Mietin vaan silti eilen uutisen kuullessani, että aika karua lapsen kannalta. Kun lapsi on 10-vuotias, niin isä on jo 80-kymppinen ja ehtiikö edes nähdä lapsensa valmistumista koulussa saati muita elämän kohokohtia? No kukaan ei tiedä kuinka paljon päiviä meillä itse kullakin on edessä ja onhan tämä lapsi sentään ilmeisen toivottu ja varmasti hyvät eväät elämään saava. Silti en malta olla nostamatta hieman eriävää näkemystä kehiin.
Tiettävästi Suomen ensimmäinen mies odottaa vauvaa. Kyseessä on siis transsukupuolinen henkilö, joka on käynyt sukupuolen korjausleikkauksen ja nyt tullakseen raskaaksi, keskeyttänyt hormonihoitonsa ja odottaa aviomiehensä kanssa yhteistä lasta.
SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman saa vauvan 54-vuotiaan vaimonsa kanssa. Yli kymmenen vuoden yritys takana ja nyt vihdoin kaikkien hoitojen jälkeen tässä. Onko se pelkästään ihanaa? Vai olisiko pitänyt sitä luontoäitiä kuunnella ja sopeutua siihen ajatukseen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Kuinka paljon näissä on kyse omasta itsekkyydestä? Minä-minä -ajattelusta? Koska me haluamme, meidän kuuluu saada yhteinen lapsi..Se on lähes yhtä sokaiseva ja itsekeskeinen tunne kuin rakastuminenkin. Se hämärtää monen järjen äänen ja on hyvin tarvelähtöinen. Eikä siitä voi moittiakaan.
Totta kai se on surullista, että osa meistä kokee elämänsä rakkauden vasta sitten, kun ns. biologinen kello on alkanut tikittää paljon hitaammin tai jopa lakannut tikittämästä. Miksei elämä tarjonnut sitä mahdollisuutta, että olisi esitellyt nämä ihmiset toisilleen, kun vielä olisi ollut mahdollisuus siihen perheen perustamiseen oikeamman ikäisenä? Tai miksi joskus sen perheen perustaa ihan vääristä syistä, väärään ajankohtaan tai väärän ihmisen kanssa vain siksi ettei muitakaan satu olemaan saatavilla juuri silloin, kun se tikitys on muuttunut kumisevaksi kalkkeeksi. Tai käykin niin, että vahingossa alkunsa saanut lapsi otetaan vastaan vaikkei sille ole mahdollisuuttakaan järjestää rakastavia ja tasapainoisia elinoloja. Miksi sellaisetkin ihmiset sikiää, joille ei soisi vanhemmuutta ja miksi niin moni, joille sen soisi niin mielellään, ei vain saa lasta vaikka kuinka rukoilisi, kävisi kaikki lapsettomuushoidot ja turhautuisi adoptio-jonoissa.
Elämä on toisinaan hyvin julmaa. Mutta ikävä tosiasia näissä yllämainituissa esimerkeissä on se, että jollain tasolla se tulee olemaan julmaa siitä syntyvästä lapsestakin. Hyvin todennäköisesti iäkkäille vanhemmille syntyvä lapsi, tulee menettämään vanhempansa nuorena. Entä sitten, että hän koki elämänsä ensimmäiset vuodet olevansa hyvin rakastettu ja toivottu? Ja kenties tukiverkkoa ja läheisiä on vanhempien lisäksi muitakin, mutta voiko omaa vanhempaa kukaan korvata, kun sen menettää? Tai jos lapselta kysytään, haluaako hän jäädä historian kirjoihin ensimmäisenä miehen synnyttämänä lapsena, niin tuskin meistä kukaan sellaista olisi toivonut.
Tiedän - tähän te sanotte, että maailmaan syntyy niin paljon ei-toivottuja lapsia; huumevanhempien, alkoholistien jne. lapsia, joista kukaan ei välitä tai alun perin halua. Totta. Se on järkyttävän surullista. Ja ihan oma tarinansa.
Mutta sanoinpahan ääneen mitä ajattelen ja kunhan tässä nyt hämmästelen tätä nykyelämää. Ei kai minun kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Onnea silti. Salelle ja Jennille. Kaijalle & Antille ja jopa sille avioparille, joka kummastuttaa kaikissa järjestelmissä, kun ne eivät tunnista miessynnyttäjää. Mahtaa se olla synnytykseen sattuvalle kätilöllekin kummastuksen päivä..
Jokaiselle vauvan odottajalle siis onnea. Pääasia, että rakastatte.Vauvasta vaariin, vaippapepusta valkotukkaan ja sylivauvasta seniiliin. Liekö enää pitkä matka sekään? #näillämennään
#elämäon
Ja onhan ne vauvat ihan supersuloisia <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti