Eroamisesta.

Nykyään väitetään, että ihmiset eroavat liian herkästi. Olen tässä asiassa eri mieltä. Olen seurannut sivusta ystävieni, tuttavieni, sukulaisteni ja jopa asiakkaitteni parisuhdekipuiluja ja erokeskusteluja viime aikoina liiankin kanssa. Yksikään heistä ei ole tuohon hommaan ruvennut äkillisesti tai yhdestä päähänpistosta vaan kyllä se on niin raastava, pitkä ja tuskallinen prosessi, joten kukaan ei halua joutua siihen mielellään. Sen vuoksi sitä vältellään monesti jopa vuosia eikä kissaa uskalleta nostaa pöydälle. Parempi laiha sopu kuin lihava riita. Kenelle?

Sanotaan, että elämä on matka, joka meille on suotu. Me kaikki elämme täällä tätä yhtä ja ainoaa elämää vain kerran, niin miksemme elä sitä niin, että olisimme onnellisia? Monen parisuhdetta seuratessani herää mieleeni epäilys enemmänkin siitä, mikä on se ihmeliima, joka heitä pitää yhdessä. Niin monessa parisuhteessa tälläkin hetkellä eletään tyytymättöminä, onnettomina ja turruttaen itsensä arjen suorittamiseen ja kiireisiin, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä omaa puolisoaan aidosti. Ei kommunikoida (ellei toisille vittuilua lasketa sellaiseksi), ei vietetä aikaa keskenään tai tehdä muutenkaan mitään yhdessä.  Ei rakastella. Ainakaan oman puolison kanssa. Ja tältä halutaan sulkea silmät, jotta ankea totuus ei vain paljastuisi. Pidetään kulisseja pystyssä vaikka väkisin. Vuosi toisensa perään. Miten nämä ihmiset pystyvät siihen?

Totta kai monet ajattelevat tässä kohtaa lapsiaan ja aivan oikein. ”Yhteistä on vain lapset ja asuntolaina” näin monet toteavatkin suoraan. Taloudelliset lähtökohdat on ehkä yksi isoimmista asioista, joka pitää pariskuntia yhdessä. Ei ole mahdollisuutta lähteä. Muutos olisi liian dramaattinen kaikille osapuolille ja luopumisen tuska on liian suuri. Toisaalta väitän, että nimenomaan naisten taloudellisen aseman helpottuminen työssä käymisen lisääntyessä viimeisten vuosikymmenten saatossa on johtanut siihen, että erotilastot näyttävät nyt rumemmilta kuin koskaan aiemmin. Luonnollisesti myös yhteiskunnallisen ilmapiirin vapautuminen helpottaa eropäätöstä. Enää ei ole niin tuomittavaa luovuttaa. Monet ovat sen kokeneet ja tulevat kokemaan. Mutta onko ero aina epäonnistuminen?

Riippuu varmasti keneltä kysyy. Itse en osaa ajatella sitä niinkään. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää miten siinä nimenomaisessa parisuhteessa on eletty ja mitkä ovat ne seikat, jotka kenties ovat johtaneet pariskunnan erkaantumiseen. Vain ne kaksi ihmistä tietävät. Kenenkään ulkopuolisen ei tulisi tällöin tuomita siihen ajautuvia pareja. Ero on raskas muutenkin ja suru yhteisen elämän ja haaveiden päättymisestä niin tuskallinen, että muiden tuomio on minusta kohtuuton.

Juttelin tällä viikolla erään vanhemman naisen kanssa ja hän puhui avoimesti omasta elämästään ja siihen sisältyvistä vaiheista. Hän sanoi sen ääneen, mitä itsekin olen ajatellut. Kaikkiin parisuhteisiin tulee vaiheita, jolloin toinen tai molemmat miettivät eroamista. Voi olla pitkiäkin aikoja, jolloin kumppani ei vain kiinnosta lainkaan. Silti hänet voi löytää uudelleen – mikäli molemmat tekevät töitä sen eteen ja tahtovat sitä. Niin kauan kun on tahtoa, on toivoa. Sitähän pappikin alttarilla kysyy..”Tahdotko ottaa, tahdotko rakastaa…” Jos vastaus tuohon kysymykseen jonain päivänä on ei, suru on jo läsnä.

Päivän puheenvuoroni tarkoitus ei ole rohkaista tai kannustaa ketään eroamaan. Tämän tarkoitus lienee se, että ne ystävät ja rakkaat, jotka olette tässä elämän solmukohdassa juuri nyt, olkaa itsellenne armollisia. Elämä jatkuu. Se jatkuu vain erilaisena. Vaikka jotain kallisarvoista menettää ja joutuu luopumaan monesta, uskon, että jotain muuta tulee myös tilalle. Tahdon uskoa siihen. Silloin on aina toivoa. Toivoa paremmasta huomisesta.