Huomaan, että jollain tasolla itsekin lokeroin omaa suhdettani siten. Polku on kaikille aika tuttu, eikö? Ensin tapaillaan, jonka myötä suhde syvenee, aletaan seurustella ja suhteelle annetaan nimi eli parisuhde. Puhutaan tällöin jo vakiintuneesta seurustelusta. Jonkin aikaa tätä yhteistä polkua kuljettuaan parin suhteen tulisi kehittyä ja luonnollisesti sitä pitäisi seurata yhteen muuttaminen eli nimilapuksi muovautuu avoliitto. Sitä seuraa jossain vaiheessa kihlautuminen ja ennen pitkää avioliitto. Kaiken kaikkiaan näiden laputusten ja nimitysten johdosta ihminen alkaa näkemään asioita myös näiden "lokeroiden" kautta. Jo pelkästään sillä yhden i-kirjaimen lisäämisellä liiton etuliitteeseen on painoarvoa. Ainakin ulkopuolisen tarkastelun osalta. Vaikkei se muuttaisi suhteessa yhtään mitään. Vai muuttaako sittenkin? Koska tarkastelumme lokero on muuttunut.
Ja entä jos ei tapahdukaan näin ylläkuvatun kaavan mukaisesti? Jos elämä heittääkin erilaisia kiemuroita eteen. Sitä huomaa itsekin yhä toisinaan "kriisiytyvänsä" tästä. En eläkään "normaalissa" parisuhteen elinkaaressa tai tuttujen nimilappujen keskellä. Onko etäsuhde siis lainkaan yhtä kelpo suhde kuin vaikka avoliitto? Miksi sitä yhteyttä ja suhteen tasoa joutuu itselleenkin aika ajoin perustelemaan - saati "lokeroittamaan" ja "laputtamaan"? Eikä pelkästään itselleen vaan myös muille. Siihen törmää vaikka tuiki tavallisissa tilanteissa. Miksi kutsua toista puoliskoa muille, miten sanoittaa mikä suhteemme on? Koska emme ole avoliitossa, voiko silloin toista kutsua puolisoksi? Ei tunnu omalta. Poika- tai miesystävä kuulostaa puolestaan ei niin sitoutuneelta. Tässä nyt vaan ollaan ja niin. Seurustellaan ja huom. aiemman kuvaillun kaavan mukaan suhde ei olekaan edennyt mihinkään.. Kumppanikin kalskahtaa falskilta ainakin niissä tilanteissa, joissa asia pitää sanoittaa jollekin ulkopuoliselle. Saati vaikka englanniksi..Hmm.En ole keksinyt mitään fiksua siihen. Jolloinka itse asiassa se miksi toista kutsumme alkaa myös ohjata omaa käsitystämme koko parisuhteen tilasta. Kuulostaa varmaan ihan hullulta. Ja sitähän se onkin. Mutta niin toimii ihmismieli.
Tähän samaan lopputulokseen on tullut kirjailija Syvärinenkin. Suhteemme nimilaput tuottavat ongelmia meille. Koska kun on luokitus, sitä alkaa katsoa tietynlaisen putkilon tai lasien läpi johon liitämme mausteeksi omia uskomuksiamme, pelkojamme, toiveita - erilaisia -isi päätteisiä asioita. Kun nyt meidän jo pitäisi olla avoliitossa, tai kihloissa tai jotain. Loppu tulema on, että nämä meidän itse itsellemme asettamat lasit estävät meitä näkemästä ihmissuhdetta sellaisena kuin se onkaan ja luovat kuilua odotusten ja todellisuuden välille. Noh, kaikki tietää mitä siitä seuraa, kun odotukset eivät täyty? Pettymys. Niin. Jonka reflektoimme itse siihen suhteeseemme ja toiseen. Vaikka alun perin vain eksyimme omiin lokeroihimme. Tai ulkopuolisten meille asettamiin.
Miten sen uuden ajan ihmissuhteen sitten saavuttaa? Pyrkii unohtamaan ne lokerot. Jättämään omat rajoittuneisuuden lasit pois silmiltään ja keskittymään siihen, että uuden ajan ihmissuhde perustuu puhtaasti vapauteen valita. Vapauteen viettää aikaa toisen kanssa, koska molemmat osapuolet haluavat niin. Uuden ajan ihmissuhde perustuu toisen kohtaamiseen aidosti ja rehellisenä omille tarpeille, tunteille ja toiveille. Uuden ajan ihmissuhde perustuu avoimeen suhtautumiseen ilman tarvetta tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Uuden ajan ihmissuhteessa ollaan läsnä tässä ja nyt ja nautitaan siitä mitä on.
Huomisesta ei koskaan tiedä - senhän me tiedämme. Voi siis saman tien lakata pelkäämästä, murehtimasta, huolehtimasta liikoja ja keskittyä olemaan kiitollinen. Ei se todellakaan aina ole helppoa. Välillä iskee kaiken maailman lokero-angstit, omat epäuskot ja yli-inhimillisten odotusten kuormitukset, mutta sitä se elämä on. Ikuista oppimista. Mutta myös vapautta valita ja rakkautta. Tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti