Anna tunteiden tulla..ja mennä..Sunnuntain kirveleviä totuuksia...

Tänään kirjoitan itsellenikin vaikeasta ja kipeästä aiheesta. Aiheesta, jonka ehkä vain eronneet voivat ymmärtää kaikkine tunnekirjoineen. Siitä puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa siksi, koska kukaan ei halua katkeran leimaa otsaansa. Miksi sitten otan sen riskin? Siksi, koska uskon, että tämä on yhtä vaikeaa kaikille muillekin saman asian kokeneille. Siitä ei vain haluta puhua. Halutaan sivistyneinä aikuisina tuoda esiin se, että eron yhteydessä vain lasten hyvinvoinnilla on merkitystä ja lapsien halutaan selviävän erosta mahdollisimman vähin vaurioin. Ja niinhän se onkin. Aikuisten on osattava käyttäytyä sivistyneesti ja laitettava omat tunteensa syrjään.

Mutta entä kun aikaa kuluu ja uusi elämä molemmissa kodeissa löytää uomansa ja vakiintuu? Entä kun kuvioon astuu mukaan niitä uusia puolisoita, kenties uusia lapsia ja sinun omat lapsesi saavat uusperhesisaruksia tai peräti puolisisaruksia. Miltä se tuntuu, että aikanaan lastesi toisen vanhemman kanssa ostamassa unelmiesi talossa asuukin nyt omien lastesi kanssa puolet ajasta uusi aikuinen, ja ne muut lapset. Kuinka katkeralta ja kirvelevältä se tuntuu, kun olet usein omien teiniesi ärsytyksen pahin lähde ja vihan ja raivonpurkausten kohde. Kun tiedät, että saat osaksesi vain maksajan, siivoojan, kuskaajan ja kaatopaikan roolin monien muiden ohella. Entä kun niiden lisäksi saat vielä kuulla kuinka isän uusi puoliso onkaan niin paljon nuorempi, kivempi, hoikempi ja rennompi kuin p..ka mutsi, joka ei tajua mistään mitään.

Vaikkei kaikki olisikaan totta, niin kuinka voikaan nuo ääneen lausutut sanat rakkaan suusta kuultuna kirvelläkään. Eniten ehkä kirveltää kuitenkin se, kun kuulet kuinka ihanaa siellä toisessa kodissa on. Kuinka se kirpaiseekaan, kun tiedät, että sinun ja omien lastesi yhteinen aika on vain puolet heidän elämästään ja se toinen puoli on toisaalla. Joku toinen aikuinen kasvattaa lapsiasi ja saa elää heidän kanssaan. Se sattuu. Enemmän kuin loukkaukseksi tarkoitetut vertailusanat. Ikävä. Se korventaa. Ulkopuolisuuden tunne. Kuinka ehdinkään rakastaa riittävästi vain puolet ajasta? Eihän käytetä sitäkin aikaa vain riitelyyn, eihän. Teinin ja esiteinin kanssa se toisinaan on erittäin haastavaa. Iloitsen heidän elämästään vaikka sydän välillä märkänis..

Koska totuus on, että loppupeleissä vain sillä on merkitystä, että lapsilla on kaikki hyvin ja he ovat onnellisia. Sitä nieleskelee ne karvaat ja kitkerät kalkit ja nuolee haavansa piilossa katseilta ja vaikenee. Koska ei halua kuulostaa katkeralta. Eikä sitä olekaan. Mutta joskus sitä on vaan niin pikkumainen ja heikko, että antaa niille nurjille tunteilleen tilaa. Eikä näillä tunteilla ole mitään tekemistä sen kanssa ettei olisi oman elämänsä suhteen onnellinen tai aikanaan tehdystä päätöksestään edelleen varma. 

Silti näiden negatiivistenkin tunteiden saa antaa tulla. Koska silloin niiden voi antaa myös mennä. Päästää irti ja nähdä ne hyvät puolet, koska niitä on enemmän tässäkin kuin niitä huonoja. Lapsillani on paljon rakkaita ihmisiä ympärillään - uusia vanhojen rinnalla. Uusia sisaruksia, joista on muodostunut tärkeitä. Uusia ihmisiä, jotka rakastavat. Koko perhekäsitys on laajentunut ja eri kotien mallit ja tavat avartavat näkemystä ja antavat myös upeita asioita elämän varrelle ja omaan kasvun työkalupakkiin. Elämä antaa aina vaikka se ottaisikin.

"Usko tai älä toivon kaikille hyvää

kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
jokainen on joskus luuseri
toiset vaan peittää sen paremmi

Lauletaan kovempaa
kun pitäs olla hiljaa
ei paineta leukaa rintaan
ennen ku kasvetaan viljaa
nostetaan keskikaljamaljat ilmaan
tänään ihmisen puolikas
on huomenna leijonakuningas"