Yleensähän näissä on aina mukana ne samat vanhemmat, ne jotka ovat suunapäänä vanhempain illoissa, kommentoivat aktiivisesti kaikkiin Wilma- ja Whatsapp-keskusteluihin, tulevat koulun discoon järkkäreiksi ja myyvät vappuna ilmapalloja ja roudaavat, joka jumalan myyjäisissä pöytiä ja osallistuvat askarteluihin. He tuntevat kaikki opettajat ja koulun henkilökunnan. He tuntevat jos ei nyt kaikkia 500 koulun lasta, niin ainakin omien lastensa luokka-astekaverit. Ne hypervanhemmat, jotka ovat samalla vähän ärsyttäviäkin, eikö?
Salaa haluaisin kuitenkin olla tällainen vanhempi. Joskus olen kyennyt olemaankin. Nyt viime aikoina olen kuulunut vain siihen kasvottomaan vanhempain massaan, jotka satunnaisesti peukuttavat whatsapp-keskusteluissa tai laittavat yksittäisen kommentin. Tai siihen samaan massaan, joka raahaa niitä mokkapalapeltejä kiltisti milloin mihinkäkin myyjäiseen tai koulun kahvitus-hetkeen, joihin paniikissa muutamaa päivää ennen vanhempainyhdistyksen väki herää ja anelee apuja.
Nyt päätin, että olen. Vaikka jännitti mennä mukaan sinne niiden kaikkituntevien ja -tietäjien vanhempien joukkoon lähes noviisina, niin vohvelirauta kourassa marssin aamulla riviin. Siitä tuli huikaisevan avartava kokemus. En muista koska olisin nauttinut niin paljon yhdessä tekemisen riemusta, lasten iloon osallistumisesta, siitä koko kouluyhteisön, niin opettajien kuin oppilaidenkin rutiinien ja rytmiikan seuraamisesta. Meteliä, joo kyllä. Mutta myös mielettömän tapahtumarikasta, aktiivista, iloa pursuavaa ja voimaannuttavaa. Pääsin jopa salakuunteluoppilaaksi ruotsin tunnin alkuun ja jotenkin se nostalginen olo, joka valtaa tiettekö koko kehon, kun opettaja sanoo: God morgon ja koulunkäyntiavustaja alkaa luetella ruotsalaisia nimiä. Fredrika, Ludvig, Felicia..Sit ner och öppna böckerna.." Pulpetin kannet kolahtelevat, penaaleja haetaan, pieni pulputus käy nurkassa ja opettaja sanoo:" tyst nu" ja homma jatkuu. Joku ei ole muistanut tehdä läksyjä, yksi jo viittaa innolla, opettaja marssii liitutaululta osoittamaan edellisen tunnin opittuja asioita. Vaikka moni asia on muuttunut koulumaailmassa (parempaan suuntaan sanon), niin moni asia on ah, niin samaa ja tuttua. Aloin välittömästi kaivata takaisin koulun penkille.
Noh palaan vohveleiden paistoon. Siinä, kun käytävällä niitä paistelee jokusen tunnin, pystyy aika hyvin seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Yhtä oppilasta talutetaan terkkarille, kun hän on (oikeasti) ommellut neulan sormensa läpi. Opettaja tai kuka tuo lapsen saattaja onkaan, puhelee rauhallisesti ja taluttaa lasta silittäen tätä samalla päästä. Lapsi rauhoittuu. Myöhemmin näen kuinka lapsen äiti tulee häntä hakemaan kesken koulupäivän. Melkein itsellänikin tulee tippa linssiin, kun näen kun se pieni pääsee äitinsä lohduttavaan syliin sormi paketissa.
Erityisopettaja hakee luokasta lapsen, jonka kanssa selvästi ovat menossa opiskelemaan matematiikkaa. He jutustelevat matkalla ihanasti kävellen huom. käsi kädessä lapsen jalkapalloharrastuksesta ja siitä miten lapsi on onnistunut maalinteossa. Ei sanaakaan matikasta, ei minkäänlaista estelyä tai estettä, että lapsi lähtee opiskelemaan erikseen. Ajat ovat eri ja aivan mahtavaa niin. Vai muistaako joku omasta kouluajastaan miellyttävänä sen, että olisi haettu luokasta opiskelemaan muualle? Näistä kahdesta välittyy seesteinen lämpö.
Vahtimestari juoksee edestakas milloin minkäkin asian tiimoilta. Pysähtyy juttelemaan, tuo jatkojohtoa, häätelee sisällä notkuvia lapsukaisia ystävällisesti pihalle välituntisin. Opettajat ja muu talon väki joka kerran ohi kulkiessaan nuuhkii paistuvien vohvelien tuoksua, juttelee mukavia tai vain hymyilee. Että siitä tulee hyvä mieli.
On siellä häiriöitäkin. Joku poikajoukko nahistelee välitunnilla pihalla, toiset rynnivät ja juoksevat, mutta heti joku puuttuu siihen. Katselen vierestä, kun eräs aktiivi-vanhempi, sanottakoon, että hänen nimensä on vaikka Martti, menee tuollaisen nujakoivan poikajoukon viereen. Ensinnäkin puhuttelee heistä paria nimeltä ja kuulen kuinka hän lopuksi sanoo eräälle heistä:"Julle, miksi sä käyttäydyt noin? Mä tiedän, että sä olet fiksumpi. Sä osaat ohjata sun energian muualle" Saman isän kuulen kehuvan erästä lasta myyntitiskillä " jätkähän on ihan myyntitykki, näkee, että susta tulee isona vielä joku myyntijohtaja" Toiselle, hieman syrjässä istuvalle hiljaiselle pojalle hän sanoo: " mikä hei kundi sun nimi on?" Kun poika vastaa, niin isä jatkaa:" Hei gimmat hei, täällä tällä Roopella on selkeesti parhaimmat tarjoukset ja tuotteet, tulkaas tältä kundilta ostaa.." Ja niin päivä etenee. Tämä ko.isä seuraa koko ajan tilannetta, ohjailee upealla tavalla näitä nuoria ja lapsia, osallistaa kaikkia tasapuolisesti, kehuu, jakelee yläfemmoja, tuntee kaikki. Lapset moikkaavat häntä ja tulevat juttelemaan. Tuntuu, että hänellä on aikaa kaikille.
Toki hänet tunnetaankin, koska hän on aktiivinen valmentaja ja mukana niin jääkiekko- kuin jalkapallotouhuissakin. Senpä vuoksi en lakkaa hämmästelemästä, että joukossamme on tällaisia vanhempia. Niin äitejä kuin isiä, joilla tuntuu vaan olevan enemmän tunteja vuorokausissaan kuin valtaosalla meillä muilla. Olen vaikuttunut. Ennen kaikkea myös niistä tarinoista, joita kuulen näiltä iseiltä ja äideiltä tuona päivänä koulussa. Kuinka he jaksavat välittää myös meidän muiden lapsista. He puuttuvat, koska he välittävät. Eivät siksi, että haluaisivat päteä tai olla ärsyttäviä. Se lähtee heistä luonnostaan. Tietoisuus näistä lapsista ja nuorista. Tahto olla läsnä.
Kun on osa lapsen tai nuorensa arkea, maailma näyttäytyy hyvin erilaisena kuin liike-elämän palaveripöydissä. Yhtäkkiä se tuntuu niin paljon merkityksellisemmältä. Se vetää nöyräksi. Ja kiitolliseksi. Tajuan, että näitä ihmisiähän on valtava määrä, joiden kanssa lapseni on kosketuksissa päivän aikana. Ja miten mielenkiintoisia asioita siellä tapahtuu. Ja toisaalta mihin kaikkeen he joutuvatkaan törmäämään ja millaisia asioita käsittelemään koulu- ja arkipäivänsä aikana.
Asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Koska kun kysyn miten päivä on mennyt, vastaus on aina" ihan hyvin".
Tämä puheenvuoro on omistettu teille kaikille upeille ihmisille, jotka mahdollistatte sen, että saan tehdä (vähempi)merkityksellistä työtä ja istua niin autossa kuin palaveripöydissä lukemattomia tunteja, kun te kohtaatte ne kaikki lapseni arjen haasteet ja kiemurat. Te jaksatte päivä toisensa perään rohkaista, kannustaa, opettaa, ohjata ja ensisijaisesti olla läsnä lapseni arjessa, silloin kun en itse sitä voi tai saa tehdä.
Kaikki lapset tarvitsevat näitä Marttien kaltaisia vapaa-ajan kannustajia ja välittäjiä, mutta yhtä lailla teitä kaikkia muita arjen sankareita siellä koulumaailmassa ja luonnollisesti jo tarhaiässä. Nostan näkymätöntä hattuani teille, kun jaksatte. Tosin nyt myös näen mistä sitä voimaa ja onnistumisen tunteita saatte työssänne. Se peittoaa mennen tullen omani.
Näiden sanojen saattelemana ihanaa viikonloppua meille kaikille, sillä jollain tasollahan J. Karjalaista siteeratakseni "Me ollaan sankareita kaikki". Jollain tasolla :) Pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti