perjantai 21. joulukuuta 2018

Joulu tulee jokaiselle ja onneksi joka vuosi.


Facebook aina kyselee, että mitä mietit. Vaikkette kysyneet, kerron silti. Mietin juuri nyt aika syntyjä syviä. Toisenlaista näkökulmaa ruokakaupan jonoissa hikoilemisen tai tekemättömien töiden tuskailun keskelle. Ei itsesäälissä rämpimiseksi vaan kenties muistutukseksi. Tasan ei käy kaikille onnen lahjat. Koska on joulu. Ja koska se joulu ei kaikille edusta vain iloista yhdessäoloa.

Mietin sitä, että meitä on varmasti aika paljon. Niitä ihmisiä, joiden joulua sävyttääkin haikeammat tai tummemmat sävelet. Joulu nostaa ikävän pintaan poismenneiden rakkaiden johdosta. On paljon niitäkin, jotka eivät muista syistä saa viettää joulua rakkaimpien ihmisten kanssa. Välit ovat menneet sukulaisiin ja lapsiin poikki. On eroperheitä. On taloudellisia huolia, terveyshuolia, päihdeongelmia, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä. Ei ketään kenen luokse mennä. Ei ketään joka muistaisi - edes joulukortilla. Jääkaapissa vain valot.

Sydäntäni pakottaa kaikkien näiden ihmisten puolesta. Kukaan ei ansaitse sitä. Tiesittekö, että Auttavaan puhelimeen tulee vuosittain liki 180.000 puhelua. Vain kolmannekseen niistä ehditään vastaamaan. Ihmisten hätä ja avuntarve ovat kasvaneet merkittävästi. Johtuuko se siitä, että emme enää välitä lähimmäisistämme? Vai siitä, että meidän on vaikeampi pyytää apua heiltä - tutuilta ja sukulaisilta?

Kaikki korostuu tänä hetkenä, koska joulu on juhlista pyhin. Se, johon asetetaan eniten odotuksia perheen yhdessäolosta ja onnellisuudesta. Pidetään kiinni traditioista ja tavataan sukulaisia, läheisiä ja perhettä. Nautitaan kerran vuodessa perinneruoista, ja syödään itsemme ähkyyn. Käydään kirkossa hiljentymässä vaikkemme edes uskoisi koko instituutioon. Joulu on joulu eikä sitä pääse pakoon vaikka joskus sitä haluaisi. Jouluna kontrastit korostuvat. Selviät ehkä arjessa muuten huolistasi ja suruistasi, mutta jouluna ei saisi olla surullinen tai onneton. Silloin pitäisi laulu ja nauru raikaa. Ja vastavuoroisesti upota hiljaisuuteen, rauhoittua ja antautua seesteiselle joulun taialle yhdessä rakkaiden kanssa. Sulkeutua koteihin, mökeille ja omiin koloihin. Ulkopuolella paha maa. Hetken aikaa paossa arjelta. Entä, jos elämä ei anna tähän mahdollisuutta? Meitä on monta, joille tuo ei ole tänä vuonna mahdollista tai se vaatii erityisen paljon tekemistä. Kyllä iloa voi löytää monista asioista, kun päättää, mutta toisaalta voi olla helpompaa hyväksyä, että aina kaikki ei ole niin täydellistä idylliä kuin haluaisi sen olevan. Antaa joulun tulla ja antaa sen mennä. Joulu tulee silti meille jokaiselle. Tänä vuonna se on tällainen. Kohta se on taas vuodeksi ohi. Tulee uusia jouluja, tulee parempia.

Sydämeni on tälle nyt hyvin auki ja herkkänä. Saatan tuntea nahoissani ihmisten kaipuun ja ikävän. Vaikken olekaan yksin eikä joulussani ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, päinvastoin. Ehkä siksi, koska minulle tämä joulu on se Joka toinen joulu. Joulu, jolloin lapsemme ovat toisissa kodeissaan. Se tuntuu. Jossain syvällä sielun sopukoissa, sydämen kätköissä. Haikeiden säikeiden säteinä. Vaikka siihen valmistautuu, peittelee sen huolella ja kätkee omia odotuksiaan. Viettää joulua heidän kanssaan etukäteen. Tietää, että heillä on kaikki hyvin ja he saavat silti nauttia jouluisesta ilosta ja riemusta. Ja niin itsekin. Omanlaisesta, aikuisesta joulusta. Vapaasta ja rennosta yhdessäolosta. Silti ikävä pyrskähtelee pintaan silloin, kun et osaa sitä odottaa.

Tämä joka toinen joulu -joukkomme vain kasvaa. Erot yleistyvät ja Joka toisen joulun aikuisia, vanhempia ja lapsia on koko ajan enemmän. Joiden joulun traditioita leimaakin ei pelkästään onnentäyteisen ja perhekeskeisen ilon tuntemukset vaan myös kaipuu ja ikävä saada viettää se kaikkien rakkaiden kanssa. Koska tämä ei pelkästään kosketa vain meitä vanhempia vaan myös isovanhempia ja muita lähisukulaisia, joiden joulutraditiot ja perinteet muuttuvat eron jälkeen.

Elämässä on monta sellaista asiaa, joita ei osaa eikä kykene ymmärtämään saati osaa asettua toisen asemaan ellei niitä joudu kokemaan ja kohtaamaan itse ja yksi niistä monista on joulupyhien viettäminen eron jälkeen, ilman lapsia. Silti tiedän lukeutuvani niiden etuoikeutettujen joukkoon, jolla on perusasiat hyvin. Saan tuntea rakkauden ympäröivän minua. Etäämmältäkin.

Joulu on antamisen aikaa. Onneksi on ihmisiä, jotka haluavat jakaa hyvästä osastaan muille, apua tarvitseville. Ilokseni olen seurannut tätä some-buumia, jossa yksityiset ihmiset ojentavat auttavan kätensä ostamalla jouluruokia vähäosaisille tai kutsuvat yksinäistä joulua viettäviä liittymään seuraan. Lahjoittavat leluja lapsille, antavat rahaa hyväntekeväisyyteen. Se lämmittää ja herkistää mielen. Kaikki tätä aikaamme leimaava itsekeskeisyys ei olekaan voittanut empatiakykyämme.

Kiitos rakkaat lukijani tästä vuodesta. Kommenteistanne, palautteistanne, mukanaolostanne. Toivon vilpittömästi, että kaikkien teidän joulunne on täynnä onnen pirskahduksia, ilon hetkiä, rauhaa ja rakkautta. Eikä kenenkään tarvitsisi viettää sitä yksin tai suruissaan.

Tämän runon kera erittäin hyvää joulua kaikille teille rakkaat.

Halauksin, keski-iän kynnyksellä




Joulunaikaa, tunteita ja taikaa. Ilmassa on tässä, kun tartut kauniiseen hetkeen elämässä.
Sydän löytää kodin sieltä missä sielu ei eksy tieltä.

Täyttäköön rauha ja rakkaus mielen, vieköön glögi ja suklaa mennessään kielen.
Takkatulen loimua ja kynttilöitä, rakkautta, rakkaita ja pyhien viettoa ilman töitä.

Toivon, että yksinäinen sydän ystävän käden löytää, nälkäinen kutsutaan notkuvaan pöytään.

Huolien ja murheiden tilalle ilon ja rauhan toivon löytyvän, naurun raikuvan, seesteisen olon pysyvän.

Tätä kaikkea toivon jouluunne tähän, muistakaa hengähtää edes vähän.

Ihanaista joulunaikaa, rakkautta ja ihmeiden taikaa. Siitä tämä joulu tehty on, olkoon se meille kaikille huoleton.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Elämää teinien kanssa Vol III

"No onko se niin kamalaa, kuin sanotaan?" Kysyy ystäväni tarkoittaen elämääni teini-ikäisiksi ehtineiden tyttärieni kanssa. Joudun oikein pysähtymään ja hengähtämään. Miten sen nyt sanoisi hänelle, jonka lapset ovat hädin tuskin vauvantuoksusta kuoriutuneet ja tapittavat suloisilla silmillään "tätää", ja hokevat "syiin, syiin" tarkoittaen, että tädin on nyt heti otettava heidät syliinsä. Ei. Niitä hetkiä ei voi verrata keskenään. Tämä suloinen pallero sylissäni suttuisine naamoineen, tahmeine sormineen ja naurusta sikkuraisine kasvoineen ei voi ikinä herättää niitä tunteita äidissä tai naisessa, johon vain teini kykenee. Parhaimpina hetkinä - niinä sangen lyhyinä onnenkyyneleitä silmäkulmiin nostattavina tähtihetkinä onneksi pystyn muistuttamaan itseäni, että kyllä. Se elämä teinien kanssa voi olla myös ihanaa ja sykähdyttävää, mutta seuraavassa hetkessä sen turhautuneisuuden ja ärtyneisyyden sekä äärimmäisen hermoromahduksen lähestyessä kykenen hokemaan vain itselleni: " hillintää nainen, hillintää. Nuo ovat tulleet sinusta ja joskus aikanaan herättäneet yhtä ihastuttavia huokauksia sinussa kuin hetki aiemmin tuo suloinen, vauvalta tuoksuva pallero. Ja jos nyt oikein kovasti pinnistelet, muistat kyllä, että rakastat heitä enemmän kuin mitään."


Joskus muistan aikanani saaneeni osakseni hymähdyksiä, kun tuskailin ja päivittelin leikki-ikäisten tyttärieni toilailuja " Odotapa vaan , kun ne kasvavat. Tuo ei ole vielä mitään. Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Tai vaikka näin: " Voi, niin ikävä tuota aikaa, kun lapset olivat pieniä. Voi, kun pääsisi takaisin siihen aikaan. Nyt nämä on jo niin itsenäisiä, että eipä paljon näy eikä kuulu.." Eikö kuulostakin tutulta? Silloin se ei kyllä lohduttanut lainkaan, kun oli aivan nääntynyt valvotuista öistä, sairaskierteistä tai tarhaan ehtimisstressistä. Mutta kyllähän kokeneemmat aina tietää paremmin. Ei sille voi mitään. Niinpä ajattelin, että "hauskuutan" (tai pelottelen) teitä pikkulapsiruuhkavuosia eläviä äitejä ja isejä ja maalailen teille kuvausta tästä omasta teiniarjestani. Ottakaa se oma pieni pallero vaan halaukseen ja nauttikaa siitä hetkestä. Aika kuluu äkkiä...

Teini ja oma huone

Kulkeminen teinin huoneeseen on aina vain omalla vastuulla. Koskaan et tiedä millä tuulella vastaanotin on siellä.

Koputat varovasti oveen. Vastausta ei kuulu tai jos hyvin käy äreä "NOH". Raotat ovea. Teini lojuu useimmiten velttona sängyllään, napit korvissa mutta AINA puhelin kädessään. Alkaa suht tyypillinen dialogi seuraavanlaisesti. "Oletko tehnyt läksyt?" "Ei kuulu sulle". En lannistu. "Oletko syönyt tänään mitään?" "Ei kuulu sulle". Jatkan vieläkin senkin uhalla, että aistin jo tulossa olevat tunteenpurkaukset.. "Onko jotain tapahtunut, kun olet noin äreä?" "Mitä hittoo sä aina tenttaat. Anna mun olla rauhassa"..No, ajattelin että noudatan Sinkkosen kasvatusvinkkejä ja osoitan välittämiseni kysymällä kuulumisia. Toiseen kertaan...

"Meneminen teinin huoneeseen on kuin menisi Ikeaan. Käyt vain pistäytymässä ja lähtiessäsi sinulla on 6 lasia, pari mukia, 2 kulhoa ja lautasta, nippu ruokailuvälineitä ja pari pyyhettä".

Ei jaksa muistaa kuinka monta kertaa olet niistä sanonut...

Teini ja koskettaminen tai huomion osoitukset

Tähtihetki: jos hyvin käy, saat käydä illalla suikkaamassa suukon poskelle tai toivottamassa hyvät yöt. Samalla saat sammuttaa valot ja tehdä pari muuta palvelusta, mutta mitäpä siinä tilanteessa ei tekisi. Palkinto kun on noinkin suuri. Sillä on elettävä pitkään. Mutta älä missään nimessä odota, että teini ikinä koskaan missään tilanteessa tulisi sinua halaamaan. Joskus, jos teinillä on esimerkiksi sydänsuruja (joka ei tietenkään ole mikään tähtihetki vaan valtakunnallinen maansuru ja maailmanloppu), saatat kyetä hänet sulkemaan syliisi vain sen vuoksi, ettei hän hysterialtaan ja koko vartaloa vavisuttavilta itkukohtauksiltaan tajua, että olet ottanut hänet halaukseesi. Kun tuo äkisti alkanut itkukohtaus yhtä äkisti päättyy, irrota salamannopeasti otteesi, jottei teinisi huomaa tulleensa höynäytetyksi tähän uskomattoman noloon tilanteeseen.

Muista vielä tämä: Jos yrität halata tai osoittaa hellyyttä julkisella paikalla, varaudu siihen, että teinin kuumottava ja pitkä viha laskeutuu yllesi ja seuraavaa kertaa saat odottaa...Älä siis koskaan etenkään julkisesti tai kavereiden kuulo- tai näköetäisyydellä alita teinin läheisyysvyöhykettä, joka vanhemman kyseessä ollessa on vähintäänkin metri. Vain rahan ojentamisen yhteydessä käsien hipaisu on sallittua.

Teini ja rahan käyttö

Mikään rahamäärä, jonka teini voi itseensä upottaa ja käyttää ei ole liikaa tai perusteetonta. Kaikilla kavereilla on ainakin sata kertaa reilummat mutsi ja faija, jotka ostavat aina uusinta ja parasta omilleen toisin kuin sinä ja sinun sniiduilut kaikessa mikä kuuluisi teinisi mielestä hänelle juuri nyt heti, koska kaikki muutkin. Kun pyydät teiniäsi tyhjentämään astiat tiskikoneesta tai ottamaan osaa muihin kotitöihin, hänellä ei luonnollisestikaan ole siihen aikaa, koska on ihan sikana kokeita ja läksyjä. Mutta jostain kumman syystä hänellä löytyy aina aikaa surffata erilaisissa verkkokaupoissa etsimässä milloin itselleen langattomia kuulokkeita, uutta puhelinta, talvikenkiä, takkia, laukkua, meikkejä.. you name it. "Pitäisi mauto (mopoauto) saada, koska siis hei, c' moon kukaan ei enää aja skoballa (skootteri)näillä keleillä ja mieti hei vähän, kuinka paljon aikaa sulla mutsi jäisi yli, kun sun ei tarvitsisi enää mua kuskata.." Perustelut löytyy aina. Olenkin miettinyt miksi sitä samaa energiaa ja mielikuvitusta ei esimerkiksi koskaan käytetä reaaliaineen kokeen vastauksissa. Ne olisi taatusti opettajankin mielestä mielekkäämpää luettavaa kuin kahden sanan vastaukset "ei tietoo..".


Teini ja ruokailu

Jos joskus satut saamaan teinin kanssa yhteisen ruokailuhetken (muualla kuin hänen valitsemassaan ravintolassa), nauti niistä vaikkei niissä olisi mitään nautittavaa. Useimmiten se menee näin: "Kato mutsi, en mä nyt ehdi, kun mä meen syömään mun kaverin kaa" tai "Oon jo hei syönyt, heippa. Mä meen nyt" tai vähän huonompana päivänä verensokereiden ollessa jo aika lailla pakkasella: "Siis mitä p..kaa sä olet taas laittanut? Hyi,en syö" johon sanon, että no, maistaisit edes. Kun teini maistaa ja jatkaa syömistä ja kysyt vienosti, että noh, oliko hyvää, vastaus on suurin piirtein tätä:" Ihan ookoo. Mutta ei tätä kyllä lisää ottaisi.."

tai "Eikö täältä talosta löydy ikinä mitään kunnon ruokaa? Siis Saran/Maran/Miran kotona oli just sellaista ihan sikahyvää safkaa..." Aha. No menepä vaikka sitten sinne taas syömään. Tai "Miten sä äiti voit aina ostaa vaan tätä mehua/leipää/leikkeleitä/juustoa/ - ihan mitä tahansa tuotteita, joita on syöty iät ja ajat..kunnes tilanne onkin aivan yhtäkkiä muuttunut.."Siis ei kukaan tykkää näistä paitsi sinä. Voisit sä mitenkään kysyä ens kerralla, kun menet kauppaan, että mitä ME halutaan?" Hmm..harkitsen asiaa.

Ja vaikka mikään ei koskaan oikein kelpaa tai hyvin monesta asiasta marmatetaan, niin on perin kummallista, että kaikki kyllä katoaa kaapista ja salaman nopeasti. "Äiti, voisit sä ostaa taas niitä välipalapatukoita?" "Justhan mä ostin eilen", sanon. "Kaksi pakettia. Mihin ne oikein on kadonneet?" tai kun olet koko viikonlopun tehnyt erilaisia ruokia ja tulet maanantaina töistä kotiin, niin nälkäinen teini tulee vastaan paiskoen ovia:" tääl ei oo mitään ruokaa" johon vastaat kummissasi "enkös juuri eilen tehnyt teille pastaa - mihin se nyt on joutunut?" ja samalla, kun sanot tämän, huomaat kasan likaisia astioita altaassa. Jaahas. Täällä on siis ruokittu enemmänkin suita, kuin olit ajatellut...

Voih, esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. "Teini ja minäkuva", "Teini ja seurustelu", Teini ja puhelin", "Teini ja kielenkäyttö"...Vastahan tässä pääsi alkuun. Ehkä jatkan taas tästä sopivan hetken tullen ;)


Teini siis elää ihan uskomattomassa itsekeskeisyyden kuplassaan. Kun sen ymmärtää, elämä teinin kanssa on itse asiassa suht helppoa. Jos muutaman vuoden tässä odotat, etkä nosta mitään sellaista asiaa esille, jossa teini joutuisi ulos tuosta kuplastaan (ja syydät rahaa joka suuntaan), niin kaikki menee ihan hyvin. Vai oliko se sittenkään vanhemman tehtävä? Vai olikohan se Sinkkosen viesti "rajoja ja rakkautta - vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta hänestä kasvaa kypsä aikuinen". Tätä olen yrittänyt noudattaa - ja voin kertoa, että se ei ole helpoin tie. Mutta se kannattaa. Niitä pilkahduksia näkee jo aika ajoin. Juuri silloin, kun olet vaipumassa epätoivoon tai kaiken nielevän raivon valtaan. Teini osaa yllättää. Jossain pinnan alla sykkii sittenkin jo aika mageen tyypin sydän ja ajattelevat aivot. Saatat huomata, että oletkin kasvattamassa aika huikeaa yksilöä, josta on kuoriutumassa aivan mieletön helmi. Kaikki helmet vaativat hioutuakseen aikaa, vaivaa ja koettelemuksia.

Jaxuhalit kanssasisarille ja -veljille <3.