Erikoinen ja pohdintoja herättävä päivä. Ajauduin, kummallista kyllä, keskellä kirkasta ja aurinkoista lokakuun maanantaita kahden eri tahon kanssa samoihin syvällisiin keskusteluihin parisuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Elämän valinnoista. Vastoinkäymisistä ja sudenkuopista.
Löytyi paljon yhtäläisyyksiä. Me haluamme tulla nähdyksi miehenä ja naisena. Emme halua olla itsestäänselvyyksiä. Meidät valaisee aurinko ja pilvet väistyvät, kun meidät huomataan, kun meille sanotaan kauniita sanoja meidän ainutlaatuisuudestamme. Toisen silmistä loistava kiinnostus saa meidät tuntemaan olevamme enemmän elossa. Tuo koukuttava tunne maalaa syksyn värit kauniimmin, saa veren kiertämään nopeammin. Kaikki me haluamme tuntea olevamme haluttuja. Kauniita jonkun toisen silmissä.
Pitkän parisuhteen kulmakiveksi muodostuu usein se, että me helposti vajoamme omaan uomaamme emmekä enää ehdi/jaksa/tahdo panostaa omaan parisuhteeseemme samalla intensiiviteetillä kuin suhteen alussa. Se on normaalia. Kuuluu elämään. Kun toinen puolisko muodostuu osaksi elämää, häntä alkaa pitää osana kalustoa ja panostaminen vähenee. Suhde arkipäiväistyy ja toisinaan, jos emme ole tarkkana, puolisot alkavat etääntyä toisistaan. Se tapahtuu niin pienin askelin, että alkuun sitä ei edes huomaa. Ei muisteta kysyä toiselta miten hänen päivänsä meni. Ei muisteta suikata suukkoa, kun aamulla erotaan tai illalla taas nähdään. Pikku hiljaa kosketus vähenee ja hellyys katoaa. Jää vain arki. Toiset kestää sitä paremmin kuin toiset. Tai tyytyvät siihen. Kun on nuo yhteiset lapsetkin..tai asuntolaina.
Kaikki eivät. Onko se tuomittavaa? Ei minusta. Minä uskon, että jokaiseen suhteeseen tulee se vaihe, kun yhteistä eloa kyseenalaistetaan. Me muutumme, meidän ajatusmaailmamme jopa arvomme muuttuvat. Emme muutu (aina) puolisoidemme kanssa samaan aikaan. Tulee kriisi. Kaikki ansaitsevat onnensa. Jos on tehnyt jo kaikkensa korjatakseen mitä korjattavissa on eikä tilanne muutu, toisinaan on parempi erota. Jopa lasten vuoksi. Kukaan ei ansaitse elää sodan keskellä.
Ei se oma parisuhde-elämänikään ole aina mennyt alkuperäistä uomaa pitkin. Joskus on eksytty polulta kauaksikin, pudottu ojiin, kompastuttu omiin jalkoihin, otettu happea. Meidät saattoi puolisomme kanssa takaisin yhteen ainoastaan ja vain se, että tahdoimme kuitenkin jatkaa kaikesta huolimatta yhdessä tätä yhteistä taivalta. Löysimme molemminpuolisen kunnioituksen ja arvostuksen, silmämme avautuivat ja näimme toisemme jälleen puolisoina, emme pelkästään äitinä ja isänä. Kiinnostus syttyi silmäkulmiin, suumme sanoivat jälleen kauniita asioita toisillemme. Halu palasi. Ennen kaikkea sanoimme toisillemme jälleen tahdon. Tahdon olla kanssasi, tahdon rakastaa. Vaikka arki astuu kuvaan, en enää päästä otettani lipsumaan.Tahdon sinun kulkevan rinnallani.Vaikka kompastumme varmasti, emme kaadu, kun on olka johon nojata. Kuten joku suuri romantikko on joskus todennut:"Every lovestory is beautiful but ours is my favourite."
Vaikka on joskus vaikeaa, niin muistakaa tämä ohje: " Relationships last long not because they´re destined to last long. Relationships last long because two brave people made a choice...to keep it, fight for it and to work for it". Ihanaa maanantaita. Viikkoa ja lokakuuta. Muistakaa tahtoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti