Ei liene sattumaa, että termit kolmen- tai neljänkympin kriisi, tai viidenkympin villitys ovat meille kaikille tuttuja. Jotain tuntuu tapahtuvan monelle meistä näissä elämämme matkalle osuvissa virstanpylväissä. Olen miettinyt sitä itse todella paljon viime aikoina ja jos joku olisi kysynyt minulta vaikka kuukausi sitten podenko neljänkympin kriisiä, olisin vastannut, että en. Nyt en ole enää niinkään varma. Vaikka elämässäni moni asia on todellakin enemmän kuin hyvin.
Koin aikanaan aika rajun kolmenkympin myllerryksen ja kyseenalaistin koko siihenastisen elämäni ja kuvittelin, kun elämä taas siitä normalisoitui ja palasi uomaansa, että tässähän sitä mennään, ihanan seesteisenä vuosi toisensa perään. Jos tarkemmin punnitsen viime vuosia, niin tokihan siellä sitä kyseenalaistamista on ollut näköpiirissä jo aiemmin. Lähdin opiskelemaan työn ohessa, koska tuntui, että minusta on vielä moneksi. Tuntui, etten ollut löytänyt täysin omaa paikkaani. Tuo tunne ei ole väistynyt. Mutta se on jalostunut ja saanut syvyyttä. Alan ymmärtämään pikkuhiljaa mihin suuntaan minun täytyy mennä.
Tämä kirjoittaminen on myös yksi asia, joka on saanut minut tutkiskelemaan itseäni syvällisemmin kuin pitkiin aikoihin. Se on jo nyt avannut minussa jotain kosmisia kanavia ja tuntuu, että olen auki. Enemmän kuin koskaan aiemmin. Sieluuni näkee kurkottaa, jos on siihen halukas. Ja kyvykäs.
Kriisi on minusta negatiivinen sana ja se tuo mieleeni jostain syystä aina sen, että sen lopputuotoksena aiheutuu kipua. Itselle sekä usein myös monelle siinä lähipiirissä. Paineessa ne timantitkin hioutuvat ja tavallaan on totta, että kaiken uuden synnyttäminen tuottaa jonkinasteista kipua. Se on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta sen ei tarvitse olla vain niin. Enemmän kuin muuta, miellän nämä siihenastisen elämän valintojen punninnat ja pohdiskelut ikään kuin välitilinpäätöksiksi. Mitä on tapahtunut tähän mennessä, missä ollaan nyt ja ennen kaikkea mihin halutaan olla menossa. Onko minulla vielä toteuttamattomia haaveita tai unelmia? Teenkö niitä asioita elämässäni, jotka koen tärkeiksi ja joita haluan vastaisuudessakin tehdä? Olenko onnellinen? Isoja kysymyksiä. Niihin vastaaminen vaatii ponnisteluja, aikaa ja usein, jos on aidosti rehellinen itselleen, se voi johtaa muutokseen. Joka puolestaan voi tuottaa kipua.
Tämä viikko on ollut täynnä ihania, vapauttavia, syväluotaavia ystäväkokemuksia. Olen puhunut syvällisiä paljon. Enemmän kuin vuosiin.Olen nauranut vedet silmistä valuen lounaalla, terapioinut äitini kanssa ja kirsikkana kakun päällä oli eilisilta. Istuin iltaa kahden minulle erittäin tärkeän ihmisen seurassa ja puhuimme todella syntyjä syviä. Kun on tuntenut jonkun ihmisen liki koko elämänsä, ei tarvitse esittää mitään ja voi olla sellainen juuri kuin on. Eilen oli jostain syystä äärimmäisen syvällinen ja herkkä ilta (jänniä nämä minun perjantait viime aikoina...erittäin tunnepitoisia). Teimme eräänlaista välitilinpäätöstä, yhdessä. Sydämeni täytti niin suuri lämpö ja varmuus siitä, että kävi miten kävi, tulkoon mikä kriisi ja millaisena tahansa tässä elämässä nyt tai myöhemmin, niin minulla on niin ihania ystäviä, että kaikki on hyvin. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti