Kentällä.

Olen taas kaksi päivää ajanut. Eilen aamulla lähdin kukonlaulun aikaan liikenteeseen Vantaalta ja sieltä Pieksämäen ja Varkauden kautta Joensuuhun yöksi. Asiakaskäynti aamulla siellä ja Savonlinnan kautta kotiin. Karkeasti 930km ajoa pääosin pimeässä, jalkarätin kokoisia lumihiutaleita ajovalojen kiilassa, loskaa, kuraa, vesisadetta, rekkoja, ohituksia, kiihdytyksiä, istumista. Siinä ohessa muutama koulutus, sparraus ja asiapitoinen tuokio. Se on työtäni. Tästä seuraavat kaksi kuukautta ajoa vaihtuvissa keliolosuhteissa on suoraan sanottuna perseestä. Tästä minulle maksetaan. I´ll keep that in mind.

Olen tehnyt kenttätyötä tai ajanut ristiin rastiin Suomea n. 5,5 vuotta. Laskin joskus, että kilometrejä on tullut mittariin noin 230.000km tai jotain. Kaiken olen yksin ajanut...On siinä istuttu. Välillä olen ollut kurkkuani myöten täynnä sitä. Poissa kotoa, poissa lasten luota. He olisivat varmasti tarvinneet äitiään aika lailla. Kaikki ne vieraiden voivottelut kuinka jaksat, kuinka lapset kestää jne. jne. Muistetaan kuitenkin, että meitä reissutyöläisiä on paljon. Ei meitä tarvitse sääliä. Törmään Suomen hotelleissa niihin ihmisiin jatkuvasti, jotka ovat kaikki arkipäivät poissa läheistensä luota ja silti he hoitavat hommansa. Valittamatta. Niin se vaan menee. Toki tämä vaatii kaikilta osapuolilta paljon. Niin minulta kuin perheeltäni. Mutta kaikessa on puolensa. Tiellä on aikaa ajatella. Ihmisten varten tätä työtä tehdään.

Olen myös nähnyt, kokenut ja saanut paljon. Suomi on kaunis maa ja niiin pitkä. Vuodenaikojen vaihtelut näkyvät niin selkeästi auton ikkunasta tarkasteltuna. Erityisesti tämä syksy on ollut kaunis. Täynnä värejä, aurinkoa ja kuivia teitä. Meitä kenttätyöläisiä on hemmoteltu. Reilun kuukauden päästä päivä alkaa jo pidentyä. Ei mene kuin hetki ja huomaan taas kuinka valoisa aika pitenee ja valkoiset hanget kimaltelevat kevätauringon hohteessa. Me olemme täällä vain hetken - aika jatkaa juoksuaan ja vuodenajat tulevat ja menevät.

Enemmän, kuin olen ollut nyt kahden päivän aikana väsynyt tai kyllästynyt ajoon tai työhöni, olen ollut kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saan tavata työni puolesta eri puolilla Suomea asuvia huikeita persoonia, joiden kanssa olen ehtinyt jopa ystäviksi tässä vuosien saatossa. Välillemme on saattanut muodostua jo niinkin vahva side ja luottamus, että saan kuulla heidän elämästään asioita, joita edes heidän puolisonsa eivät saa. Ennen kaikkea työni on siis kuuntelua ja myötäelämistä. Terapiaa. Puolin ja toisin. Joka johtaa yhdessä asetettuihin tavoitteisiin. Arvostan sitä todella, että minuun luotetaan ja minulle uskalletaan avautua. Olen miettinyt sitä paljon ja uskon sen johtuvan siitä, että olen aidosti kiinnostunut ihmisistä, heidän elämästään, tarinoistaan. Olen läsnä. Ja avoin. Annan itsestäni ehkä toisinaan jopa liikaa kentällä - jaksanko sitä samaa enää kotona?

Niin klisée kuin se onkin, niin omalla asenteella on valtavan suuri merkitys, miten me asiat koemme. Minä päätin, että ankea, tuiskuinen marraskuu ja huonot keliolosuhteet eivät minua lannista ja kilometri kilometriltä matka taittuu ja päämäärä häämöttää. Näinhän se on elämässä muutenkin. Pala palalta, päivä kerrallaan menemme kohti unelmiamme, tavoitteitamme, päämääriämme. Silloin se koittaa nopeammin kuin ymmärrämmekään.

"Ei, ei, ei, en sitä salaa, näillä teillä loppuun palaa, tinakenkäni on sulaa laavaa..." Reissunainen on vaihteeksi kotona. Tinakengät ovat kuivumassa.