Karvoista.

On loppupeleissä muuten aika helppoa kirjoittaa syntyjä syviä mutta yritäpä olla hauska. Ei olekaan niin helppoa. Minut tuntevat henkilöt tietävät, että seurassani sattuu ja tapahtuu ja elämäni on yleensä yhtä koheltamista. Koetan sanoa, että en ole yhtään niin synkkä tai totinen kuin mitä ehkä aiemmat kirjoitukseni saattavat antaa ymmärtää. Olen hauska! Uskotteko?

No juu. Taitolaji tämäkin. Mutta mietin mitä hauskaa oikein osaisin kirjoittaa. Koska kukaan ei voi loukkaantua siitä, päätin nauraa itselleni.  Se taito on pakko ollut oppia. Nimimerkillä nolojen tilanteiden nainen. Toivottavasti edes pienen vinon hymyn saan aikaiseksi..

Muistan eräänkin kerran kun olimme ystävättäreni kanssa liikenteessä lomanaloitusta juhlimassa. Hyvä fiilis, ensimmäiset Mansikkamargaritat käsissämme. Halu tehdä näyttävä sisääntulo. Olla kohtalokas La Femme. Apollo-yökerhon alabaari ja terassi täynnä kansaa. Kaunis kesäilta.  Lähden lipumaan tyylikkäästi paria rappusta alas terassille. Paksu punainen matto peittää rappuset ja hups. Korko tarttuu jämäkästi kiinni mattoon ja lennän täyttä pituuttani rähmälleni suoraan kansoitetun baarin eteen. Hame korvissa, polvista iho palaneena mattoon. Mutta hei, Margaritat eivät läikkyneet. Tärkeintä täytyy vaalia. Nehän maksoivatkin yli 10€ kipale. Se siitä Femme Fatale –tunnelmasta. Tuleehan noita.

Tai entä se kerta, kun olin palaamassa kolmen päivän työreissulta ja tein viime hetken ostoksia Barcelonan lentokentän Tax-Freessä. Olin saanut korini jo melkein täyteen, kun iski ihan armoton pieruhätä. Hätä ei lue lakia ja tarkastelin lähiympäristöni erittäin tarkasti ja koska en nähnyt ketään lähellä, niin päätin päästää ihan pienen, pikkuriikkisen päästön ja helpottaa oloani. Kolmen päivän juhlimisen ja ylensyönnin seurauksena päästöstäni aiheutui melkoinen ”tuoksu” ja juuri kun ajattelin liueta kauniisti paikalta äkkäsin jalkojeni juuressa myymälän henkilökuntaan kuuluvan espanjattaren lajittelemassa hyllyjä… Kori jäi liikkeeseen ja tuliaiset ostamatta sillä kertaa. Vieläkin kuumottaa.

Keski-Suomessa minut tunnetaan ihan toisella nimellä kuin muualla. Etenkin Muuramessa. Olen ”Se Piia” – nainen, joka pissasi pitkin tietä..En tarkoituksellisesti. Tilanne: Naiset vapaalla pitkästä aikaa synnytyksen ja vauvailun jälkeen. Yhdestä tuli kaksi, ehkä kolme. Rakko täynnä, vain lyhyt matka kämpille ja päätin sinnitellä. Ylämäessä kompuroin (liekö niitä sitten ollut kolme..), repesin nauramaan, kun makoilin siinä tiellä pitkin pituuttani ja niin sitä vaan lirahti. Eikä se loppunut. Koska oli kesä ja hame päällä, niin kivasti valui alas mäkeä. Keskellä kirkasta kesäiltaa. Sattuuhan noita. Sittemmin kun olen tavannut uusia ihmisiä siellä suunnalla ystävieni kautta, olen oman nimeni esiteltyäni saanut kuulla huudahduksia: ” Ai sinä olet "Se-Piia"?”. Jep. That´s me.

Mutta niin. Ne karvat. Olen aina hieman kärsinyt ohuista hiuksistani, jotka eivät oikein tahdo jaksaa kasvaa katkeilematta. Niinpä olen kokeillut jos jonkinlaista konstia ja jos joku vaan jotain seerumia, ihmeainetta tai pilleriä on suositellut hiusten vahvistamiseen, olen sitä testannut. Niin nytkin. En raaski ostaa Priorin-kapseleita apteekista, koska ne ovat niin julmetun kalliita. Ja niitä pitää syödä monta kuukautta ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Niinpä kun kollegani kertoi Jenkeissä myytävistä biotiini-kapseleista, jotka tehoavat heti, sanoin saman tein, että minulle kans purkki. Nyt olen syönyt tätä ihme-pilleriä pian kolme viikkoa. Karvoja juu kasvaa. Päästä en tiedä, mutta ihan joka paikkaan. Kainaloissa on yhden yön jälkeen jo suorastaan viidakko ja säärikarvat, joita olen tähän asti voinut yksitellen nyppiä pinseteillä, rehottavat mustina, erittäin näkyvinä ja erinomaisen elinvoimaisina. Jopa kulmakarvat, joita minulle ei ole lisääntynyt enää vuosiin nuoruusvuosien nyppimismuodin seurauksena, ovat päättäneet alkaa laajentaa elintilaa silmäluomien ja ohimoiden suuntaan.

Järkyttävintä tässä karvankasvussa on todellakin se, että niitä vaan tulee – paikkoihin, joihin en niitä niin kaipaa ja mikä kamalinta – myös täysin harmaana?! Luulin oikeasti vitsiksi sitä, kun kolmikymppisenä sain ihanalta kosmetologi-ystävättäreltäni pinkin (?!) alapääkarvoitusvärin. Luit oikein. Puska pinkiksi.. Se oli varmaan kymmenen vuotta sitten muotia. Tunnustan. En käyttänyt sitä koskaan. Kuka haluaa värjätä alapään karvansa pinkiksi? Silloin tuntui aivan käsittämättömältä, että kukaan haluaa mitään väriä alakertaansa laittaa – noh, ei tunnu enää.

Mutta siis – huikeita pillereitä nämä Jenkki-ystäväni. En tiedä mitä hormoneja olen kroppaani pumpannut, mutta yläkuontalossa se ei vielä näy. Paitsi että ehkä minulle kohta alkaa kasvamaan parta. Pitäisiköhän hommata jo joku trimmeri? Sinä päivänä, kun minun nenäkarvat tai korvakarvat alkavat kasvaa ulos onkaloistaan, niin lakkaan syömästä noita pieniä valkoisia pipanoita. Lupaan. Toistaiseksi napsin niitä siinä uskossa, että hiukseni hulmuavat pian paksuina ja pitkinä…ja sheivaan. Joka päivä.

Naurattiko? Edes vähän? Tai nolostuttiko? Arvaa vaan. Tää on myös niin mun elämää.