvää tuntiessa. Se vähentää pelkoa, kipua ja ahdistusta. Ei pöllömpää kamaa, eihän? Saako sitä ostaa jostain?


Entä kortisoli? Meidän kaikkien tuntema, ei-niin mukava kumppani, jota ainakin itse tiedän annostelevani ihan riittävästi. Mutta itse asiassahan kortisolissa on paljon hyvääkin. Se valpastuttaa meidät. Saa meidät keskittämään kaikki energiamme haastavimpiin tehtäviin ja auttaa myös suoriutumaan niistä. Antaa meille fokuksen. Sama pätee rakastumisessa. Keskitymme tähän uuteen kumppaniin täysillä juuri kortisolin ansiosta. Mutta entä kun se poistuu? Kaikki tiedämme tunnollisen työntekijän syndrooman. Heti kun loma alkaa, sairastuu. Elimistöllä on lupa hellittää. Tai käy niin kuin minulla. Mitä kovempi stressi on ollut, sitä äkäisempi on loman aloitus...Päteekö tämä rakastumiseenkin? "Joo, meidän äijällä on kortisoli poistunut elimistöstä ja nyt se tuijottaa enää vain formuloita - ei meikäläistä..." Sangen tuttua. Saisikohan kortisolia jostain annosteltuna aivoihin ja sen fokuksen voisi itse määrätä??


Kaikkea tätä meille tapahtuu meidän mantelitumakkeessamme - samassa paikassa mihin huumeetkin, esim. kokaiinin tai morfiinin sukuisten aineiden tiedetään vaikuttavan (puhuinkohan tästä jo jossain aiemmassa tekstissäni....en siis ole huumekoukussa tai -myönteinen vaikka siitä puhunkin). Tosin huumeet ravistelevat koko limbistä järjestelmää, kun taas rakastuminen on enemmänkin täsmäisku. Mutta ei siis ihme, että rakastuminen suorastaan "juovuttaa" ja tekee meistä riippuvaisia ko. tilasta. Nämä meidän omat morfiini-annoksemme tekevät meidät voittamattomiksi; vievät kivun, lisäävät hyvänolontunteita ja sammuttavat nälän. Siksi rakastunut ihminen laihtuu. Eikä siinä vielä kaikki. Rakastunut ihminen on kaunis. Hän suorastaan hehkuu. Miksi? No hänhän käy valtavilla kierroksilla hormonihuuruissaan. Pupillit laajenneena, silmät loistaen, hoikistuneena, posket rusottaen. Onhan se kaunista. Alkaa suorastaan herättää kateutta. Miksei kukaan ole keksinyt vielä mitään rakastumis-pilleriä? Häh? Nyt äkkiä. Arvatkaa ostaisinko.


Miksi ihminen sitten rakastuu? Tietysti taustalla on paljon evoluutio-oppia ja biologiaa, mutta sanotaan, että ihminen ei rakastu ellei hän ole siihen valmis. Rakastumisen todennäköisyys on suurimmillaan silloin, kun meillä on tarve muuttua syvällisesti. Tai olemme käyneet esimerkiksi jonkun isomman kriisin läpi elämässämme; parantuneet vaikeasta sairaudesta, voittaneet masennuksen tai selvinneet työuupumuksesta. Aivomme tarvitsevat rakastumista parantuakseen vallinneista negatiivisista olosuhteista ja ohjaavat meidät rakastumaan. Erittäin mielenkiintoista. Nyt jos siis juuri olet selvinnyt burn-outista, niin kipin kapin radalle ja rakastumaan. Aivosi odottavat jo!


Nyt kun tiedämme, että rakastuminen on vain aivojemme hormoni-toiminnan muutoksia, niin kuinka ihminen sitten voi itse vaikuttaa mihin tai kehen hän rakastuu? Tutkijat vouhottivat joitakin vuosia sitten paljon feromoneista, näistä tuoksuaineista, ja niiden yhdenmukaisuuden vaatimuksista kumppanin kanssa mutta viimeisimmän tiedon valossa rakastumisen koko kaava on hyvin monimutkainen. Luonnollisestikaan ei voida sivuuttaa universaaleja viehtymyksen lainalaisuuksia siitä mitä miehet ja naiset pitävät ulkoisesti viehättävinä piirteinä, mutta naisen rakastumisessa on selvästi paljon laaja-alaisempia ulottuvuuksia kuin miehillä. Tämä ei varmaan yllätä meistä ketään? Kaikki olemme kuulleet, että naisen lantion suhde (rintoja unohtamatta) muuhun vartaloon nähden on tärkeässä roolissa miesten parin valinnassa...Jep. Mutta naiset ovat monipuolisempia tässäkin asiassa. He rekisteröivät alitajuisesti miehessä myös tämän statuksen, sosiaaliset taidot ja aseman vertaistensa seurassa ja muodostavat käsityksensä sen perusteella. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, että ne Ferrareilla ajelevat karpaasit keräävät naisia...Ollaan siis vissiin ihan tasoissa.


Mutta entäpä sitten kun rakastumme? Kauanko tästä upeasta ja kaunistavasta hormooni-myrskystä pääsee nauttimaan? Optimistisimmatkin tutkijoiden arviot puhuvat karkeasti maksimissaan kahdesta vuodesta ( kuulostaa sekin tutulta, eikö?). Miksi valtaosa pareista eroaa juuri kahden vuoden seurustelun jälkeen? Kemiallinen coctail haihtuu ja iskee matafakin darra... Mutta krapulastakin selviää niin kuin tiedetään. Ennen pitkää. Rakastumiskrapulasta tietää kait selvinneensä jos on vielä kumppaninsa kanssa yhdessä..


Lopuksi vielä. Tiesittekö muuten, että mies rakastuu nopeammin kuin nainen? En tiennyt minäkään ennen tätä. Miehistä liki 40% pystyy sanomaan nuo maagiset kolme sanaa mielitietylleen jo ensimmäisen kuukauden aikana, kun naisista siihen samaan kykenee vain vajaa neljännes. Ovatko miehet loppupeleissä valmiimpia sitoutumaan kuin naiset? Tässä sitä pähkinää pureskeltavaksi..


ps. tuon vaiheen jo ohittaneille blogin seuraajille (allekirjoittanut mukaan lukien) lohdutukseksi. Lue kohta oksitosiini. Etenkin seksuaalinen mielihyvä. Sekä kortisoli. Saatavissa. Don´t worry. Masennuslääkkeissä muuten käytetään paljon serotoniinia lisääviä aineosia..peli ei ole siis menetetty...