Haaveita, unelmia ja muita mielen herkkuja..

Mulla on nykyään ihan naurettavan heikko itsekuri mitä mun herkkulakkoihin tai vastaaviin itselleni pyhästi vannomiini päätöksiin tulee parempien elintapojen suhteen. Käsittämättömän uskomattomia sepustuksia selittelen itselleni milloin kuukautiskierron vaiheisiin (hyvin yleinen, koska silloin vaan on lupa herkutella), milloin muihin hemmottelun oikeutuksiini vedoten. On yksinäinen tai vetämätön olo, on väsynyt, stressaantunut, elämä murjonut...Mitä milloinkin. Paras oli ehkä perjantaina, kun sitten sorruin irtonamuihin yli 1,5kk:n tauon jälkeen. Syynä oli puhtaasti vaan se, että koska päätimme kumppanini kanssa pidättäytyä alkoholista koko lokakuun, niin nyt ne kaikki säästyvät kalorit voi kompensoida jollain toisella herkulla. Koska onhan sentään viikonloppu. Arvatkaa onko mennyt karkkeja sen jälkeen joka päivä? Eilen ihan vaan siksi, että oli sunnuntai ja pitkästä aikaa löhöilypäivä. Koska eihän Sohvaperunoiden koko viime kautta voi yksinkertaisesti katsoa ilman herkkuja. Ne syö siinä koko ajan jotain hyvää!! Armoa. Niin ja koska kehoa pitää osata kuunnella. Se on muuten todellakin totta. Mutta jostain syystä mun kehoni tykkää kovasti huudella herkkujen perään. Harvemmin se äityy huutelemaan vällyjen välissä maatessa jotain tooosi terveellisiä ruoka-aineita.

No niin tai näin. Ei ne repsahdukset nyt niin vaarallisia ole, mutta onpa taasen kuulkaa vaikea ottaa sitä ryhtiliikettä ja itseään niskasta kiinni ja katkaista tätä kierrettä. Tänään oli joku tuonut toimistoon tuliaisia jostain ulkomailta. Oli jos vaikka mitä erilaisia suklaita ja keksejä. Ja koska olin löhönnyt vaan koko eilisen päivän ja tuijottanut ainakin 7 jaksoa niitä Sohvaperunoita (suosittelen muuten jos ette ole katsoneet. Löytyy Yle Areenalta. Aivan mieletön ohjelma ja samalla näkee koko viikon ohjelmatarjonnan. Yksi ohjelma siis riittää ja tietää mistä jengi puhuu), niin olin saanut niskani jotenkin jumiin. Pää ei kääntynyt koko päivänä oikealle. No tiedätte sen tunteen, se on tukalaa ja ikävää. Ja satoikin jo kolmatta päivää. Löhöilysunnuntaihin se ihana sade sopii mitä parhaiten, mutta maanantaina se vaan masentaa. Ja oikeuttaa kyllä mielestäni maistamaan niistä tuliaisherkuista ihan jokaista laatua. Iltapäiväkahvien kera vielä uusintakierroksen. Ihan vaan siksi, kun kahvi oli jotenkin niin karvaan makuista eikä pää kääntynyt vieläkään.

Mutta oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa lainkaan tästä herkkuihin sortumisesta vaan enemmänkin haaveilusta. Se eilinen löhöily mahdollisti sen, että oli tilaa antaa ajatusten kulkea vapaasti (heti kun sain sen soimaavan ja syyllistävän yliminäni hiljaiseksi - sen, joka yritti huudella väliin, että mene mankeloimaan, käy kaupassa, tee jotain hyödyllistä..) ja se jos mikä on mielen leikkiä.  Suorittaja-minä en vaan harrasta sitä lainkaan riittävästi.

Mistä tunnistaa masentuneen ihmisen? Se ihminen ei jaksa enää edes haaveilla, ei miettiä tulevaa. Ei nähdä huomista pidemmälle. Ilman unelmointia ja haaveita, mitä tavoitteita meille jää? Haaveilulle ja unelmoinnille pitäisi oikeastaan raivata itsekin enemmän tilaa, koska ilman niitä ei ole myöskään luovuutta. Luovuuskin tarvitsee tilaa ja hetkiä, jolloin ei keskity mihinkään tekemiseen. On vain. Luovuus taas lisää menestymisen mahdollisuuksia elämässä. Vai tiedättekö jonkun joka olisi urallaan tai elämässään menestynyt tai onnistunut ilman, että olisi haaveillut siitä? Luonut mielessään jopa utopistiselta tuntuvia mielikuvia? Nähnyt itsensä jossain kaukana ilman konkreettista varmuutta siitä, että näin tulisi käymään.

No ei kaikkien haaveiden tarvitse liittyä mihinkään suureen. Se voi olla vaikka haave yhteisestä ajasta, viikonloppuvapaasta tai tulevasta lomamatkasta, joka on jo varattu. Haaveiden tarkoitus on antaa meille voimia ja inspiraatiota, jaksamista arkeen, silloin kun se eniten meitä koettelee ja risoo. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, on joku hieno mainosgurukin sloganiksi eräällekin matkanjärjestäjälle aikanaan luonut. Mutta se on niin totta. Ilman haaveilua ja unelmia tämä elämä tällaisessa muodossa olisi perin juurin tylsä ja liian arkipäiväinen. Haaveet ovat sitä mielen hemmottelua ja herkuttelua, jota kehommekin meiltä toisinaan vaatii. Miksei sitten aivot ja mielikin?

Väitetään, että suomalainen unelmoi lottovoitosta ja siitä, että voisi lopettaa työnteon. Minä väitän, että se on jotain ihan muuta.

Mistä te haaveilette näin lokakuisten sateiden ja pimenevien iltojen alla? Mistä saatte mielellenne voimaa ja energiaa? Onko ne pieniä vai isoja unelmia? Minkä niistä ensimmäisenä saatatte todeksi?

Minä tiedän jo omani. Siihen on tänään tasan 3 kuukautta aikaa ja siellä näyttää aika lailla tältä.Niskakipukaan ei tunnu enää yhtään niin pahalta...